Maaliskuussa valo lisääntyy ja aurinkoisena päivänä voi jo aistia lämmön hyväilevän kuin varkain. Japanissa valmistaudutaan kevään juovuttavaan näytökseen, kun kirsikkapuut avaavat herkät kukkansa kaupunkien puistikoissa. Suomalaiset kokevat usein yhteyttä kaukaisen maan kulttuuriin. Onkin hienoa, että suomeksi käännettyä japanilaista nykykirjallisuutta julkaistaan jo runsaasti. Seuraavassa artikkelissa käännetään katse kuitenkin historiaan, shōgunien aikakauden tuotteliaan kertojan johdattamana.

Ihara Saikaku, KIRSIKKATYTTÖ

Metsikön reunustama maantie kulkee kirsikkapuistaan tunnetun Sagan rinteellä keisarillisesta Kiotosta länteen. Kaksi nuorta miestä keskustelee elämän tarkoituksesta. Toinen hakee merkitystä nautinnoista, toista askarruttaa kaiken katoavaisuus. Satunnainen ohikulkija kuulee miekkosten mietteet ja lähtee uteliaana seuraamaan minne miehet ovat matkalla. Metsän keskeltä löytyy vaatimaton erakkomaja, jossa asuvaa vanhaa naista kulkijat jäävät haastattelemaan. Ehkä kokenut rakkauden ammattilainen suostuisi paljastamaan niksin tai pari lemmiskelyn taitoja vasta opiskeleville. Naisen elämäntarina vie niin miehet kuin lukijankin matkalle Edo-kauden suurkaupunkien loistoon ja kurjuuteen. Aisti-ilojen ja ylellisten kutsujen, musiikin, teatterin ja hohtavan silkin maailma ukiyo on katoava kuin kirsikankukkien lyhyt kukoistus. Nuoren kevytmielisen tytön tie vie kiotolaisen aatelisrouvan seuralaisesta lääninherran jalkavaimoksi ja sieltä ilotalon tavoitelluimmaksi kaunottareksi. Jälkeensä hän jättää miesten savuavia sydämiä. Sanojaan säästelemättä tyttö pilailee asiakkaidensa kustannuksella ja ohittaa nauraen kaupungin portilla kerjäläisenä elää kituuttavan entisen ilotytön varoittavan esimerkin.

Teoksen suomenkielinen nimi Kirsikkatyttö on viittaus lyhyeen kukoistukseen. Japaninkielinen Kōshoku Ichidai Onna tarkoittaa jotakuinkin maalliseen elämään yksin jääneen naisen tarinaa. Maallisella tarkoitetaan tässä buddhalaista aistien vangiksi jäämistä, harhaan tarrautumista. Naisen tarina etenee syöksykierteen lailla kohti vääjäämätöntä päätöstään. Ukiyo on maailma, jossa nuoruus on valttia ja ihmiset käyttötavaraa. Tarinan lopussa vanha nainen astelee buddhalaiseen temppeliin, jonka pyhiä veistoksia tarkastellessaan hän yllättäen tunnistaa niiden piirteistä entiset rakastajansa. Elokuvien ystävät muistavat Kenji Mizoguchin mestariteoksen Oharu – naisen tie (1952), joka perustuu Saikakun kirjaan. Sen unohtumattomassa loppukohtauksessa ollaan Kioton upeassa Sanjūsangen-dōn temppelissä. Miesten kasvot sulautuvat siinä myötätunnon jumaluuden Kannon bosatsun piirteisiin.

Tokugawa shogunaatti vakiinnutti maassa rauhan vuonna 1603, levottomien ja väkivaltaisten vuosisatojen jälkeen. Elämä löysi uutta virtaa vauraiden kaupunkien kasvuvoimasta. Osaka oli yksi kaupallisen toimeliaisuuden keskuksista. Ihara Saikaku syntyi kauppiaan poikana Osakassa 1642. Hän aloitti kirjailijan uransa haikai-runojen laatijana. Haikai tai haikai no renga on ketjurunouden muoto, jossa kaksi tai useampi kirjoittaja laatii vuorotellen 5-7-5 ja 5-5 tavuista koostuvia säkeistöjä. Tyyli runoissa on keveää ja edellyttää osallistujilta nokkelaa älyä ja kirjallisen perinteen tuntemusta. Saikaku valitsi aiheensa ja kielensä kaupunkilaisten puhetyylistä. Tragedia kohtasi kirjailijaa vuonna 1675, kun hänen rakas vaimonsa yllättäen kuoli. Pariskunnan kolme lasta ja perheyritys jäivät nyt Saikakun vastuulle. Kun sokeana syntynyt tytärkin kuoli, jätti mies lapset ja liikkeen sukulaisten hoiviin ja lähti vaellusmatkalle. Kirjalliset vaellukset olivat Edo-kaudella suosittuja samoin kuin matkat Tōkaidōn tien kuuluisille nähtävyyksillekin.

Ihara Saikakun tuotannossa kaikuu vaikutteita matkoilla tavattujen ihmisten tarinoista ja kohtaloista. Hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa oli elämänvirrassa kolhiintuneiden puolella. Nykylukijaa liikuttaa kirjailijan lempeä suhtautuminen eroottisen intohimonsa valtaan joutuneiden naisten valintoihin. Ankarammin hän kuvaa miehiä, joiden mielitekojen ja määräysvallan alaisena ruumistaan myyvät naiset elävät. Kovin kaukaa haettu ei ole vaikutelma 1600-luvun metoo-liikkeestä! Hyvinkin rehevää kansankieltä käyttävän kirjailijan tyyli sai varmasti kulmakarvat kohoamaan aatelisten ja kenties myös shōgunaatin sensorien piirissä, mutta kansalaiset ottivat kertomukset omikseen. Nykylukijaa kenties kiinnostaa myös tieto, että Ihara Saikakun rakkausseikkailuissa esiintyvät sateenkaaren kaikki värit. Homoeroottinen rakkaus ei ollut mitenkään paheksuttua tai erikoista Edo-kauden Japanissa.

Ihara Saikakun tuotannosta on suomennettu vain tässä esitelty iättömältä tuntuva teos Kirsikkatyttö (1975) ja lisäksi Viisi naista jotka rakastivat rakkautta (1977). Niitä kannattaa kysellä antikvariaateista ja kirjastosta. Englanniksi teoksia on tarjolla useampiakin (Adlibris)  

Ihara Saikaku, Kirsikkatyttö (1978)
suom. Martti Turunen. Otava, kovakantinen 170 sivua.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe