Kirjoittanut: eyeonart2018

Irene Wai Lwin Moe & Tuula Moilanen

Legenda seitsemästä sisaresta

Kauan sitten muinaisessa Kiinassa paimenpoika Niulang eli veljensä ja tämän vaimon talossa. Vaimo ei pitänyt nuorukaisesta vaan moitti ja kiusasi tätä päivä toisensa jälkeen. Lopulta poika ajettiin matkoihinsa, vain vanha härkä ja rikkonaiset vaunut perintönään. Murheissaan hän lähti kylästä etsimään onneaan. Härkä sääli poikaa, joka oli aina huolehtinut siitä hyvin. Pojan ihmetykseksi otus puhkesi puhumaan. Se opasti hänet joen rantaan, jonne taivaallisen Jadekeisarin seitsemän tytärtä laskeutui tähtikirkkaana yönä kylpemään. Nuorukainen noudatti härkänsä neuvoa ja istui rantaruohikkoon. Kun neidot pulahtivat joen viileään veteen, piilotti nuorukainen yhden neidon vaatteet. Aamun sarastaessa muut neidot pukeutuivat ja lensivät taivaaseen, mutta Zhinu, tytöistä nuorin ja kaunein jäi etsimään vaatteitaan. Kaunotar kohtasi nuoren paimenen ja he rakastuivat. Pari avioitui ja eli onnellisena kolme vuotta. Taivaassa tytön tehtävänä oli ollut kutoa kangasta Jadekeisarin vaatteisiin. Nyt keisari suuttui ja käski vartijoitaan noutamaan itkevän tytön takaisin. Surun murtama paimen jäi kaipaamaan rakastettuaan. Keisarinna sääli nuorta paria ja piirsi taivaalle hopeisen sillan. Siellä taivaallinen kutojaneito Zhinu ja nuori paimen Niulang tapaavat kerran vuodessa tähtikirkkaana yönä, seitsemännen kuun seitsemäntenä yönä.

Yli 3000 vuotta vanha kiinalainen kansansatu elää monina toinen toistaan riipaisevampina versioina Itä-Aasian kertomusperinteessä ja taiteessa. Näyttävimmillään kutojatytön ja paimenen rakkaustarina on kesällä vietettävässä tähtijuhlassa. Kiinassa juhlan nimi on Qixi ja Koreassa Chilseok. Japanissa nimellä Tanabata tunnettua festivaalia on vietetty vuodesta 755 alkaen. Japanissa tähtijuhla asettuu gregoriaanisen kalenterin mukaan kiinteästi päivämäärälle 7.7. Kiinassa ja Koreassa ajankohta seuraa vanhaa kuukalenteria ja on tavallisesti elokuussa. Juhlan viettoon kuuluu tapa laatia rakkausrunoja, kirjoittaa ne kapeille paperipaloille ja kiinnittää liuskat temppeleiden pihapiirin bambujen tai puiden oksiin. Tuuli kuljettaa lemmenviestin salaisten tunteiden kohteelle. Toiveiden kirjo on laajentunut rakkaudesta muillekin inhimillisen elämän alueille. Mielenkiintoisin lienee kansainvälisen median huomioima Tanabata Hokkaidon Toyakossa vuonna 2008. Paikkakunnalla järjestettiin silloin G8-maiden huippukokous. Japanin pääministeri Fukuda Yasuo pyysi teollisen maailman johtajia kirjoittamaan toiveensa paperille, jotka symboloivat yhteistä pyrkimystä ratkaista maapallon ongelmat.

Vaikka Qixi, Tanabata ja Chilseok ovat romanttisten tunteiden ja runouden juhla on taivaan tarkkailulla toki laajempiakin merkityksiä. Kiinassa ja muissa vanhoissa kulttuureissa ennustajat määrittivät tulevaa taivaankappaleiden liikkeiden pohjalta. Seremonioiden noudattamisella oli tarkka aikataulu, josta myöhästymisellä saattoi olla vakavia seurauksia koko yhteisölle. ”Seitsemän sisaren legenda” tunnettiin myös Euroopassa: Plejadien tähtimuodostelma opasti merenkulkijoita Välimerellä. Myös kreikkalaisten ja roomalaisten tarinoissa taivaanrannan kaunottaret kuvataan romanttisten suhteiden pyörteissä. Nuorin Merete rakastuu kuolevaiseen Sisyfokseen ja muuttuu itsekin kuolevaiseksi. Kiinalaisen legendan puhuva härkä ja tarinan muut käänteet tuovat mieleen myös Charles Perraultin nimiin 1600-luvulla kirjatun sadun Saapasjalkakissasta. Nokkela kissa on kuitenkin kotoisin satujen ja tarinoiden ihmemaasta Intiasta, jossa se tunnettiin vuosisatoja varhaisemmin.

Seitsemän sisaren tarinasta on muokkautunut Hongkongissa
erikoinen versio, jossa on vahva paikallinen väritys. Siinä päähenkilöinä on seitsemän ystävätärtä, jotka sopivat yhdessä elävänsä sisarina, avioitumatta kenenkään kanssa. Yhden tytön vanhemmat päättävät kuitenkin, että tämän on aika avioitua. Mies valitaan ja asia sovitaan tytöltä mielipidettä kysymättä. Tyttö ei rohkene vastustaa vanhempiaan. Häitä edeltävänä yönä seitsemän sisarusta tapaavat. He päättävät kuolla yhdessä ja heittäytyvät kalliolta mereen. Seuraavana aamuna meren rantaan on ilmestynyt seitsemän suurta kivenlohkaretta. Ne saivat nimen Tsat Tsz Mui Shek, ”Seitsemän sisaren kalliot”. Hongkongissa vieraileva löytää neitosten mukaan nimetyn kadun Tsat Tsz Mui Roadin saaren pohjoisosista. Aviopuolisoa ja rakastettua toivovat vierailevat rakastavaisten kivellä (Yan Yuen Sek) rukoilemassa ja lahjoittamassa suitsukkeita. Seitsemän sisaren muistoalttareille lahjoitetaan ruoka- ja juomauhrien lisäksi kampoja, vaatteita, peilejä, viuhkoja ja puuteria.

Kuva: Seitsemän sisaren alttari, Hongkong 2018
Kuva (c) Daniel Wai Lwin Moe
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

* Irlantilaissyntyinen kirjailija Lucinda Riley on kirjoittanut romaanisarjan Seitsemän sisarta. Riley kertoo saaneensa inspiraation katsellessaan tähtikirkkaana yönä taivaalla Seulasten (Plejadien) tähtiryhmää. Seitsemän tähtisisaruksen tarina oli tuttu Antiikin Kreikassa ja Roomassa. Romanttinen teema miellyttää ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta kaikissa kulttuureissa.

Elämän ja kuoleman kipinät

Kesäkauden ensimmäiset ukkosen murahdukset taivaalla inspiroivat ajattelemaan inhimillisen kulttuurin syntyä. Kuinka pelottavalta salaman sytyttämä, kuin tyhjästä syntynyt tuli onkaan tuntunut varhaisten ihmisten mielessä. Eipä ihme, että tuli on asetettu jumalaksi kaikissa kulttuureissa. Intialaisten pässillä ratsastava Agni, Kiinan lohikäärmeiden selässä taivaiden halki kiitävä Zhurong ja shintolaisen jumalpantheonin äidin Izanamin syntyessään kuoliaaksi polttanut Kagutsuchi ovat tuttuja Aasian kansojen rikkaasta mytologiasta. Tulen pelottava voimalla on mahti sekä tuottaa hyvää että vahingoittaa. Tulen jumaluudet tarjosivat apuaan ihmisille niin keittiössä kuin sotatantereella – roomalaisten Vulkanus tai kreikkalaisten Hefaistos eivät piilottaneet tietojaan mustasukkaisesti, vaan opettivat ne sepille. Meille tuttu on myös seppä Ilmarinen.

Tuli muodostaa sillan ihmisten ja jumalten näkymättömän maailman välille. Liekit nielevät viestiksi tarkoitetut kirjoitetut sanat ja pyyntöjen pontimiksi mukaan heitetyt uhrilahjat. Erityisen mieluista jumalille on lempeiden suitsukkeiden tuoksu. Homa on ainakin 3000 vuotta vanha tulirituaali. Etymologiaa tutkittaessa sanalle löytyy juuri HU, ”tuleen kaataminen”. Homa-rituaalin eri versioita tunnetaan kaikkialla Aasiassa Samarkandista Japaniin. Alun perin hindulaisuuden piirissä syntyneellä rituaalilla on luonnollisesti rinnakkaisia seremonioita niin faaraoiden Egyptissä ja Vanhan testamentin tarinoissa kuin asteekkien Xiuhtecuhtlille tarjoamissa veriuhreissakin. Homa tulkitaan usein ”uhraamiseksi” vaikka kyseessä on itse asiassa kommunikaatio jumaluuden kanssa. Mahayana-koulukunnan opetusta seuraavissa buddhalaisissa maissa tulirituaalista (goma) on muodostunut tärkeä osa uskonnon harjoittamista. Goman suorittavat siihen erikoistuneet munkit. Rukoukset suunnataan viisauden jumaluudelle Acalalle, joka Japanissa ilmenee liekkien keskellä istuvan pelottavan Fudō Myōōn hahmossa.

Koronauutiset Intiasta ovat tuoneet nähtäväksemme suurkaupunkien krematorioiden avoimet polttohautauspaikat. Vieri vieressä roihuavat roviot voivat olla ahdistava näky. Hindulaisuuden mukaan ruumiin polttaminen avaa vainajalle tien seuraavaan elämään. Tulella on puhdistava vaikutus. Omaiset toivottavat seremoniassa edesmenneen sielulle hyvää jälleensyntymää, kun tämän elämän ”kulunut vaate”, ruumis katoaa liekkeihin. Tuli toimii tässä samalla tapaa siltana elämien kiertokulussa, kuten se tulirituaalissa oli välittänyt ihmisen toiveet ja avunpyynnöt jumalten korviin.

Kirjallisuudessa ja taiteessa tuli on sopiva metafora myös elämälle. ”Hänessä on kipinää”, tai ”tunteet liekehtivät” ovat ymmärrettäviä mielikuvia kielestä tai kulttuurista riippumatta. Japanilaisten puupiirrosten ihailija on varmasti huomannut teoksissa pienen tulipallon tai puhekuplaa muistuttavan elementin kummitustarinoihin liittyvissä kuvissa. Kyseessä on hitodama, maailmojen väliseen tilaan eksyneen sielun kuva. Hitodama on sielun sammuva kipinä, elämän ja kuoleman symboli. Pimeässä yössä hehkuvat väräjävät valoilmiöt liittynevät tieteellisesti selitettäviin luonnonilmiöihin, mutta inhimillinen mielikuvitus on vilkkaimmillaan keskiyöllä, kun maailma ympärillä hiljenee. Samaa ikiaikaista taikaa on suomalaisessa yöttömän yön juhlassa, jolloin kokkojen tulet pysäyttävät kiireet yhden maagisen hetken ajaksi.


Kuva: Toriyama Sekien (1712-1788) Hitodama
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Kansakuntien vaihtuvat vaiheet

Antikvariaattien hyllyltä voi vielä löytää 1953 suomeksi ilmestyneen kirjasarjan Kansakuntien vaiheet 1-5. Alun perin Walter Hutchinsonin toimittama sarja oli nimeltään Story of the Nations (1952-1953). Nykypäivänä teos on tuulahdus menneestä maailmasta sekä kieleltään, että kuvitukseltaan. Kirjojen kuvaukset menneisyydestä nostavat usein hymyn huulille. Aika on sentään ajanut ohi tekstissä vilahtelevista eri kansakuntien “luonteenpiirteitä ja rotuominaisuuksia” määrittelevistä termeistä.

Selailtavaksi nostettu osa viisi lupaa katsauksen Itä-Eurooppaan, Aasiaan ja Amerikkaan. Artikkeleiden elävöittämisessä on käytetty mustavalkoisia valokuvia ja harmaansävyisiä toisintoja maalauksista. Lukijan mielikuvituksen herättelyllä näyttäisi olevan suuri merkitys kuvien valinnassa. Maalausten dramaattiset tapahtumat vahvistivat luultavasti lukijoiden ennakko-odotuksia. Tekstin jutustelevat sanavalinnat piirtävät hahmojen henkilöhistoriaa. Seuraavassa Japanin yhdistäjän, samuraipäällikkö Toyotomi Hideyoshin (1537-1598) kuvailua:

“Hidejosi kuului Japanin köyhimpään luokkaan ja joutui poikasena hankkimaan niukan elantonsa kaupustelemalla polttopuita. Abraham Lincolnin tavoin hän kohosi pelkällä luonteenlujuudella kaikkein mahtavimpaan asemaan valtiossa, jota palveli hyvin viisaalla ja siunauksellisella hallituksellaan.”

Hidejosi poikasena myymässä risukimppuja kadulla”

1800-luvun lopulla matkustamisesta oli tullut varakkaiden mieluisa harrastus. Suuri yleisö luki innokkaasti kuvauksia eksoottisista kohteista. Eurooppalaisten arkeologien tekemät löydöt virittivät kiinnostuksen muiden maiden historiaan.

Yksi 1900-luvun alun suosituimmista kirjankuvittajista oli Belgiassa syntynyt britti Walter Tyndale (1855-1943). Tyndale matkusti Euroopan lisäksi laajalti Lähi-idässä ja Japanissa. Hän myös julkaisi itse kuvittamiaan matkakirjoja. Tyndale oli ensimmäisiä taiteilijoita, joiden teokset päätyivät kirjojen sivuille kalliina neliväripainatuksina. Muodikkaan orientalismin hengessä maalatuissa “historiallisissa” maalauksissa yhdistyivät todelliset henkilöt ja romanttiset mielikuvat. Erityisesti geishat ja samurait kiehtoivat länsimaisten kulkijoiden ja taiteilijoiden mieltä. Tyndale matkasi Japanissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Hänen matkakirjansa Japan & the Japanese ilmestyi vuonna 1910.

Walter Tyndale maalasi vesivärein, joten luonnoksia ja ehkä myös lopullisia maalauksia syntyi matkojen aikana. Tyndalen teoksia oli esillä lukuisissa näyttelyissä ympäri Eurooppaa. Hän oli Royal Institute of Painters in Watercolor -seuran jäsen. Hänen tuotannossaan yhdistyvät herrasmiehen ja taiteilijan roolit. Pittoreskit näkymät japanilaisen kaupungin kujalta tai egyptiläisestä basaarista ovat siistittyjä versioita arjen elämää rehevästi pursuavista paikoista. Ne ovat viihdyttävää katseltavaa nojatuolimatkailijalle vielä 70 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Kansakuntien vaiheet 1-5 oli 1950-luvun lopulla monessa suomalaiskodissa ensisijainen ikkuna kaukaisiin maihin. Kirjoihin painettu teksti vahvisti nyt jo onneksi unohtuneita ennakkoluuloja maailman ihmisistä. Kirjasarjan artikkelien kirjoittajat edustivat 1900-luvun alkukymmenten maailmankuvaa. Romanttinen käsitys sivistyksestä ja historiasta romahti II maailmansodan raunioihin. Kansakuntien vaiheet toteaa Japani-artikkelinsa lopuksi:

“Japani on toipunut hämmästyttävän nopeasti sodan seurauksista. (…) Sitkeinä työmyyrinä ja vähään tyytyväisinä japanilaiset kuitenkin ovat rakentaneet uudelleen hävitetyt tehtaansa ja kaupunkinsa, ja heidän kilpailunsa on jälleen alkanut herättää huolestumista muissa teollisuusvaltaisissa maissa.”

Teksti ja valokuvat (c) Irene Wai Lwin Moe

Muistojeni Myanmar 1987-2021

“This is Burma, and it will be quite unlike any land you know about.”
Rudyard Kipling, 1889


Marraskuu 1987. Lentokoneen nopea pyrähdys Bangkokin ruuhkaisilta kaduilta kuljettaa viikon viisumilla varustetut turistit eksoottiselle 1950-luvulle. Siirtomaa-ajan Rangoon elää omalla, hitaasti rappeutuvalla tavallaan. Korkeiden talojen julkisivut sammaloituvat suurkaupungin keskustaa viipaloivien katujen varrella. Jossain kuoren alla sykkii ylpeä kansallinen sydän, ikivanhana, pat waing -rumpukehän tahtiin. Asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, vaan enemmän! Rankkasade kirittää ensimmäisiä askeleita pääkaupungissa. Sule -pagodin käytävillä vastaantulijat tervehtivät avoimella ja ystävällisellä hymyllä, josta seuraavien kymmenen vuoden mittaan muodostuu minulle maan ja kansan tunnusomaisin piirre. Missä muualla täyteen matkustajia pakattu bussi kääntyy kenenkään kapinoimatta viralliselta reitiltään kuljettaakseen kyytiinsä eksyneen matkalaisen määränpäähänsä?

Saavuin Myanmariin, silloiseen Burmaan buddhalaisen taiteen ja arkkitehtuurin houkuttamana. Theravada-buddhalaisuuden ja animismin liitto näyttäytyi sekä paikallisessa arjessa, että hienostuneen puuveiston ja rakentamisen historiassa. Ensimmäisen seitsemän päivän viisumini käytin Tazaungdaing-festivaalin seuraamiseen. Marraskuun täydenkuun aikaan vietettävässä valon juhlassa muistellaan Gotama Buddhan vierailua jumalten hallitsemassa Tushita-taivaassa ja paluuta takaisin maan päälle. Vanhan legendan mukaan Buddhan äiti lahjoitti pojalleen keltaisen munkinkaavun. Tazaungdaing-festivaalin aikaan eri kaupunginosista kootut neitosten joukkueet kilpailevat suurenmoisella Shwedagon -pagodilla keskenään, kuka kutoo kaapukankaan valmiiksi nopeimmin yhden yön aikana. Tunnelma öisen pyhäkön tungoksessa on iloinen ja turvallinen. Lyhtyjen ja pienten lamppujen valaisema lähes sata metriä korkean jalokivin koristeltu ja paksun kultakerroksen peittämä pagodi hehkuu taianomaisesti. Täysikuu Shwedagonin yllä ei unohdu koskaan. Luostareille koottujen runsaiden lahjoitusten juhlavat kulkueet täyttävät kadut seuraavana päivänä. Kaikkialla raikuu musiikki.

Ensimmäistä matkaani seurasi kymmenen pidempää matkaa, tutkimusviisumeita ja apurahoja. Sain ystäviä, apua ja tukea joskus odottamattomalta suunnalta. Tutustuin meedioihin, jotka tanssivat hurjien nat-henkien lumoissa ja museoiden palinkielisiä tekstejä temppeleillä resitoiviin virkamiehiin. Istuin vanhan pick-upin avolavalla sen rymistellessä pieniin kyliin, joita ei löydy kartalta, mutta joiden 150 vuotta vanhat hauraat puuluostarit olivat kuin korurasioita kuninkaallisista palatseista. Piilouduin auton jalkatilaan, kun ohitimme sotilaiden valvoman alueen rajan ja ihailin vaikeissa olosuhteissa työskentelevien arkeologien kaivauksia kadonneen pääkaupungin paikalla. Muistan myös varoitukset ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, kun sotatila vallitsi 1989. Jos keskustelu kääntyi Aung San Suu Kyin kotiarestiin, paikallisia hittejä soittava kasettinauhuri käännettiin kovalle. Koskaan ei voi tietää, kuka on kuulolla.

Kun nyt katson uutisia minulle niin rakkaaksi käyneestä Yangonista, tutuilta kaduilta Mandalaysta tunnen surua ja pelkoa. Maa on jälleen kerran veitsenterällä. Hiljaista vastarintaa tehneiden ystävieni pojat ja tyttäret ovat vuorostaan etulinjassa. Tiedän, etteivät he anna periksi ja tällä kertaa he eivät myöskään ole hiljaa. Buddhalainen väkivallattomuuden ideaali ei ulotu sotilaisiin. Toimittajalegenda Rauli Virtanen raportoi joskus 1990-luvun alkupuolella Myanmarista ihmetellen: ”… miksi kaikkein lempeimmät kansat joutuvat aina raakalaismaisimman hallinnon alaisuuteen?”  Järkyttävien uutisten jälkeen facebookin täyttävät kuvat kuolleista lapsenkasvoisista nuorukaisista ja valtavista mielenosoituksista. Kansalaistottelemattomuus on levinnyt kaikkien ammattikuntien piiriin. Mukana ovat myös buddhalaiset munkit ja katoliset nunnat. Kansalaisten löytämä yhtenäisyys luo toivoa, että sitkeys ja periksiantamattomuus voittavat lopulta.

Irene Wai Lwin Moe


Artikkelin valokuvat vuodelta 1987 (C) Irene Wai Lwin Moe

T’ang hovin huvituksesta ennustajien pöytään

Ensimmäinen tunnettu dokumentti korttipelistä löytyy T’ang-dynastian hallitsemasta Kiinasta. Keisarillinen historioitsija Su E kertoo prinsessa Tongchangin pelanneen mielellään korttia hovinaistensa kanssa. Meneillään oli vuosi 868. Tiedetään, että kortit oli painettu paperille puupiirrosmenetelmällä. Vanhimmissa säilyneissä korteissa oli kuvia, mutta ei numeroita. Pelien säännöt sen sijaan ovat vaipuneet historian hämärään. Ming-kaudella aatelisten pöydissä lyötiin pöytään tikkipeliä nimeltä madiao. Siinä korttipakka oli jaettu “maihin”, jotka edustivat suositun veijariromaanin Shuihu zhuanin (Vesivarren sankarit) henkilöitä. 

1000-luvulla korttipelit olivat valloittaneet myös Lähi-idän. Hallitsemiseen ja sotajoukkoihin liittyvät kuninkaat, kuningattaret ja sotilaat löytyvät mamelukkien, Egyptiä hallinneen hurjan soturikastin suosimista korteista. Korttipelit olivat varmasti suosittuja myös tavallisten kansalaisten parissa, mutta pelivälineitä tai sääntöjä ei varhaisilta ajoilta ole säästynyt. Euroopassa kortit ilmaantuvat pelipöytiin n. 1370-luvulla. Ensimmäisenä niihin tarttuivat italialaiset. Kauppayhteydet itään olivat vilkkaat ja monet niemimaan kaupungeista olivat kansainvälisiä kulttuurien kohtauspaikkoja. Käsinmaalatut korttipakat olivat kallisarvoisia taideteoksia. Asiat muuttuivat nopeasti, kun tarmokkaat saksalaiset alkoivat 1400-luvun puolivälissä tuottaa pelikortteja painokoneella. Kiinnostava huomio on, ettei saksalaisiin kortteihin ennen 1500-lukua kuulunut kuningatarta. Korttien maailmassa kuninkaan rinnalla hallitsivat upseeri ja sotamies.

Pelikortit rantautuivat Japaniin vasta 1500-luvun puolivälissä portugalilaisten kauppiaiden ja jesuiittojen mukana. Japanin kulttuurin monet piirteet oli vuosisatojen ajan omaksuttu Kiinasta, jonne yhteydet erityisesti loistavan T’ang-kauden aikana olivat vilkkaat. Vaikka puupiirroksia, maalauksia ja erilaisia käytännöllisiä keksintöjä kulki Kiinasta Japaniin runsaasti, eivät pelikortit kuuluneet valikoimaan. Selitykseksi löytyy seikka, että japanilaisten kulttuurilähettiläitä olivat buddhalaiset munkit. Ehkäpä he eivät itse pelanneet korttia. Portugalilaiset merimiehet sen sijaan pelasivat! Japanilaista korttipakkaa tarkoittava karuta on lainaa portugalin kielen sanasta carta. Varhaisimmat kortit saivat nimen Tenshō karuta keisarillisen kauden mukaan (1573-1592). Kotimainen e-awase peli edelsi portugalilaista korttipeliä. Jo Heian-kaudella tunnetussa e-awasessa (“maalauskilpailu”) kahteen joukkueeseen jaetut pelaajat kilpailivat taidokkaiden miniatyyrimaalausten luomisessa simpukankuoriin. Seuraleikin vanhempi versio kai awase muistuttaa meikäläistä muistipeliä: maalatut simpukankuoret käännettiin nurin ja osallistujat yrittävät löytää niille parin. 1500-luvun karuta-pelikortit seurasivat portugalilaisen pakan esimerkkiä. Niissä oli 48 korttia nykyisen 52 sijaan. Numero 10 puuttui pakasta kokonaan. Kuvakorteissa esiintyivät kuningas, ritari ja naispuolinen sotilas. Kun Tokugawa-hallinto sulki saarivaltakunnan ulkopuolisilta vaikutteilta 1600-luvun alussa, kiellettiin myös suosioon nousseet portugalilaiset karutatkin. Japanilaiset korttimaakarit keksivät niitä korvaamaan abstrakteihin symboleihin perustuvat meguri karuta -kortit.

Japanilaisten kuolematon rakkaus kukkiin ja runouteen näyttäytyy myös pelikorteissa. Hanafuda, “kukkakortit” on peli, jossa kuvituksena ovat nimensä mukaisesti kukkaset. 1800-luvun puolivälissä syntyneen pelin pakassa kortit jakautuvat 12 ryhmään kuukauden mukaan. Jokaista kuukautta vastaa neljä korttia, joihin on kuvattu jokin kutakin kuukautta symboloiva kukka, lintu tai luonnonilmiö. Esimerkiksi maaliskuun korteissa aiheena ovat kirsikankukat ja runous. Pelaaja pyrkii saamaan kokoon neljän yhteenkuuluvat kortin sarjan. Idea muistuttaa siis meikäläistä Hullunkuriset perheet peliä. Uta-garuta on sensijaan peli klassisen waka-runouden ystäville. Pakassa on 100 korttia, joihin on painettu säkeitä runoista. Pelaajat pyrkivät yhdistämään runojen alku- ja jälkipuoliskon säkeet toisiinsa. Melkoista kirjallisuuden tuntemusta edellyttävän uta-garutan helpompia versioita ovat tavukortit (iroha karuta) ja kummitusten ja merkillisten hirviöiden kuviin perustuva obake karuta. Tokiossa 1910- ja 1920-luvuilla kehitettyä ja suosioon noussutta obake karutaa voidaan pitää keräilykorttien kuten pokémonien esikuvana. 

Korteista ennustamisen tähtisikermä löytyy tarot-pakasta. Tarotin historia johdattaa Italian 1400-luvun puolivälin rikkaisiin kaupunkivaltioihin, kuten Milanoon ja Firenzeen. Kaupunkien mahtimiehille huolellisena käsityönä valmistuneet kortit oli alunperin tarkoitettu pelaamiseen. 1750-luvulla tarot-kortit löysivät paikkansa esoteeristen virtausten pyörteissä. Ennustajat kääntävät niitä edelleen asiakkailleen, jotka toivovat pääsevänsä kurkistamaan tulevaisuudessa mahdollisesti odottavaa onnea.

*  Löydä kaikkien artikkeleiden luettelo TÄÄLTÄ

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuva ©  Tuula Moilanen

KOHU-UUTISIA 150 vuoden takaa

KIELLETTY SUHDE PALJASTUI. AVIONRIKKOJAT YLLÄTETTIIN RIISIMATOLLA
Viime toukokuussa Tokion Shinagawassa partioiva poliisi havaitsi epäilyttävää liikehdintää Renchoji-temppelin pihamaan varjoissa. Mentyään paikalle tutkiakseen lähemmin mitä oli meneillään, hän löysi pensaan takaa miehen ja naisen lemmenpuuhissa. Alustakseen pari oli tuonut riisimaton, mikä todisti, että tapaaminen oli ennalta suunniteltu. Nainen paljastui öljykauppa Waizumiyan omistajan 40-vuotiaaksi vaimoksi, jolla on jopa lapsenlapsiakin. Paikalta paennut rakastaja oli makeiskauppias Yasugoro, joka hänkin on naimisissa. Salaisen suhteen julkitulo on molemmille nolo ja häpeällinen juttu. Avionrikkojat menettivät kepeän suhteen vuoksi hyvän maineensa, eikä sitä ole helppo palauttaa. Uutisartikkeli: OSAKA SHIMBUN NISHIKIE nro. 18, 1875

Onnettomuudet, rikokset ja seksiskandaalit ovat kiinnostaneet ihmisiä kaikkina aikakausina, kaikkialla maailmassa. Kansalaisia kohauttaneet uutistapahtumat löysivät innokasta yleisöä myös Meiji-kauden Japanissa 1800-luvun lopulla. Ennen länsimaisten painokoneiden maihinnousua uutislehtiset painettiin puupiirroksina taitavien käsityöläisten toimesta. Nykyisin nuo lehdet ovat kiehtovia keräilykohteita. Samalla ne muistuttavat meitä kaikkia yhdistävästä inhimillisestä piirteestä, uteliaisuudesta. Päivälehden museossa Helsingissä meneillään oleva näyttely esittelee japanilaisten uutislehtisten historiaa alkaen 1600-luvun mustavalkoisista kawaraban vedoksista aina monivärisiin nishiki-e painatuksiin. Draamaa tihkuvat antiikkiset uutislehtiset tarjoavat runsaasti uutta nähtävää ja jännittävää luettavaa japanilaisen kulttuurin ystäville. Kaikki uutisten tekstit on käännetty suomeksi ja englanniksi. Esillä on lisäksi alkuperäisiä Tokyo Puck -lehden sarjakuvia ja satiirisia Marumaru Chinbun lehtikuvituksia. Puckin päätoimittajaa ja piirtäjää Kitazawa Rakutenia (1876-1955) pidetään yhtenä ensimmäisistä japanilaisista taiteilijoista, joka käytti teoksistaan nimitystä manga. TUTKI LISÄÄ: Päivälehden museo/ näyttelyt

Näyttelyyn kuuluu bonuksena kaksi työnäytöstä, joissa taidegraafikko Tuula Moilanen esittelee japanilaisen kawarabanin vedostamista puulaatalta. 18.02.2021 tiedote: Työnäytökset peruttu huonontuneen koronatilanteen vuoksi

PÄIVÄLEHDEN MUSEO Ludviginkatu 2-4, 00130 Helsinki
Auki joka viikonpäivä 11-17 Vapaa pääsy!

KAUNOTAR KUVASTIMESSA – Peilit ja kauneudenhoito vanhassa Japanissa

Kimonoasuinen kaunotar on yksi vakiintuneista Japaniin liittämistämme mielikuvista. Edo-kauden puupiirtäjämestarit varioivat viehättävää aihetta avaamalla peilien kautta intiimejä näkymiä pukeutumishuoneeseen. Peilit ja kauneudenhoito ovat ikiaikaisia naisellisia aseita. Niiden tutkiminen johdattelee taiteen ja historian jännittäville poluille.

Varhaisimmat peilit on löydetty nykyisen Turkin alueelta Anatoliasta. Noin 8000 vuotta vanhat esineet olivat kiillotettua metallia, joiden pinnasta kuvajaista tarkasteltiin. Samanlaisia peilejä käyttivät myös 4000-3000 eaa eläneet Mesopotamian ja Egyptin jumalkuninkaat, joille ihon hoito ja kaunistautuminen olivat tuttuja. Kiinalaiset kiillottivat pronssi- ja kuparilevyjä n. 2000 eaa. Japaniin peilien valmistuksessa vaadittava metallivalutaito purjehti Kiinasta 300 eaa – 300 jaa välisenä aikana.

Japanissa peilillä on kahtalainen merkitys. Se on tietenkin osa kauneudenhoitoa, mutta peili on myös pyhä esine. Sen voidaan ajatella toimivat ikkunana jumalten hallitsemaan rinnakkaistodellisuuteen. Japanin keisarillisten aarteiden joukossa on myyttinen peili, jonka uskotaan olevan Auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin lahja ensimmäiselle keisarille. Myyttistä peiliä säilytetään Ise Jingun shintolaisessa pyhäkössä ja se kuuluu Japanin keisarillisiin aarteisiin. Peili on hallitsijan vilpittömyyden ja rehellisyyden symboli. Shintopyhäkköjen metallipeilien valmistaminen vaatii erityisosaamista. Harveneva mestareiden ammattikunta jatkaa pyhien peilien valmistamista perinteisillä valumenetelmillä.

Peileistä tuli tarkempia, kun niiden pintaan lisättiin lasi. Arkeologit arvelevat keksinnön tapahtuneen Lähi-idässä 1. vuosisadan tienoolla, mutta esinelöytöjä on vasta 3. vuosisadalta. Kiinassa valmistettuja hopeoidulla taustalla varustettuja peilejä alkoi tulla Japaniin 500-luvulla. Ne olivat tärkeä osa aatelisnaisten kauneudenhoitoarsenaalia Heian-kaudella (794-1185). Varhaisissa peileissä ei ollut kädensijaa, vaan niiden takaosan keskellä oli tappi nyörin pujottamista varten. Kun peiliin myöhemmin liitettiin kädensija, vapautui takaosa kohokuvioinnille. Peilipöydät eivät kuuluneet japanilaiseen niukkaan sisustukseen. Käsipeilejä varten kehitettiinkin lattialle asetettava, näppärästi kokoontaittuva teline hemmotteluhetkiä varten. Varakas kaupunkilaisväestö sai hankittua peilejä vasta Edo-kaudella. Geishoille ja kabukiteatterin tähdille peilit olivat tärkeitä työvälineitä. Kuvajaistaan ihailevista kaunottarista tuli suosittujen puupiirrosten vakioaihe. Peili tarjosi taiteilijalle myös mahdollisuuden kuvata aihettaan kahdelta eri suunnalta.

Ehostaminen on lähes yhtä vanhaa kuin ihmiskunnan kulttuurikin. Alkujaan keholle maalattujen ja tatuoitujen kuvioiden tarkoituksena oli pitää sairauksia aiheuttavat pahat henget loitolla. Kasvonpiirteiden ja erityisesti silmien korostamisesta tuli tärkeä keino korostaa hallitsijan ja jumalten sukulaisuutta. Viehätysvoiman lisääminen oli kuitenkin tavoitteena kaikissa yhteiskuntaluokissa, vaikka mahdollisuudet kallisarvoisten tuotteiden käyttöön rajoittuivat vain varakkaimpiin. Se, miten kauneus määritellään, on kulttuurisidonnaista. Eri aikakausina keinovalikoima viehättävän ulkomuodon saavuttamiseksi vaihteli suuresti. Hampaiden mustaaminen, vihreä huulipuna ja korkealle otsalle maalatut kulmakarvat kuuluivat Edo-kaudella naisten huoliteltuun ulkonäköön. Geishojen ja aikansa ihailtujen kaunottarien ehostusvinkkejä voi tutkia tammikuun 13.päivänä Helsingissä avautuvassa näyttelyssä Kaunottaren meikkipeili. Esillä on kiinnostavaa tietoa ja valikoima klassisia ukiyo-e puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta. LISÄTIETOJA

AARREKÄTKÖLLÄ KUOPIOSSA – Keräily harrastuksena ja elämäntyönä

Kuopion keskustassa sijaitseva antiikkiliike Wanha Reppu on palvellut asiakkaita ja keräilijöitä jo vuodesta 1984. Wanhan Repun perustaja Pekka Voutilainen kertoo, että ennen nykyistä osoitetta Puijonkatu 31 liike sijaitsi klassisessa puukorttelissa hieman kauempana. Voutilainen on kerännyt mm. thaimaalaista ja kiinalaista esineistöä lukuisilta matkoiltaan Kaakkois-Aasiassa. Hän on koonnut tietoa esineiden myyjiltä, jolloin niiden arvo ja merkitys kiinnostaa myös ostajaa. Voutilaisen 35 vuoden aikana tarkaksi hioutunut silmä erottaa korkeatasoisen esineen turisteille tarjottavien matkamuistojen seasta. Kauppias on itse numismaatikko, erikoisalanaan Thaimaan rahat.

Antiikkikauppiaat Olliveikko Säynäjäkangas (vas.) ja Pekka Voutilainen

Pekka Voutilaisen kiinnostavimpiin löytöihin lukeutuvat kaksi kiinalaista nuuskapulloa 1900-luvun puolivälistä. Pullot on maalattu pikkuruisella siveltimellä lasin sisäpintaan. Taidokas maalaustapa on erittäin vaativa. Toisessa pulloista on kuva-aiheena tuttu buddhalainen tarina paimenpojasta, joka etsii härkäänsä. Toisessa on viehättävä kaunotar. Nuuskapullojen pikkutarkat maalaukset syntyvät pullon sisälle ”nurinpäin” maalaamalla. Ne ovat erittäin haluttu keräilykohde ja niillä on kysyntää myös kansainvälisesti. Nuuskapullot eivät ole esillä Wanhan Repun vitriineissä, vaan kiinnostuneen kannattaa pyytää niitä nähtäväksi.

Aasialaista esineistöä tulee myyntiin Kuopiossa melko harvakseltaan. Antiikkiliikkeeseen tarjotaan tavaraa satunnaisesti, eikä kysyntä itäsuomalaisessa kaupungissa ole mitenkään merkittävää. Pekka Voutilaisen kanssa Wanhaa Reppua pyörittävä Olliveikko Säynäjäkangas kertoo, että myytäväksi tarjotaan esimerkiksi veistoksia Aasiasta tai Afrikasta. Omistaja on usein asunut pidempään ulkomailla, eikä kotiin palattuaan löydäkään kodista tilaa ostoksille. Myös matkoilta hankitut koriste-esineet päätyvät usein antiikkikaupan hyllylle.

Oman kokoelman rakentaminen lähtee usein muutamasta kiinnostavasta esineestä. Joskus kimmokkeena on matka tai perintönä saatu jännittävä esine. Aloittelevan keräilijän on syytä kirjata ylös kaikki mahdollinen tieto esineen taustasta. Unohtumattomimmatkin matkan käänteet piiloutuvat vuosien mittaan muistin sokkeloihin. Niiden jäljittäminen on aina haastavaa. Keräilykärpäsen puraisema aloittaa usein tutkimuksensa lukemalla kiinnostuksensa kohteesta kirjallisuudesta. Aineistoja löytyy internetistä, olipa kyseessä kotimainen lasi, taide, koriste-esineiden kirjo tai vanhat rahat. Nettihaku tuottaa tulosta myös silloin, kun keräilijä etsii kuvia ja tietoa olemassa olevista kokoelmista. Suomessa on muutamia museokokoelmia, joihin tiedonhaku varmasti opastaa. Tutkimusmatkan voi näin korona-aikaan tehdä monien museoiden ylläpitämissä julkisissa kokoelmissa (finna.fi). Etsintätyö tiedon juurille kannattaa aloittaa erikoismuseoista. Ahkerasti kerätyillä lasilla, kelloilla ja rahoilla on omat ansiokkaat museonsa. Lisäksi monien kulttuurihistoriallisten museoiden kätköissä on yksittäisiä esineitä, jotka pääsevät harvemmin esille.

Kuopiolaiset Wanha Repun antiikkikauppiaat Pekka Voutilainen ja Olliveikko Säynäjäkangas vastaavat asiakkaiden kysymyksiin vuosien kokemuksella ja ammattitaidolla. Mutkaton ja ystävällinen palvelu vie helposti mennessään ja Wanhaan Reppuun tulee pistäydyttyä juttusille ja katsomaan löytyisikö pöydiltä jotain uutta kiinnostavaa. Wanha Reppu sijaitsee aivan Kuopion torin kulmalla, joten käväisy on helppoa.

Wanha Reppu
Puijonkatu 31, 70110 Kuopio
Avoinna ma-pe 11-17, la 10-15.


Kodin kaunistus Tiibetistä


kaappi_edesta
Teos:
Kaappi  Alkuperä: Tiibet/Nepal  Tekniikka ja materiaali: Maalattu puu
Koko: kork. 67 cm, lev. 52 cm, syvyys 25 cm  Hankintapaikka ja -aika: Singapore 2008
———————————————————————————————————-
Käsityönä valmistetut huonekalut tuovat kotiin tuulahduksen kaukaisista maista ja niiden taideperinteistä. Esiteltävä kaunis kaappi on tiibetiläisten pakolaisten Nepalissa valmistama. Kaapin oviin on maalattu kaksi bodhisattvaa. Myös kannen ja vetolaatikon lootusaihe liittyy buddhalaisen taiteen rikkaaseen symboliikkaan. Kaappia on ”vanhennettu” pintoja hellävaraisesti hankaamalla. Huonekaluissa usein käytettyjen kirkkaiden väriyhdistelmien pehmentämisellä on arveltu olevan länsimaista ostajakandidaattia miellyttävä antiikkisen tuntu.

Puuhuonekalujen ja käyttöesineiden maalauskoristelu on tyypillistä etenkin Vajrayana buddhalaisuuden alueella Tiibetissä ja Mongoliassa. Vajrayanaan kuuluvat käsitykset maailmassa toimivien jumalten ja demonien olemuksesta yhdistyvät maalausten aihelmissa shamanistiseen ja animistiseen perinteeseen. Luonnonoloiltaan haastavassa ympäristössä eläneiden ihmisten kotien sisustuksessa kalusteet ja esineet maalattiin perinteisesti voimakkain värein. Buddhalaisten jumalolentojen ja symbolien kuvilla torjuttiin perheen hyvinvointia vaanivaa pahoja henkiä.
kaappikulma

Vajrayana on buddhalaisuuden kolmas pääsuuntaus. Nimi on suomennettu ”Timanttipoluksi”. Suuntauksen sisällä on lukuisia koulukuntia, kuten Theravada ja Mahayana buddhalaisuudessakin. Vanhin tieto buddhalaisuuden saapumisesta Tiibetiin on 700-luvulta. Gautaman 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua kehittämä opetus oli siinä vaiheessa jo n. 1200 vuotta vanhaa. Se oli muokkautunut vuosisatojen saatossa ja valloittanut koko Aasian. Omalaatuinen Vajrayana yhdisteli alkuperäiseen oppiin muiden ajattelijoiden ja kulttuurien siihen liittämiä tulkintoja. Kiinnostava suuntaus löytyy buddhalaisuuden itäisimmästä kolkasta Japanista, jossa Shingon-koulukunta on edelleen elinvoimainen. Tiibetissä ikivanha bonpo-uskonto löysi suvaitsevaisesta buddhalaisuudesta paikan, jossa kehittyä eteenpäin.

Vaikka kiinalainen vaikutus näkyy selvästi sekä värivalikoimassa, että koriste-elementeissä, hallitsee tiibetiläistä maalausta vahva omaleimaisuus. Suojaavat ornamentit toistuvat myös koruissa ja tietenkin thangka-maalauksissa. Tyypillisiä buddhalaisia symboleja lootuksen lisäksi ovat mm. kalat, kotilot, tyylitellyt solmut ja Lainpyörä. Tiibetiläiset huonekalut ovat erittäin haluttu keräilykohde. Aitoja antiikkisia kaappeja ja arkkuja on erittäin vaikea löytää ja ne ovat varsin kalliita. Huonekaluja valmistetaan runsaasti niin Kiinassa kuin Nepalissakin. Niitä myydään antiikkiliikkeissä mm. Singaporessa ja Euroopassa. Replikoita on tarjolla runsaasti myös internetissä. Huonekalujen valmistus ja koristemaalaus tarjoavat työtä tiibetiläisille pakolaisille ja ylläpitävät vanhoja käsityötaitoja.


KERÄILIJÄN VINKKI
Puuhuonekalujen ja esineiden restauroinnissa on syytä olla varovainen. Kolot ja kolhut ovat osa esineen historiaa. Suomalaisen kodin sisäilma on kuivaa, joten ovet ja laatikot eivät kenties avaudu kitkattomasti. Liikkuvia osia voi vetristellä varovasti ja hellävaroen mehiläisvahalla. Maalauspinta ei kestä kemiallisia puhdistussuihkeita.

kaappilootus

Artikkeli ja kuvat ©  Irene Wai Lwin Moe

Kuningas Jayavarmanin taistelu

ankorvat_takuhon
Teos: Kuningas Jayavarmanin taistelu  Tekniikka ja materiaali: Hierrevedos sinisellä musteella käsintehdylle paperille  Koko: 41 x 70 cm  Hankintapaikka ja -aika: Siem Reap, Kambodza 2008
———————————————————————————————————-
Legendaarisen Angkorin alueen suurten temppeleiden reliefeissä kuvataan elämää ja historiallisia tapahtumia khmer-kansan kulta-aikana nykyisessä Kambodzassa. Angkorin alueella on kymmenittäin 800-1400-lukujen välisinä vuosisatoina rakennettuja temppeleitä. Niistä kuuluisimmat ovat Angkor Wat, Angkor Thom ja Bayon. Esiteltävä hierrevedos on nostettu 1100-luvulla rakennetun Bayonin seinäreliefistä tehdystä kopiosta. Reliefikopioilla pyritään suojelemaan alkuperäisiä kulttuuriaarteita.

Hierrevedoksessa kaksi Champan sotalaivaa lähestyy khmerien valtakunnan rantaa vuonna 1181. Kyseessä on kuningas Jayavarman VII voittoon päättynyt historiallinen taistelu. Jayavarman VII (1120/1125-1220) laajensi valtakuntaansa voimakkaasti. Hänet muistetaan parhaiten Angkor Thomin ja Bayonin rakennuttajana. Rantaan laivoissaan pyrkivien cham-sotureiden kotimaa oli nykyisen Vietnamin alueella vaikuttanut Champa. He taistelivat khmerien kanssa koko 1100-luvun. Hierrevedoksessa näkyvät taitavasti veistetyt, kevyet ja ketterät laivat, joista sotilasjoukot käyvät toisiaan vastaan. Laivojen keulasta kohoaa myyttinen aurinkolintu garuda. Garuda on hindujumala Vishnuun liittyvä tarueläin. Köliosassa, veden alla soutajien päiden tasalla näkyy vedenalaisessa maailmassa vaikuttava makara. Molemmat olennot ovat kulttuurilainaa Intiasta, josta Kaakkois-Aasian muinaiset kuningashuoneet omaksuivat runsaasti vaikutteita. Hierrevedoksessa kuvattujen kalojen, krokotiilien ja käärmeiden runsaus kertoo Tonle Sap -järven merkityksestä khmer-valtakunnan kukoistukselle.

Hierrevedostekniikka on kiveen hakattujen tai metalliin valettujen kirjoitusten kopiointitekniikalla. Se on yksi kohopainotekniikan muoto. Hierrevedokset ovat olleet suosittuja matkamuistoja vuosisatojen ajan erityisesti Itä-Aasian maissa. Lännessä hierrevedoksia kutsutaan nimellä frottaasi. Työskentely aloitetaan kiinnittämällä japaninpaperi tai kiinalainen kalligrafiapaperi kopioitavan reliefin tai tekstin päälle. Paperi kostutetaan sumuttamalla ja se hakataan kiinni kaiverrettuun pintaan siten, että koholla oleva pinta jää ylös. Öljypitoista mustetta tasoitetaan väritamponiin ja väri taputellaan paperiin. Uurrettu osa jää valkoisiksi ja väri tarttuu koholla oleviin kohtiin. Väri taputellaan paperin päälle, ei siis käsiteltävään kuvareliefiin tai tekstiin. Paperi irrotetaan ja arkki taustataan toisella paperilla suoraksi.

thaimaa_takuhon

Kohtaus Ramakien-eepoksesta. Apinakuningas Hanuman tunkeutuu yöllä Thotsakanin (Ravana) palatsiin.  Hierrevedos Wat Phra Jetubonin reliefistä, Bangkok, 1987

VAROITUS   Huomaathan, että hierrevedoksia ei koskaan saa omatoimistesti ryhtyä ottamaan temppeleiden reliefiseinistä. Matkailijoille Kambodzassa myytävät hierrevedokset on tehty aitojen reliefien tarkoista kopioista. Niiden valmistaminen on tärkeä tulonlähde köyhässä maassa. Angkorin temppelit ovat UNESCO:n maailmanperintökohde.


*  Löydä kaikkien artikkeleiden luettelo TÄÄLTÄ

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat ©  Tuula Moilanen