Vanhassa kiinalaisessa ajanlaskussa kuukalenterin viidennen kuun viidettä päivää pidettiin huonoenteisenä. Gregoriaanisessa kalenterissa ajankohta osuu tänä vuonna päiväykselle 22.6. Kiinalaisen uskomusperinteen mukaan tuona kohtalokkaana päivänä viisi myrkyllistä eläintä, käärmeet, skorpionit, tuhatjalkaiset, liskot ja sammakot mönkivät esiin piiloistaan. Vaaralta suojaudutaan ripustamalla ovenpieleen mauste- ja lääkeyrttejä. Kimppuun poimitaan vesistöjen läheisyydessä kasvavan rohtokalmojuuren miekkaa muistuttavia lehviä, voimakkaasti tuoksuvia marunoita ja valkosipulia. Huolekkaimmat vanhemmat kiepauttavat lastensa ranteisiin paperista leikattuja suojausamuletteja ja kiinnittävät myrkyllisiä eläimiä esittävän kuvan kodin seinälle. Kuvaan pistellään koko perheen voimin neuloja torjumaan pahaa. Vaarallisten matelijoiden ulkomuoto kiidättää ajatukset lohikäärmeen myyttiseen hahmoon. Jotkut tutkijat uumoilevatkin lohikäärmeelle omistetun juhlapäivän taustalta löytyvän esihistoriallisia animistisia uskomuksia.

Lohikäärmeveneiden melontakilpailuja on järjestetty Kiinassa ainakin jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Kisassa toisistaan mittaa ottavat 20-henkiset miehistöt, joista yksi on perämies ja yksi rummuttaa melojille tahtia veneen keulassa. Koristeellisilla lohikäärmeen päillä varustetut pitkät ja kapeat veneet ovat värikästä nähtävää. Venetyyppi on alkujaan palvellut sodankäynnissä. Samankaltaisia sulavalinjaisia aluksia voi ihailla mm. Angkor Watin temppelireliefeissä. Myöhemmät aikakirjojen kirjoittajat, kuten Kiinan kuuluisin historioitsija Sima Qian (145/135-86 eaa.) yhdisti juhlaan merkittävien miesten muistopäivän vieton. Epäoikeudenmukaisesti kuolemaan tuomittujen hovimiesten ja runoilijoiden Qu Yuanin (340-278 eaa.) ja Wu Zixu (k. 484 eaa.) kohtalo liikuttaa kiinalaisia tänäkin päivänä.

Muisteltavien sankareiden joukkoon liittyi vuosisatoja myöhemmin Koillis-Kiinassa elänyt nuori neitonen Cao E (130-144 jaa.). Hän menehtyi etsiessään joesta hukkuneen isänsä ruumista. Tarinalla lienee historiallinen pohja, sillä joen nimi muutettiin Cao’e-joeksi, jolla se tunnetaan tänäänkin. Sen partaalla on vuonna 151 perustettu muistotemppeli. Kaikkia tarinoita yhdistää ajatus joen pyörteisiin kadonneesta henkilöstä. Uskontotieteilijän mieleen nousevat varhaisten yhteisöjen ihmisuhrit, joita tulvivien jokien jumaluuksille uhrattiin tuhansia vuosia sitten. Ihmisuhreja tunnetaan kaikkialta maailmasta, myös Suomesta. Myöhemmin julma tapa on muokkautunut yhteisöllisten festivaalien suuntaan. Niissä ruoka- ja juomauhrit pitävät sisällään paikallisia herkkuja, jotka osallistujat nauttivat iloisesti yhdessä.

Vauhdikas lohikäärmeveneiden kilpa on näyttävä ja yleisöystävällinen laji. Kilpailuja järjestetään nykyisin Kiinan, Hongkongin, Taiwanin ja Vietnamin lisäksi yli 60 maassa ympäri maailman. Osa kilpailuista on leikkimielisiä työ- tai opiskelijayhteisöjen tapahtumia ja osa tosimielellä taisteltuja mestaruusotteluita. Suomessa karnevalistisia tapahtumia järjestää Suomen Dragonliitto.

———————————–
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Lohikäärmeveneiden kilpailu, cloisonne (soluemalityö). Yksityiskohta teoksesta Qing-dynastian ajalta (1735-1795). Wikimedia Commons, Public Domain

Toukokuun alussa Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisuutta seuraavat maat hiljentyvät viettämään Vesak-juhlaa, Gautama Buddhan syntymäpäivää. Thaimaassa, Sri Lankalla, Laosissa, Kambodzassa ja Myanmarissa muistellaan 8. toukokuuta myös uskonnon perustajan Valaistumista ja kuolemaa (Nirvana). Munkit vetäytyvät sadekauden ajaksi luostareihin, festivaalit ja muu äänekäs ilonpito jää tauolle, eikä paastokaudella suosita häiden viettoa. Vesak on tärkeä juhlapäivä myös mahayana-buddhalaisissa maissa, esimerkiksi Japanissa ja Koreassa, mutta siellä se on nimenomaan Gautaman syntymäpäivä. Valaistumiselle ja Nirvanaan siirtymiselle on omat kalenteriin merkityt päivänsä.

Siddharta Gautama Buddha syntyi Lumbinissa, nykyisen Nepalin alueella n. vuonna 564 ennen ajanlaskumme alkua. Historiallisen henkilön täsmällisistä elinvuosista käydään edelleen debattia. Tiedetään kuitenkin varmuudella, että intialaisen prinssin tie vei vauraan kuningashuoneen perillisestä kiertelevän askeetin elämään. Legendan pääkohdat lienevät kaikille tuttuja koulutunneilta tai kirjallisuudesta ja elokuvista. Buddhalaisuus aloitti voittokulkunsa 2500 vuotta sitten Sarnathin Kaurispuistossa muutamille kuulijoille esitetyn ensimmäisen opetussaarnan jälkeen. Filosofia sai seuraajia ja myöhemmin myös vaikutusvaltaisia tukijoita. Erityisen merkittävä oli Intiaa 200-luvulla eaa. hallinnut kuningas Asoka, jonka kerrotaan kääntyneen väkivallattomuutta korostavan opin kannattajaksi kauhistuttuaan veristä näkyä sotatantereella. Hallitsijoiden tukema buddhalaisuus matkasi seuraavien vuosisatojen aikana munkkien ja oppineiden mukana kaikkialle Aasiaan. Tänään buddhalaisia arvioidaan olevan maailmassa n. 500 miljoonaa. Myös Suomessa on useita buddhalaisia temppeleitä, lähinnä vietnamilaisten, thaimaalaisten ja myanmarilaisten maahanmuuttajien perustamina.

Vesak-päivä alkaa aamuvarhaisella, kun kansalaiset kokoontuvat itselleen läheiseen temppeliin. Monet pukeutuvat yksinkertaiseen valkoiseen asuun. Munkit resitoivat buddhalaisia tekstejä ja muistuttavat viidestä elämänohjeesta: älä tapa, älä varasta, älä tee aviorikosta, älä puhu muunneltua totuutta ja älä käytä alkoholia tai huumeita. Ohjeet eivät ole käskyjä, eikä niiden rikkominen ole ”syntiä”. Jokainen buddhalainen tiedostaa, että niin väärillä kuin hyvilläkin teolla on seurauksensa. Karman laki kuljettaa kohtaloa vääjäämättä. Sen liikkeisiin voi vaikuttaa vain ihminen itse.

Temppeliin lahjoitetaan kukkia, kynttilöitä ja suitsukkeita. Tuomisten toivotaan muistuttavan ihmisiä Buddhan opetuksesta, jonka mukaan kaikella on aikansa. Kukkien kohtalona on kuihtuminen, kynttilät ja suitsukkeet palavat pian loppuun. Vaikka kärsimys on alati läsnä arjessa, myös sen onnellisissa hetkissä, on ihmisen velvollisuus suojella elämää ja auttaa muita olentoja. Niinpä teurastamot, lihakaupat ja kalatorit pidetään kiinni Buddhan syntymäpäivänä. Ihmiset hankkivat eläviä lintuja, kaloja ja hyönteisiä, jotka vapautetaan takaisin luontoon. Myös vähäosaisia ja sairaita ihmisiä autetaan lahjoituksilla. Tiukka vegetarismi ei ole buddhalaisille arjessa välttämätöntä, mutta Vesak-juhlan aterialla tarjotaan vain kasvisruokaa.

Vesak-päivästä alkava, koko sadekauden kestävä paastokausi ei edellytä tavallisilta kansalaisilta erityistä kurinalaisuutta. Hartaimmat pidättäytyvät alkoholista ja savukkeista ja noudattavat esimerkiksi kasvisruokavaliota. Munkit eivät matkaile Vesakia seuraavien kolmen kuukauden aikana. Jakso päättyy hyväntahtoiseen Kathina-festivaaliin, jolloin munkeille lahjoitetaan uudet kaavut ja muita tarve-esineitä.

TIESITKÖ? Moni Thaimaassa matkaillut on huomannut, että seinäkalenterin osoittama vuosiluku poikkeaa meille tutusta gregoriaanisesta ajanlaskusta. Thaimaassa ja monissa Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisissa ajanlasku aloitetaan vuodesta 544 eaa., jolloin Gautaman ajatellaan saavuttaneen Nirvanan. Näin laskien vuosi 2023 merkitään kalenteriin 2566.

————————————
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Buddhan syntymä. Kuningatar Maya pitää kiinni puun oksasta. Jumaluudet ovat valmiina ottamaan pyhän lapsen vastaan. Tuntematon srilankalainen taiteilija, Wikimedia Commons, public domain

Jos matkailija liikkuu Thaimaassa huhtikuun puolivälin paikkeilla, on hänen syytä varautua yllättävään suihkuun. Tavallisesti niin hillityt thait riehaantuvat Songkran-juhlan aikaan vesisotasille, jossa ei tyydytä pieneen roiskimiseen. Vettä suihkutetaan paloletkujen voimalla ohikulkijoiden niskaan kuorma-autojen lavalta. Kerrostalojen parvekkeilla vaanivat kansalaiset kaatavat ämpäreittäin vettä kaduilla tanssivien naapureidensa päälle. Kastumiselta säästyvät vain kunnianarvoiset munkit. Useita päiviä kestävä villitys vuoden kuumimpaan aikaan on ikivanha hinduperinteestä kumpuava buddhalainen kansanjuhla, jolla uusi vuosi toivotetaan tervetulleeksi. Nykyisin 13.-15.4. vietettävä festivaali on vuoden huikentelevaisin juhla. Thaimaan lisäksi väki kastuu naapurimaissa Myanmarissa, Laosissa, Kambodzassa ja mm. Kiinan Yunnanissa.

Songkran-juhlan taustalla on jännittävä kertomus älykkäästä nuorukaisesta Thammapalista, joka hallitsi paitsi pyhät kirjoitukset myös lintujen kielen. Yksi taivaan jumaluuksista, Kapila Brahma halusi koetella nokkelaa poikaa asettamalla hänelle arvoituksen. Hän oli niin varma ettei sitä voi ratkaista, että asetti oman päänsä pantiksi kisaan. Juonessa on samankaltaisuutta meille tutun Oidipus-myytin kanssa. Myös Oidipus ratkoo sfinksin esittämää pulmaa samalla tapaa henkensä kaupalla. Thammapal selviytyy voittajana ja Kapila Brahma menettää päänsä. Pulmana on, että pudotessaan maahan Brahman pää sytyttäisi maailman tuleen. Osuessaan veteen se kuivattaisi meret ja elintärkeät joet. Myytin jumala keksii itse ratkaisun: hän kutsuu paikalle seitsemän tytärtään, joista jokaisen tehtävänä on kannatella irtileikattua vaarallista ruumiinosaa käsissään vuoden verran. Vuoro vaihtuu Songkranin aikaan keväällä – sitä tarkoittaa myös juhlan nimi, ”siirtää eteenpäin”. Thait ja naapurimaiden buddhalaiset laskivat aikoinaan uuden vuoden alkavan Songkranista. Nykyisin kalenterit seuraavat gregoriaanista ajanlaskua, mutta perinteiset juhlapäivät pitävät tiukasti pintansa maailman muutoksissa.

Songkranissa vaihtelevat buddhalaisuuteen liittyvä hartaus temppelillä ja riemukas katujuhla kulkueineen, herkkuruokineen ja viehkeine tansseineen. Kylillä järjestettävissä suosituissa kauneuskilpailuissa valitaan Miss Songkran, muistuttamaan tarun neidoille lankeavasta tehtävästä kannatella Kapila Brahman vaarallista päätä seuraavaan kevääseen.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Public Domain

Hindulaisuuden tärkeimpiin ja varmasti värikkäimpiin juhliin kuuluu keväisin vietettävä holi. Tänä vuonna se ajoittuu länsimaisessa kalenterissa maaliskuun alkuun. Holin taustalla kiemurtelee kokonainen legendojen ja jumaltarujen labyrintti. Riehakkaassa festivaalissa ovat mukana hindulaisuuden keskeiset jumalat Vishnu, Shiva ja Brahma, romanttista parivaljakkoa Krishnaa ja Radhaa unohtamatta. Holin vietossa muistellaan sekä hyvän voittoa pahasta, että ylistetään esteet ylittävää rakkautta.

Legenda kertoo ilkeästä kuningas Hiranyakashipusta, joka oli saanut luojajumala Brahmalta lahjaksi kuolemattomuuden. Loitsun mukaan kuningasta ei pystynyt surmaamaan ihminen eikä eläin. Ylpistynyt kuningas vaati ihmisiä palvomaan itseään jumalten sijaan. Kuninkaan poika kieltäytyi. Vishnulle uskollinen nuori prinssi määrättiin roviolla poltettavaksi. Juonessa oli mukana kuninkaan katala sisar Holika, jolla oli suojanaan palamaton taikaviitta. Jännittävien vaiheiden jälkeen kuninkaan poika pelastui, ilkeä Holika paloi kuoliaaksi ja Vishnu rankaisi pahaa kuningasta Narasimhan, puoliksi ihmisen puoliksi leijonan hahmossa. Holin aattona ihmiset kokoontuvat muistelemaan legendan tätä osaa suurten rovioiden äärelle. Niissä poltetaan Holikan kuvia, jotka symboloivat pimeitä voimia.

Varsinaisena juhlapäivänä riemukkaat joukot täyttävät kadut. Juhlijat ovat nyt siirtyneet Vishnu Narasimhan tarinasta lemmekkään Krishnan edesottamuksiin. Sakeat väripulveripilvet täyttävät ilman ja värillistä vettä singotaan ämpäreittäin ohikulkijoiden niskaan. Sinisen jumalan kerrotaan kadehtineen rakastettunsa Radhan maidonvaaleaa ihoa. Jumaluuden äiti neuvoi murjottavaa Krishnaa värjäämään tytön mieleisellään värillä. Ilkikurinen ja kepposista pitävä jumala noudattikin neuvoa ja niin värien juhla sai alkunsa. Intiassa tavallisesti varsin tarkat sosiaaliset rajat murtuvat holin aikaan, kun väkijoukot tanssivat kaduilla. Vauhtia menoon lisää kannabiksella terästetyn thandai-juoman nauttiminen.

Illalla meno hieman rauhoittuu, kun ihmiset vierailevat ystävien ja sukulaisten luona. Hyvä ruoka kuuluu luonnollisesti asiaan. Rakkauden ja hyväntahdon juhlassa maistuvat erityisesti makeiset, jotka sopivat aina myös tuomisiksi. Suosituimpia herkkuja ovat pyöreät laddut, jotka vievät kielen mennessään. Ladduilla on varsin pitkä ja maineikas historia. Niitä tiedetään nautitun jo Harappan kaupunkivaltiossa 5000 vuotta sitten. Makoisat pallerot maistuivat niin tavalliselle meikäläiselle, norsupäiselle Ganesh-jumalalle kuin mogulikeisareille tai tv-sarja Seesamtien muppetti Elmollekin. Holi on matkannut intialaisten maahanmuuttajien mukana eri puolille Aasiaa. Värimyrskyyn voi törmätä nykyisin myös vaikkapa Lontoossa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Radha juhlii holia, maalaus n. 1788. Public Domain

Uudenvuoden vietto päättyy Kiinassa lyhtyjuhlaan (yuánxiāo jié). Se ajoittuu vanhan kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäisen kuukauden 15. päivään. Tänä vuonna festivaali löytyy suomalaisten kalenterista 5. helmikuuta.

Lyhtyjuhlalla on Kiinassa pitkät perinteet. Sitä tiedetään vietetyn ainakin 3000 vuoden ajan. Festivaalin kerrotaan syntyneen, kun kyläläiset surmasivat vahingossa Jadekeisarin lemmikkikurjen. Raivostunut keisari uhkasi tuhota koko kylän polttamalla sen maan tasalle uuden vuoden ensimmäisen täydenkuun aikaan. Hänen tyttärensä kuitenkin sääli kylän asukkaita. Prinsessa ohjeisti heidät ripustamaan taloihinsa punaisia lyhtyjä, jolloin valoja kaukaa palatsistaan katsova keisari luulisi kylän jo olevan tulen vallassa. Juoni onnistui. Lyhtyjuhlaa on vietetty joka vuosi tapahtuman muistoksi. Jadekeisari on yksi Kiinan pitkän historian myyttisistä hallitsijoista. Hänen arvellaan liittyvän kansanuskonnon kunnioittamiin taivaan jumaluuksiin.

Lyhtyjuhlan aikaan talot ja kadut koristellaan monivärisillä ja -muotoisilla paperilyhdyillä. Punainen väri vallitsee, onhan se Kiinassa onnen symboli. Osa lyhdyistä lennätetään kuuman ilman kantamina taivaalle mukanaan paperiin kirjoitetut toiveet. Ilmaan kohoavien lyhtyjen arvellaan myös kiirehtivän keväisten tuulien saapumista. 1200-luvulta on peräisin leikki, jossa lyhtyjen omistajat kirjoittavat niihin arvoituksia. Ratkaisusta on luvassa pieni palkinto. Leikki onkin hauska tapa saada väki vierailemaan omassa liikeyrityksessä.

Lohikäärme- ja leijonatanssijoiden seurueet kiertelevät kaduilla ja nykyisin myös ostoskeskuksissa toivottamassa ihmisille onnea ja menestystä. Ilotulitukset kuuluvat asiaan ilonpidossa. Kiinalaiset herkuttelevat festivaalin aikaan yuanxiaolla (tangyuan), makealla keitolla, jossa on tahmeita riisipalleroita. Entisinä aikoina talon naimattomilla tyttärillä ei ollut lupa poistua kodin muurien ympäröimältä pihalta. Lyhtyjuhlan aikaan he pääsivät kuitenkin kiertelemään kauniisti koristetuilla kaduilla ja kenties tapaamaan salaista ihastustaan. Lyhtyjuhlassa on edelleen romanttinen sävy, kun kaupunkien arkena kiireiset nuoret pääsevät seurustelemaan vapaasti tunnelmallisessa ympäristössä.

Lyhtyjuhla on levinnyt kiinalaisyhteisöjen mukana eri puolille maailmaa. Kansainvälistyvässä Suomessakin hyväntuulinen juhla raivaa tilaa talvikauden tapahtumakalentereissa, ainakin suurissa kaupungeissa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Public Domain, Adobe Stock

Hyvää alkanutta uutta vuotta 2023! Pandemian jälkeinen maailma on vähitellen avautumassa matkailulle niin itään kuin länteenkin. Tämän kunniaksi olemme valinneet tulevan vuoden blogi-teemaksemme perinteiset kansanjuhlat ja festivaalit. Tervetuloa joka kuukausi mukaamme juhlimaan aasialaiseen ja intialaiseen tapaan.

Ōmisoka ja Hatsumōde – Uudenvuoden viettoa Japanissa
Japanilaiset alkoivat viettää uutta vuotta länsimaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1873. Sitä ennen käytössä oli ollut kiinalaisten kehittämä kuukalenteri, jossa juhlapäivät liikkuvat Kuun vaiheiden mukaisesti. Juhlassa on edelleen paljon piirteitä Heian-kauden tuhatvuotisesta tapa- ja uskomuskulttuurista. Vuoden kääntyessä päätökseensä ajatus uudesta alusta ”puhtaalta pöydältä” ohjaa kansalaisten toimia. Uudenvuoden yönä 31.12. temppeleiden kelloja soitetaan 108 kertaa. Buddhalainen lukema symboloi menneiden rikkomusten kuittaamista.

Uuden vuoden aattoiltaa, ōmisokaa, vietetään tavallisesti perheen kesken seuraten televisiossa käytävää Koohaku utagassen -laulukilpailua. Juuri ennen puoltayötä syödään toshikoshi-sobaa, pitkää tattarinuudelia, jolla ”vuodenvaihde ylitetään”. Uuden vuoden ensimmäinen uni, hatsuyume, on merkityksellinen. Jos unessa näkee onnenjumalien takarabune-laivan, on tuleva vuosi kaikin puolin onnekas. Aikoinaan oli suosittua asettaa takarabune-puupiirrosvedos tyynyn alle edistämään hyvien merkkien näkemistä unessa. Onnen merkkejä ja symboleita voi lukea myös uudenvuoden juhla-ateriasta, osechi ryorista.

Kotien koristelusta löytyy hauska muistuma menneeltä ajalta. Perimätiedon mukaan ”Vuosien jumaluus”, Toshigami on mieltynyt teräväpäisiin esineisiin. Oven pieleen asetellut viistoon leikatut bambun rungot ja pitkäneulaiset männynoksat toivottavat hyväenteisen kamin tervetulleeksi kotiin. Asetelmissa on mukana myös punaisten marjojen oksia ja mandariineja. Toinen keskeinen uudenvuoden koriste on kagamimochi, ”peilikakku”, joka asetetaan esille kodin shinto-alttarille tai tokonomaan. Kaksi päällekäistä pyöreää kakkusta symboloi sukupolvien välistä jatkuvuutta ja vuosien kiertoa.

Vuoden ensimmäinen pyhäkkökäynti, hatsumōde kuuluu tärkeisiin uudenvuoden perinteisiin. Siihen ei kuulu erityistä yhteistä seremoniaa, vaan ihmiset vierailevat tammikuun alkupäivinä tervehtimässä heille läheistä shintojumaluutta, kamia oman aikataulunsa mukaisesti. Juhlapukuihin pukeutuneet japanilaiset jonottavat kärsivällisesti suosituimmille pyhäköille. Esimerkiksi Tokion Meiji Jingūlla vierailee vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana normaalisti n. 3,5 miljoonaa vierasta. Meikäläistä tinanvalantaa vastaa paperisen omikuji-ennustuksen ostaminen pyhäköltä. Uusi ennustus hankitaan kurkistusluukuksi tulevaan vuoteen. Onnen ennusteen lisäksi omikujista löytyy myös elämänohjeita mietittäväksi.

Japanissa vuodet kiertävät 12 eläinmerkin kehää. Alkaneen vuoden 2023 eläinmerkki on jänis. Se lupaa tuotteliasta ja onnekasta ajanjaksoa – hyppyä ylös ja eteenpäin kohti parempaa.

—————————-
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe ja Tuula Moilanen
Kuva, Chobusai Eishi (1756–1829). Kaunottaria uudenvuoden päivänä. Puupiirros

Kahdeksan kuolemattoman legendat ovat syntyneet Kiinassa viimeistään T’ang-kaudella, n. 600-900-lukujen aikana. On tosin mahdollista, että ne ovat vieläkin vanhempaa perua. Taolaiset myytit  ja uskomusperinne Bambulehdon viisaista, jotka asuvat taianomaisella Onnellisten saarella, yhdistyvät todella eläneiden historiallisten henkilöiden kohtaloihin. Kuolemattomat ovat eräänlaisia hyvän tahdon lähettiläitä ja tiettyjen asioiden suojelijoita. Kuolemattomat eivät ole samalla tapaa ”jumalia” kuin esimerkiksi Kreikan ja Rooman antiikinaikaiset hahmot. Länsimaiselle ihmiselle tuttuja vastineita voisi hahmotella katolisten ja ortodoksien pyhimysgallerioista. Kuten pyhimykset, myös kuolemattomat ovat inhimillisen todellisuuden ja Tuonpuoleisen rajamaastossa toimivia asioiden ”mahdollistajia”.  Taiteessa kahdeksaa kuolematonta kuvataan usein, mutta ei aina yhdessä.

He Xiangu Kuolemattomien ryhmän ainoa naishahmo kantaa sylissään ruukkua, jossa on lootuskukka. He liitetään kodin piiriin. Hän on erityisesti naisten ja terveyden suojelija. He Xiangun legendassa etsitään ikuista elämää. Neitosen symbolilla lootuksella uskottiin olevan sekä sielun että ruumiin hyvinvointia edistävää voimaa. Taiteessa He lentää joskus kurjen selässä. Kurki on perinteinen pitkäikäisyyden tuttu symboli Itä-Aasiassa. (kuvassa ylärivi, vas.)

Cao Guojiu Teatterin ja esittävien taiteiden suojelija Cao on ilmeisesti historiallinen hahmo. Hänet on puettu keisarillisen hovin juhlavaan asuun. Käsissään hänellä on jadesta valmistetut ”kastanjetit”, kiinalaisesta ja japanilaisesta teatterista tutut ”kalahtavat” pitkänomaiset lyömäsoittimet. (ylärivi, 2. vas.)

Li Tieguai Lääketieteen ja parantamisen suojelijan voi tunnistaa hänen käsissään kantamasta kalebassista. Maaseudulla kiertelevät lääkärit ja apteekkarit käyttivät ennen kalebasseja lääkekasvien ja pulvereiden kuljetuksessa. Huomiota kuvissa ja veistoksissa herättää, että Li seisoo yhdellä jalalla. Vartalon toisella puolella näkyy usein bambusta valmistettu kainalosauva, joka on Lin toinen tunnus. Lin raihnainen hahmo lienee kuolemattomien joukon tunnetuin. Hänen kansansuosiotaan on nakertanut vuosisatojen mittaan tieto, että kyseinen hahmo on temperamenttinen ja äreä. Mitäpä muuta sairauksiin liittyvältä jumaluudelta oikeastaan voisi odottaakaan. (ylärivi, 3. vas.)

Lan Caihe Kukkakoria kantava Lan on tietysti kukkakauppiaiden erikoissuojelija. Hänen sukupuolensa on epäselvä, mutta yleensä hänet mielletään nuoreksi mieheksi, joka esimerkiksi teatterikappaleissa pukeutuu naisen asuihin. Kuten muistetaan, sekä vanhassa Kiinassa, että Japanissa teatterin näyttämöllä esiintyivät vain miehen. Lan Caihe edustaakin idän suvaitsevassa jumalmaailmassa varhaista transgenderiä. (ylärivi oik.)

Lü Dongbin Kuolemattomien johtaja on historiallinen hahmo. Hän eli T’ang -dynastian aikaan, mahdollisesti 700-luvulla. Lü tunnetaan mm. runoudesta. Hänen tuntomerkkinään on selän takaa pilkistävä miekka, jolla hän legendoissa taistelee tietämättömyyttä ja pimeyden voimia vastaan. Kiinnostavaa, että tämä hahmo tunnetaan naistenmiehenä ja siksi myös romanttisten pulmien sovittelijana. (alarivi, vas.)

Han Xiangzi Huilunsoittajien ja musiikin suojelija on helppo tunnistaa huilusta (dizi). Ei ole varmaa elikö tämän kuolemattoman esikuva todellisesti, mutta ainakin hänen säveltämäkseen nimettyjä musiikkikappaleita tunnetaan ja esitetään edelleen. (alarivi 2. vas.)

Zhang Guolao   Zhangin legendan taustalla on ilmeisesti oikea historiallinen henkilö. Aasilla ratsastava Zhang on askeetti-okkultisti, jolla on lukuisia taikavoimia. Hänet on helppo tunnistaa vanhasta lyömäsoittimesta, ns. ”kalarummusta” (yugu), jota hän kantaa sylissään. Soitin on solakka bamburunko, jonka sisältä pilkistää kapulapari. (alarivi, 3. vas.)
 
Zhongli Quan Kuolemaan liitetty Zhongli pystyy myös herättämään vainajat uudelleen eloon viuhkaansa heiluttamalla. Jumaluudella on kädessään litteä píng shàn (jap. uchiwa), ”banaaninlehteä” muistuttava viuhka. Zhongli kuvataan tavallisesti vanhemmanpuoleiseksi mieheksi, jonka edesta rennosti avoin asu paljastaan pullean vatsan. (alarivi oik.)

Kuolemattomat ovat kaikki kotoisin Kiinasta, vaikka he ihmisten mukana ovatkin matkanneet kaikkialle, missä on kiinalaisiakin. Japanissa tavattavat seitsemän onnenjumalaa (shichifukujin) ovat kiinalaisille kollegoilleen vain kaukaista sukua. Japanilaisten elämään osallistuvien onnenjumalien tausta on varsin monikulttuurinen. Seitsemän ryhmästä kolme on kotoisin Kiinasta ja taustaltaan taolaisia. Intialaisen jumalmaailman matkalaisista kaksi on buddhalaista ja yksi hindu. Vain yksi onnenjumalista, Ebisu, on kotoisin Japanin saarilta.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Free Public Domain, Wikipedia Commons

Sankarin viittaa sovitellaan usein sotaisia taitoja omaaville poikkeusyksilöille. Ajatus hyvän ja pahan, pimeyden ja valon välisestä kamppailusta elää lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin mallissa. Kapinallisuus ei kenties ensisilmäyksellä sovi buddhalaisen munkin rooliin. Zen-buddhalaisen Ikkyūn elämänkerta ravistelee mielikuvaa virkistävästi.

Ikkyū Sōjun (1394-1481) syntyi keisarillisen pääkaupungin Kioton syrjäisemmässä kaupunginosassa melko vaatimattomassa asemassa olleen hovinaisen aviottomana poikana. Hänen isänsä arvellaan olleen keisari Go-Komatsu (1377-1433). Äiti joutui pakenemaan hovin juonitteluja Sagaan, jossa pojan kasvattamisesta vastasivat palvelijat. 5-vuotiaana Ikkyū tuotiin takaisin Kiotoon ja sijoitettiin oppilaaksi Ankoku-jin buddhalaistemppeliin. Opetusohjelmaan sisältyi runsaasti kiinalaista runoutta, taiteita ja kirjallisuutta. Teini-ikäisenä Ikkyū kapinoi aikansa luostareiden ponnetonta uskonnon harjoittamista vastaan. Tyytymättömänä opettajiinsa hän kulki eteenpäin, kunnes löysi mieleisensä mestarin Biwa-järven rannalla sijaitsevasta Saikin-ji temppelistä.

Mestari Ken’on opettama Rinzai Zen-koulukunnan buddhalaisuus nojautui vahvasti meditaatioon (zazen). Mestari Ken’on kuoleman jälkeen vuonna 1414 nuorukainen joutui etsimään uuden opettajan. Ikkyū löysi uuden mestarin Kason, joka korosti ankaraa yksilöllistä ponnistelua ja etsintää. Ikkyū sai pohdittavakseen arvoituksellisen kōanin, absurdin tarinan kuuluisasta 1200-luvun kokoelmasta Mumonkan (”Aukottoman puomin portti”). Tarina kertoo, että eräänä päivänä Ikkyū istui mietiskelemässä arvoitusta, kun sokeiden laulajien ryhmä viritti sävelmän hänen ikkunansa alla. Musiikkia kuunnellessaan Ikkyū oivalsi kōanin ratkaisun. Mestari Kaso antoi oppilaalleen nimen Ikkyū, jolla historia hänet edelleen muistaa.

Ikkyū kapinoi muodollista uskontoa ja voiton tavoittelua vastaan koko elämänsä. Hänen erikoiset tapansa ja suorasanainen esiintymisensä puhuttivat aikalaisia. Hän ystävystyi taiteilijoiden ja runoilijoiden kanssa, nautti sakesta ja kauniiden naisten seurasta herättäen hämmennystä kaikkialla. Ikkyū solmi rakkaussuhteen sokean laulajattaren Morin kanssa, josta tuli hänen eroottisten runojensa muusa. Myöhemmällä iällä koko elämänsä ajan buddhalaisten instituutioiden ulkopuolella viihtynyt Ikkyū nimettiin johtamaan 1470-luvulla sodassa tuhoutuneen Daitoku-jin temppelin jälleenrakennusta. Temppelin myötä Ikkyūn nimi ikuistettiin myös Rinzai Zen-koulukunnan historiaan. Ikkyū kuoli kuumetautiin 87-vuotiaana vuonna 1481.

Ikkyū edustaa zen-buddhalaisuuden kaavoihin taipumatonta ja villiä ideaa. Hän oli samaan aikaan sekä valaistunut mestari, että ilotaloissa rymyävä kerettiläinen. Ikkyūn ilosanoman mukaan rakkaus ja erotiikka ovat luonnollinen osa ihmistä ja siksi myös mahdollisuus valaistumisen etsintään. Hänen mielestään seksi, olipa kumppani kumpaa sukupuolta hyvänsä, oli ehdottomasti puhtaampaa kuin luostarilaitoksen tekopyhä pidättyväisyys, jonka tavoitteena oli vain maallisen mammonan kasvattaminen. Yli 540 vuotta sitten kuollut kapinallinen munkki elää edelleen japanilaisessa animessa, musiikissa ja peleissä. Nykypäivän nuorille hän edustaa aikuisten järjestäytynyttä elämää vastaan heittäytyvää sankaria.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Munkki Ikkyun muotokuva, Taiteilija Bokusai. Wikimedia public domain

Japanin historian varhaisvaiheet piiloutuvat legendojen ja myyttien usvaan. 700-luvulla maineikkaat kronikoitsijat kirjasivat muistiin jumaltaruja, lauluja ja hallitsijaluetteloita, joiden todenperäisyydestä voidaan esittää vaihtelevia mielipiteitä. Kuten tunnettua, Japanin keisarillisen suvun luetaan saaneen alkunsa auringonjumalatar Amaterasun pojanpojasta Ninigi no Mikotosta, jonka poika ensimmäinen keisari Jimmu oli. Monipolvisesta sukutarinasta ei käänteitä ja jännitystä puutu. Yksi sen erikoisimmista sivujuonista kertoo 200-luvulla hallinneesta leskikeisarinna Jingū-kōgōsta.

Keisarinna Jingū (trad. 169-269) on monella tapaa erikoinen henkilö Japanin historiassa. On hyvä muistaa, että Japanin valtaistuimelle voi nykyisen lain mukaan nousta vain suvun miespuolinen jäsen, mutta historiallisista dokumenteista löytyy ainakin kahdeksan keisarinnan nimet. Suorat yhteydet auringonjumalattareen vahvistavat ajatusta, että naishallitsijoilla voi hyvinkin olla vakaa paikka esihistoriallisen Japanin kehittymisessä. Keisarinna Jingūlla oli ilmeisesti shamaani-tietäjän taipumuksia. Tämä ammattiryhmähän on vuosituhansien ajan ollut pääasiassa naisten hallinnassa.

Kronikoitsijoiden mukaan Jingū hallitsi vuosien 201–269 välisen ajanjakson. Hän nousi valtaistuimelle väkivaltaisessa kapinassa kuolleen puolisonsa keisari Chūain jälkeen. Keisarin kohtaloon liittyy mielikuvitusta kutkuttavia tapahtumia: Chūai sai vaimonsa näkyjen kautta tiedon, että kamit, Japanin alkuperäisen uskomusjärjestelmän jumaluudet tahtovat hänen varustavan sotajoukot Korean niemimaalla sijaitsevan Sillan kuningaskunnan valloittamiseen. Keisari epäröi. Hän oli kokoamassa joukkojaan kapinan kukistamiseen kotimaan kamaralla, eikä halunnut lähteä meren yli koettelemaan voimiaan tuntemattoman vihollisen kanssa. Kun Chūai kieltäytyi tottelemasta, loukkasi hän kameja, jotka kostivat aiheuttamalla tappion kapinoitsijoita vastaan.

Chūain kuoleman jälkeen Jingū riensi heti valtaan noustuaan varustamaan armeijaa. Hän purjehti sen johdossa sotaretkelle Korean niemimaalle. Erityisen mielenkiintoinen käänne tarinassa tapahtuu, kun keisarinna synnyttää poikalapsen oltuaan raskaana kokonaista kolme vuotta. Pojasta tuli keisari Ōjin (trad. 201-310), yksi Japanin historian tärkeimmistä hahmoista. Hänet muistetaan mm. kungfutselaisen virkamieshallinnon ja kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän vakiinnuttamisesta Japaniin. Erikoinen syntymälegenda lienee vaikuttanut osaltaan siihen, että keisarista tuli 500-luvulla sekä shintolaisuuden että buddhalaisuuden kunnioittama sotataidon jumaluus Hachiman. Monet Japanin vanhimmista aatelis- ja samuraisuvuista katsovat polveutuvansa kami Hachimanista.

Keisarinna Jingūn valloitusretki Koreaan alleviivaa kahden kulttuuripiirin läheistä vuorovaikutusta. Japanilaisille Korean kuningaskunnat olivat vuosisatojen ajan merkinneet Kiinan edustaman oppineisuuden, taiteiden ja filosofioiden välietappia matkalla meren yli saarivaltakuntaan. Korealaiset taiteilijat ja käsityöläiset olivat olleet haluttua sotasaalista jo varhaisina vuosisatoina. Keisarinna Jingūn äiti oli korealaisen prinssi Amenohibokon jälkeläinen. Kun Jingūn arvellaan toimittaneen kamien viestejä keisarille, on hän ollut ainakin osa-aikainen shamaani. Keisarinnan legenda onkin jännittävä yhdistelmä shintolaisuuden ikimuistoista animismia ja seikkailijattaren tarua. Keisarinna Jingūn hautapaikkaa ei tunneta, mutta hänen mausoleuminsa on Gosashi kofun -kumpuhauta Narassa.

Keisarinna oli Edo-kauden puupiirtäjiä inspiroinut hahmo. Taiteilijat kuvasivat hänet mielellään onna-bugeishan, naissoturin hahmossa. Jingū esiintyi myös ensimmäisessä yhden jenin setelissä vuonna 1881. Siihen hänen kuvansa piirsi Meiji-keisarin neuvonantajanakin toiminut italialainen kaivertaja-taiteilija Edoardo Chiossone (1833-1898). Chiossonella ei luonnollisesti ollut käytettävissään muinaisen hallitsijan muotokuvaa. Niinpä hän käytti mallinaan erästä valtion painatustoimiston työntekijää. Lopputuloksena oli italialaisen kauneusihanteen mukainen nuoren naisen rintakuva.

Artikkeli (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Tsukioka Yoshitoshi, Keisarinna Jingū Koreassa. Puupiirros, 1880

Peking-oopperan synty ajoitetaan 1700-luvulle. Moni vetää yhtäläisyysmerkit Qing-dynastian suosikkiviihteen ja kiinalaisen teatterin välille, mutta Kiinassa on jopa 340 oopperatyyppiä. Pääkaupungin mukaan nimetty on niistä lännessä tunnetuin. Peking-ooppera on jännittävä sekoitus musiikkia, laulua ja dialogia, naamioita ja loistavia asuja sekä tanssia ja akrobatiaa. Pelkistetyllä näyttämöllä ei ole kulisseja tai muuta rekvisiittaa. Taitavat näyttelijät luovat ne katsojan eteen ilmeikkäällä elekielellään. Erikoinen äänenkäyttö vaatii kenties hieman totuttelua, mikäli länsimainen vieras odottaa aarioita Verdin tai Wagnerin hengessä. Näyttämön lumous saa katsojan pian valtaansa, eikä esityksen soisi lainkaan päättyvän.

Peking-oopperan nimekkäin tähti Mei Lanfang syntyi vanhaan teatterisukuun Beijingissä 1894. Perheen ainokaisen pojan odotettiin seuraavan isoisäänsä, isäänsä ja setäänsä näyttämölle. Nuori Mei aloittikin opintonsa jo 8-vuotiaana. Alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen opettaja tuomaroi vilkkaan pojan ”täysin lahjattomaksi ja laiskaksi”. Eikä poika ollut opettajan mielestä tarpeeksi komeakaan. Kaikeksi onneksi perhe löysi uuden, kärsivällisemmän opettajan, jonka johdolla nuorukainen alkoi edistyä. Hän debytoi näyttämöllä pienessä sivuosassa 11-vuotiaana. Mei Lanfang erikoistui ns. dan-rooleihin, miesten esittämiin naisosiin. Naisnäyttelijät kiellettiin teattereissa Qing-dynastian aikana yleisön siveellisyyden suojelutarpeen varjolla. Samojen huolenaiheiden muistetaan askarruttaneen Tokugawa-hallitsijoita Edo-kauden alussa Japanissa. Mei Lanfang uudisti Peking-oopperaa yhdistelemällä perinteen jäykistämään näyttämötyyliin piirteitä lyyrisen kauniista kunqu-oopperasta. Hän kehitti näytelmiä ja teki myös kokeiluja länsimaisen teatterin suuntaan aikalaisasuihin puettujen näyttelijöiden esittämillä tarinoilla. Mein maine nousi 1910-20-luvuilla huippuunsa Kiinassa. Esitykset tekivät vaikutuksen länsimaisiin diplomaatteihin ja muihin arvovieraisiin, joille kiinalainen ooppera oli uusi elämys. Mein Yhdysvaltoihin 1930 tekemä kiertue oli jättimäinen menestys. Mei ystävystyi lukuisten elokuvan kärkinimien, kuten Charlie Chaplinin, Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin kanssa. Sanotaan, että Bertold Brechtin kuuluisa vieraannuttamisen käsite syntyi näytelmäkirjailijan seuratessa Mein esitystä. Tie tähtiin tuntui olevan kullalla päällystetty

Käännekohta traagiseen tuli aivan liian pian. 1937 Japanin keisarillinen armeija miehitti Beijingin ja Mein uralla alkoi kahdeksan vuotta kestänyt hiljaisen vastarinnan aika. Mei Lanfang oli erittäin tunnettu myös Japanissa. Hän oli osallistunut Kanton suuren maanjäristyksen uhrien auttamiseen ja esiintynyt aktiivisesti saarivaltiossa. Mutta kun miehitysarmeijan komentaja halusi nähdä Mein esiintyvän Kiinassa, hän kieltäytyi jyrkästi. Pitkien sotavuosien jälkeen Mei toivotti Mao Zedogin johtaman uuden Kiinan kansantasavallan tervetulleeksi avoimin mielin. Hän palasi takaisin Beijingiin johtamaan sekä teatteria, että oopperan tutkimusinstituuttia. Mei esiintyi oopperanäyttämöillä ja elokuvissa elämänsä loppuun saakka. Hän ei ehtinyt näkemään Kulttuurivallankumouksen ajan (1966-1976) väkivaltaista näyttelijöiden kohtelua, teattereiden ja perinteisten taiteiden kauhistuttavaa tuhoa, eikä Peking-oopperaksi sovitettujen poliittisten näytelmien esityksiä. Mei Lanfang kuoli vuonna 1961 arvostettuna taiteilijana, Peking-oopperan uudistajana ja suurenmoisena kulttuurilähettiläänä. Mei Lanfangilla oli yhteensä 11 lasta kolmen eri naisen kanssa. Hänen poikansa Mei Baojiu (1934-2016) seurasi isänsä ammattia Peking-oopperan dan-roolien esittäjänä.

Vinkki: Mei Lanfangin elämän pohjalta on tehty elokuva Forever Enthralled (Chen Kaige, 2008). Elokuvassa Mei Lanfangin oopperaosat laulaa hänen poikansa Mei Baojiu.

Artikkelikuva: MeiLanfang (keskellä) naissoturin roolissa näytelmässä Taistelu Jin armeijaa vastaan. Tianchan, 1930. Picryl Public Domain

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe