Elokuun pimenevät illat ovat taas täällä. Täysikuu saa ihmisen haikailemaan ja unelmoimaan. Kesän päättyessä muuttolintujen kerääntyminen ja lähestyvän syksyn pieni kirpeys ilmassa johdattelee ajatukset uuden alun äärelle. Aina on kuitenkin mukava tarttua hyvään kirjaan.

Gu Byeong-mo, NAINEN JA VEITSI

Suomalaiset ovat viime aikoina saaneet nauttia etelä-korealaisen ohjaajan Bong Joon-hon elokuvista. Muistatte varmaankin vuoden 2019 Oscar-voittaja Parasiten tai televisiossa muutamaan otteeseen pyörineet synkeänsorttiset leffat Memoiries of Murder ja Mother. Elokuvien kummallisen painostava tunnelma löytyy myös lasten- ja nuortenkirjailijana uransa luoneen naisen Gu Byeong-mon ensimmäisestä aikuisille tarkoitetusta romaanista Nainen ja veitsi. Se on kertomus eläkeikään ehtineestä naispuolisesta palkkamurhaajasta, joka havahtuu sattumalta tapaamansa nuoren lääkärin ja tämän perheen herättämiin helliin tunteisiin. Yläotsikon ”tsot tsot” kuvaa päähenkilön hämmästystä, kun hän yllättää itsensä haaveilemasta rakkaudesta. Salanimellä Sarvikynsi kulkevan päähenkilön elämäntarina avautuu lukijan eteen rauhalliseen, melkein toteavaan tyyliin. Pitkän uran varrelle jääneiden vainajien muisto limittyy Sarvikynnen alkavaan dementiaan. Hylätyn ja hyväksikäytetyn tyttölapsen iloton lapsuus ja hänen vastapoolikseen asettuvan röyhkeän ja kostonhimoisen nuoren tappajan Taisteluhärän kohtaloissa on jotakin oudon samankaltaista. Kulisseissa näyttäytyy Korean sodanjälkeinen kasvuihme, joka ei anna armoa vähäväkisille.

Nainen ja veitsi ei oikeastaan istu perinteisen jännitys- tai rikoskirjallisuuden luokitukseen. Voisi ajatella myös, että 66-vuotiaan palkkamurhaajan valitseminen rakkauskertomuksen päärooliin on erikoinen. Kirjailijan ratkaisut ovat kovin ”korealaisia”, etenkin jos niitä tarkastellaan vaikkapa noiden alussa mainitsemieni elokuvien rinnalla. Gu kirjoittaa sujuvasti ja käännöksen suoraan alkukielestä tehnyt Taru Salminen tekee mahtavaa työtä. Taitavasti etenevä juoni on kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tehty. Lukija ei millään malttaisi laskea teosta käsistään, sillä juoneen punotut arvoitukset eivät ratkea aivan helposti. Kirjasta tehty melko tuore elokuva The Old Woman With a Knife sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 2025. Sen on ohjannut Min Kyu-dong.

Nainen ja veitsi on kuvaus ohi vilahtaneesta rakkaudettomasta elämästä, haurastumisesta, kaipauksesta ja perheen tärkeydestä. Sarvikynnellä on mentoriltaan, nuoruutensa rakastetulta Ryulta omaksuma motto: ”Ei saa hankkia mitään, mitä täytyy suojella”. Kun sellainen kuitenkin löytyy, ei ratkaisevaa taistelua voi väistää. Skandidekkareiden yksityiskohtaisiin väkivalta- ja seksikohtauksiin tottuneelle Gun pohdiskeleva tahti on ilahduttavaa. Itse asiassa kirjailija väistää koko murhaamisen idean korvaamalla sanan palkkamurhaaja ilmaisulla ”tuholaistorjuja”. Toimistossa, josta toimeksiannot haetaan, työskentelee ”Huoltenhälventäjä”. Veri lentää ja toiminta alkaa vasta sivulta 230, kun loppuratkaisu lähestyy.

Gu Byeong-mo syntyi Soulissa 1976. Hän opiskeli kirjallisuutta kotikaupungissaan Kyung Heen yliopistossa. Gu nousi julkisuuteen voitettuaan vuonna 2005 nuortenkirjojen Changbi Prize for Young Adult Fiction kilpailun esikoisteoksellaan Wijeodeu beikeori (Wizard Bakery). Kirja on yhdistelmä fantasiaa, kauhua ja mysteeriä. Kirjailija jatkoi uraansa lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa. Erittäin tuotteliaan kirjailijan teoksia on käännetty eurooppalaisille kielille vain muutama. Toivottavasti Taru Salmisen työ Gun tuotannon parissa jatkuu.

Gu Byeong-mo, Nainen ja veitsi (2013)
suom. Taru Salminen, Bazar, 285 s.

Kirjan esittely (c) Irene Wai Lwin Moe

Mikäpä sen ihanampaa, kuin asettua lempeään varjoon selailemaan novellikokoelmaa. Kertomusten välillä voi vaikka torkahtaa ja kääntää sitten uuden sivun nautittavaksi. Seuraavassa esittelyssä on poikkeuksellisen hieno kattaus, jonka tarjoamat tunnelmat jättävät jälkensä.

Ryūnosuke Akutagawa, HAMMASRATTAAT

Moni elokuvanystävä muistaa mestariohjaaja Akira Kurosawan klassikon Rashōmon – Paholaisen portti vuodelta 1950. Häkellyttävä tarina rikoksesta perustuu Japanin tunnetuimman novellikirjailijan Ryūnosuke Akutagawan novelliin Metsikössä (Yabu no Naka, 1922) ja kirjailijan samasta aiheesta aiemmin julkaisemaan teokseen Rashōmon (1915). Markus Mäkisen suomentama Hammasrattaat sisältää kymmenen lyhyttä kertomusta, jotka saavat lukijan mietteliääksi. Japanilaisittain painottuva hienoinen alakulo kuuluu asiaan. Harvoinpa elämäkään jatkuvia juhlatunnelmia tarjoaa. Ajatushaaste kannattaa ottaa vastaan. Laadultaan Akutagawan novelleista joka ikinen on timanttia.

Novellien genret vaihtelevat Rashōmonin kauhukertomuksesta hyväntahtoista huumoria sisältävään tarinaan Nenä. Buddhalainen maailmankuva näyttäytyy legendaa ja moraliteettia yhdistävissä novelleissa Seittilanka ja Helvettisermi. Taikuus vie lukijan intialaisen mystikon puheille. Mandariinit kuvaa Japanin köyhän maaseudun ihmisiä pienessä kohtauksessa, joka nostaa kyyneleet lukijan silmiin. Erikoisen tarinan kiinalaisesta ilotytöstä kertoo novelli Nanjingin Kristus. Romantiikkaa on ilmassa novellissa At-tät-tät-tät-tää, jossa kauppapuodissa asioiva nuorukainen kohtaa ujon kauppiaanrouvan. Entäpä sitten hillitön Kappa, jossa japanilaisten kansansatujen outo olento näyttäytyy surrealistisessa maailmassa. Pitkä novelli Hammasrattaat paljastaa kirjailijan laajan eurooppalaisen kirjallisuuden tuntemuksen. Kokoelma on löytöretki kauniiden sanojen universumiin, jossa toteutuu japanilaisen estetiikan ydin mono no aware täydelleen. Käsite tarkoittaa herkkyyttä haihtuvan todellisuuden, ohimenevien hetkien kauneuden äärellä.

Ryūnosuke Akutagawa syntyi 1892 Tokiossa liikemies Toshizō Niiharan ja hänen vaimonsa Fukun perheeseen. Kun kalenterissa sattui olemaan hyväenteinen lohikäärmeen vuosi, sai poika nimensä Ryūnosuke lohikäärmejumalan mukaan. Äiti Fuku sairastui pian lapsen syntymän jälkeen mielisairauteen. Ryūnosuke annettiin adoptoitavaksi sukulaisperheeseen, jonka jälkeen hänen sukunimensäkin vaihtui virallisesti Akutagawaksi.

Ryūnosuke Akutagawa oli fyysisesti heiveröinen ja sairasteleva lapsi. Toipilasaikoinaan hän viihtyi kirjojen parissa. Hän luki mielellään niin kotimaista kuin kiinalaista ja eurooppalaistakin kirjallisuutta. 1900-luvulle tultaessa Japani oli läpikäynyt järisyttävän muutoksen shōgunien hallitsemasta feodaalijärjestelmästä modernia maailmaa syleileväksi teollisuusvaltioksi. Tarjolla oli mahdollisuuksien värikäs kirjo. Akutagawa opiskeli Tokion yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja julkaisi ensimmäiset novellinsa yliopiston kirjallisuuslehdessä. Hän sai vetoapua kirjailijan uralleen kirjailijamestari Sōseki Natsumelta (1867–1916), joka keräsi ympärilleen ryhmän nuoria lahjakkuuksia. Äidin mielisairaus varjosti Akutagawaa koko hänen elämänsä ajan. Hän pelkäsi sairastuvansa siihen itsekin.

Kirjailijan tuotteliain kausi asettuu vapaiden tuulten ja kulttuurin valovoimaiseen aikaan Taishō-kaudelle 1912–1925. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa 150 novellia, lukuisia esseitä ja kirja-arvioita. Ryūnosuke Akutagawa päätti elämänsä 35-vuotiaana unilääkkeiden yliannostukseen. Kustantaja-kirjailija Kan Kikuchi perusti Japanin tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon Ryūnosuke Akutagawa -palkinnon kuolleen ystävänsä muistoksi vuonna 1935. Se myönnetään vuosittain uraansa aloittelevalle kirjailijalle.

Ryūnosuke Akutagawa, Hammasrattaat ja muita novelleja (2018)
suom. Markus Mäkinen. Aporia, 218 s.

Ihana toukokuu on täällä. Valon ja lempeiden tuoksujen lisäksi keväisessä ilmassa tuntuu leijailevan lupaus romantiikasta. Rakkaus on ehtymätön aihepiiri rouva Murasakista meidän aikamme menestyskirjailijoihin. Länsimaisista saduista tuttu lopetus ”… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” ei aina päätä tarinaa idässä. Sydäntä pakahduttavan suuret tunteet ovat kuitenkin yhteistä omaisuutta ilmansuunnasta riippumatta.

R.K. Narayan, KILPIMAALARIN RAKKAUS

Muistatteko 1970-luvun ja suuren huolen väestöräjähdyksestä? Muoviroinan määrä ja ilmastonmuutos odottivat vielä vuoroaan taivaanrannassa, kun Intiaa, maailman suurinta demokratiaa johtava Indira Gandhi tarttui toimeen ja kävi poistamaan köyhyyttä kansakunnan keskuudesta. Vasta kolme vuosikymmentä aiemmin itsenäistynyt jättivaltio kamppaili monenlaisten ongelmien kanssa. Kehittymätön ja rutiköyhä maaseutu oli kuin toinen todellisuus suurkaupunkien sykkeen rinnalla. Gandhin keinovalikoimaan kuuluivat syntyvyyden raju säännöstely, liikkuvat sterilisaatioklinikat ja transistoriradiot.

Intian lempeimpiin yhteiskuntakriitikoihin lukeutuvan R.K. Narayanin vuonna 1977 ilmestynyt Kilpimaalarin rakkaus (Painter of Signs) asettuu juuri tähän Intian nykyhistorian käänteeseen. Ikivanha ja kiireisellä aikataululla muutosta tekevä uusi Intia kohtaavat eteläintialaisessa Malgudissa, kuvitteellisessa pikkukaupungissa, jonne Narayan lukijansa kerta toisensa jälkeen johdattaa teoksissaan. Pääosaa tarinassa esittävät hieman saamaton, tätinsä hemmottelema kolmekymppinen poikamies Raman ja miehen tunteet tuulispäänä myllertävä Perhesuunnittelukeskuksen työntekijä Daisy. Naiskauneudelle herkkä ”kirjaintaiteilija” Raman maalaa kilpiä ja kylttejä kaupungin kauppiaitten ja virkamiesten toimeksiannosta. Aistit valloittava Daisy tilaa Ramanilta perhesuunnittelun ideologiaa markkinoivia kylttejä. Kun sopimukseen lisätään kenttätyömatka maaseudulle, on sekä Raman että lukija valmis uppoutumaan daisyismiin toden teolla. Kuinka tässä uuden ja vanhan maailman törmäyksessä lopulta käy, selviää vasta kirjan viime sivuilla.

Narayan luo hykerryttävän näkymän perinteiseen Intiaan Ramanin mietteiden kautta. Lukija tutustuu salaperäiseen Daisyyn pikkuhiljaa, lähes yksinomaan Ramanin sisäisen vuoropuhelun välityksellä. Tarinan sivuhenkilöt, syvästi uskonnollinen täti ja Ramanilta alennusta kärkkyvät asiakkaat kruunaavat kertomuksen. Etelä-Intiassa, Tamil Nadun osavaltiossa sijaitsevaa Malgudia ei ole oikeasti olemassa, mutta Narayanin tuotantoa lukeva oppii tuntemaan kaupungin kadut, kuppilat ja temppelit.

Rasipuram Krishnaswami Narayan syntyi 1906 brittien hallitsemassa Madrasissa, nykyisessä Chennaissa. Narayanin isä oli opettaja ja kuului korkeaan bramiinikastiin. Perheessä oli kahdeksan lasta, kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Kirjailija R.K. Narayanin lisäksi taiteilija-ammattiin suuntasi myös hänen 15 vuotta nuorempi veljensä R.K. Laxman, joka teki merkittävän uran sarjakuvapiirtäjänä. Narayan aloitteli uraansa 1920-luvulla, mutta englanniksi kirjoittava intialainen ei tahtonut löytää humoristisille teksteilleen kustantajaa. Käänne tapahtui vasta 1935, kun kirjailija Graham Greene sai käsiinsä Narayanin Swami-tarinoita. Levoton 1940-luku mullisti niin Intiaa kuin Eurooppaakin. Vaikka Narayanin teoksissa huumorilla on suuri rooli, ei kirjailija millään tavoin välttele vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hänen myötätuntonsa on aina kotimaan vähäväkisten puolella. Lukija saattaa hätkähtäen muistaa Nikolai Gogolin novellien tummat sävyt, joissa hymy löytää tiensä kyynelten läpi. Vai mitä voisi ajatella kilpimaalari Ramanin ja Daisyn vierailusta maamökissä, jossa viimeisillään raskaana olevan naisen aviomies pyytää apua ”tohtorilta” – kymmenestä lapsesta kuusi on kuollut ja vaimo on taas pieniin päin.

Vain kaksi tuotteliaan kirjailijan teosta on käännetty suomeksi, Kilpimaalarin lisäksi Ihmissyöjätiikeri (Man-Eater of Malgudi, 1980), molemmat Paavo Lehtosen toimesta. Narayan kirjoitti englanniksi, joten hänen tuotantoaan löytyy kirjastoista, antikvariaateista ja nettikirjakauppojen valikoimista. Tarinoiden pohjalta on myös tehty elokuvia. Suomen televisiossa esitettiin 1980-luvulla lyhyistä jaksoista koostuvaa, hellyttävien lapsinäyttelijöiden tähdittämää sarjaa Swami ja ystävät.


R.K. Narayan, Kilpimaalarin rakkaus (1977). suom. Paavo Lehtonen
Koko Kansan Kirjakerho, kovakantinen, 176 s.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe

Moni Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisissa maissa huhtikuussa matkustellut on kokenut elämänsä yllätyksen päätyessään riemukkaan väkijoukon kohdalle. Täydenkuun aikaan Myanmarin, Thaimaan, Laosin ja Kambodzan kansalaiset rientävät kaduille mukanaan vesiämpäreitä. Innokkaimmat varustautuvat puutarhaletkuin ja pumpuin. Säiliöautojakin on liikkeellä. Vettä kaadetaan ja suihkutetaan jokaisen ulos uskaltautuvan niskaan. Ikivanha Thingyan / Songkran -juhla merkitsee kuivan talvikauden päättymistä ja uuden riisinviljelykauden alkua. Sitä on syytäkin juhlia.

George Orwell, PÄIVÄT BURMASSA

Britannian siirtomaavalta ratkeili ja natisi liitoksissaan 1922-1927, kun poliisina Burmassa palvellut parikymppinen Eric Blair kirjoitti esikoisromaaniaan. Tarinan juoni ja henkilögalleria perustuivat hänen omiin kokemuksiinsa jopa siinä määrin, että kirja julkaistiin ensin vuonna Yhdysvalloissa ja vasta pari vuotta sen jälkeen (1936) kirjailijan kotimassa Englannissa. Eric Blair tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijanimellä George Orwell. Hänen vuonna 1949 julkaisema pääteoksensa 1984 (Nineteen Eighty-Four) tuntuu kauhistuttavan ajankohtaiselta edelleen meidän aikanamme.

1920-luvun Brittiläisen Intian maisemiin sijoittuva Päivät Burmassa (Burmese days) on tarkkanäköinen ja ajaton kuvaus rasismista ja kolonialismista. Burman pohjoisosien tiikkimetsiä hyödyntävän puutavarajätin palveluksessa työskentelevä kaupparatsu John Flory elää kahden kulttuurin välisessä merkillisessä epätilassa. Hän ei ole enää ”oikea” brittiläinen gentleman, mutta ei myöskään paikallisten omakseen hyväksymä naapuri. Molemmissa leireissä huulet kääntyvät pilkalliseen hymyyn, kun Flory astuu sisään huoneeseen. Asiaa ei edistä Floryn burmalainen rakastajatar Ma Hla May, joka on tarinassa kavalan juonittelijan roolissa toimivan pyrkyrin U Po Kyinin kätyri. Floryn ystävä, intialainen lääkäri, tohtori Veraswami on pehmeä yhdyslenkki siirtomaavallan ja paikallisten välillä: myötäilijä näkee brittien tuoneen kansakunnalle paljon hyvääkin. Lukijan on hyvä huomata, että koulutetut intialaiset olivat brittien salainen ase siirtomaavallan pönkittämiseen. Tämä siitä huolimatta, etteivät nämä koskaan saaneet nauttia yhdenvertaisuudesta kotimaansa asioiden hoitamisessa.

Burmalaisten päivien tapahtumat sijoittuvat Mandalayn ja Sagaingin kaupunkien läheisyydessä kyyhöttävään Kyauktadan asemapaikkaan. Temppeleiden ja trooppisen sademetsän pehmeyteen astelee vastikään äitinsä menettänyt Elizabeth Lackersteen. Elizabeth on matkustanut Burmaan sukulaistensa, puutavarayritystä johtavan ja varsinaisena naistenmiehenä itseään pitävän setänsä Mr. Lackersteenin ja tämän haukankatseisen puolison luo. Konservatiivisen ja ennakkoluuloisen Elizabethin tavoitteena on löytää aviomies, joka turvaisi hyvän toimeentulon ja tulevaisuuden. Rakkaus on kokonaan sivuseikka. John Flory ihastuu Elizabethiin päätä pahkaa ja haluaa näyttää tälle Burman lumoavan kauneuden. Yritys epäonnistuu surkeasti. Elizabeth edustaa brittikulttuurin jäykkäniskaisinta piirrettä. Burmalaisten avoin sensuaalisuus ja elämänilo näyttäytyy hänen silmissään turmeltuneena. Lukijaa nauraa ääneen Elizabethin häkeltymiselle, kun tämä pääsee seuraamaan paikallista pwe-tanssiesitystä lähietäisyydeltä. Flory sotkee asiansa lopullisesti yrittäessään pitää ystävänsä tohtori Veraswamin puolta tämän hakiessa Eurooppalaisen Klubin arvostettua jäsenyyttä.

Orwellin Päivät Burmassa liittyy samanhenkiseen siirtomaa-ajan loppuvaiheiden kuvauksiin kuin E.M. Forsterin Matka Intiaan (Passage to India, 1924) tai vaikkapa Bombayssa syntyneen ja koko elämänsä ajan identiteettiä ja lojaalisuutta pohtineen Rudyard Kiplingin tuotantoon.  Kun eurooppalaiset imperiumit vuosina 1914-1918 marssittivat 1,3 miljoonaa intialaista ja nepalilaista sotilasta juoksuhautoihin Ranskassa, oli siirtomaavallan viimeinen luku kirjoittamista vaille valmis. 1920-luvulla jo pitkään kuuluneet itsenäisyyden vaatimukset saivat kannatusta myös ”omien” joukoissa.

George Orwell (Eric Arthur Blair) syntyi Motiharissa Bengalissa 1903. Perheen äiti muutti vain yksivuotiaan poikansa kanssa Englantiin. Opinnoissaan erinomaisesti menestynyt Eric matkusti vuonna 1922 Burmaan, joka oli vielä tuolloin osa Brittiläistä Intiaa. Apulaispoliisitarkastajana työskennellyt mies koki paikallisten suhtautuvan häneen vihamielisesti. Esikoisteoksessa esiintyvällä kierolla U Po Kyinillä oli ilmeisesti todellinen esikuva paikallisissa poliisivoimissa. Orwell jätti työnsä poliisissa ja omistautui Englantiin palattuaan kirjailijan uralle. Hän julkaisi runsaasti artikkeleita, joissa kritisoi voimakkaasti siirtomaavaltaa. Orwell asettui puolustamaan demokraattisia voimia Espanjan sisällissodassa, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Demokraattisen sosialismin ideat ovat jo selkeästi luettavissa esikoisromaanin sivuilta. Joni Kärjen suomennostyö on tärkeä lisä Orwellin tuotantoa ja uraa ihaileville lukijoille. Pientä viimeistelyä ja kustannustoimittajan terävää kynää teksti olisi ehkä kaivannut, mutta jo näinkin se on tervetullut opus Kaakkois-Aasiaa käsittelevien varsin harvalukuisten suomennettujen tekstien kirjastoon.

George Orwell, Päivät Burmassa (2021)
suom. Joni Kärki. Oppian, kovakantinen 287 sivua.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Hyvää uutta vuotta 2026. Blogimme suunnistaa tänä vuonna kirjojen ja kirjailijoiden maailmoihin. Joukossa on helmiä kulttuurin rikkaiden suurmaiden, Intian, Japanin ja Kiinan kuin Suomessa ehkä hieman vähemmän tunnettujen Kaakkois-Aasian maiden kirjallisuudesta. Valintaa on tehty sekä oman mieltymyksemme, että saatavuuden perusteella. Teoksia voi kysellä kirjakaupoista ja antikvaareista. Vanhemmat julkaisut löytyvät varmasti kirjastojen kätköistä.

Arundhati Roy, ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

Mitä voisi sanoa teoksesta, jonka maisemat kuljettavat lukijaa vuoristoisen Kashmirin järviseudulta New Delhin ruuhkaisille kaduille ja jonka laajassa henkilögalleriassa esittäytyvät kaikki Intian uskonnolliset suuntaukset. Tarinaa kuljettaa transsukupuolinen hijra Anjum. Hijrat ovat Intiassa syrjitty ja pelätty ryhmä, joilla arvellaan olevan voima vaikuttaa kanssaihmistensä onneen. Anjum edustaakin tässä hindujumaluuksien universumista tuttua Ardhanarishvaran hahmoa, puoliksi miestä, puoliksi naista. Anjum perustaa majatalon hautausmaalle, jonne vain kummitukset ja epätoivoiset uskaltautuvat. Joukkoon liittyy monitoimimies Saddam Hussein, kadulta löydetty pikkutyttö Zainab ja kashmirilainen arkkitehtuuriopiskelija Musa Yeswi.

Juoni pujottelee Intian lähihistorian suurten tragedioiden, Bhopalin kaasuräjähdyksen (1984), Godhran joukkomurhan (2002) ja edelleen ajankohtaisen Kashmirin osavaltion sisällissotaa muistuttavan kamppailun välillä. Politiikalla on seurauksensa, samoin uskonnon ohjaamalla toiminnalla. Välinpitämättömyys kärjistyy väkivaltaa ja pahuutta henkilöivään majuri Amrik Singhiin. Onkin kummallista, että rujouden keskellä tarinan sävy on kuitenkin rakkaudellinen, kansakunnan heikoimpien ihmisten yhteisöllisyyden ylistys. Lukijan ei tarvitse tuntea Kashmirin konfliktin alkusyitä tai ymmärtää hindujen ja muslimien kiistaa Ayodhyan temppelin merkityksestä. Äärimmäisen Onnen Ministeriö tempaa lukijan mukaansa. Tarina on täynnä yllätyksiä ja arvoituksiakin. Se on jollakin syvästi inhimillisellä tasolla kaiken aikaa totta. Kun aika ja paikka siirretään varovasti syrjään, jäljelle jää inhimillinen toiminta kaikessa koruttomuudessaan. Rakkauden vastakohta ei olekaan viha vaan pelko.

Suomessa lokakuussa 2025 vieraillut Arundhati Roy (s.1961) tunnetaan tuotteliaana esseistinä ja poliittisena aktivistina. Roy on ottanut voimakkaasti kantaa Kashmirin puolesta ja hindunationalisteja vastaan. Hän nousi kansainvälisten lukijoiden tietoisuuteen romaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things). Teos voitti Booker Prize palkinnon ilmestymisvuonnaan 1997. Myös Äärimmäisen Onnen Ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness) huomioitiin merkittävien kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Syksyllä 2025 ilmestynyt Turvani ja myrskyni (Mother Mary Comes to Me) on muistelmateos, jossa pääosaa esittää kirjailijan voimakastahtoinen, naisten oikeuksia ajanut äiti Mary Roy (1933-2022).

Arundhati Roy kirjoittaa englanniksi. Lukija lumoutuu hänen suuren joen lailla soljuvasta kielestään, jolle suomentaja Hanna Tarkka on ansiokkaasti löytänyt äänen. Historian aallot ja tragediat vyöryvät vastustamattomasti Royn tarinoiden taustalla. Yksittäisen ihmisen kohtalo on sinnitellä tulvavesien pinnalla. Pelastuminen on lopulta kiinni yllättävästä sattumasta. Kohtalon suunta voi kääntyä, kun joku ohikulkija ojentaa käden.

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö (2017). suom. Hanna Tarkka
Otava Seven pokkari, pehmeäkantinen 478 s.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Japanilaisten kotien ja yritysten ovenpieleen ilmestyy vuodenvaihteessa viehättävä asetelma, jossa männynoksia ja muutamia bambunrunkoja on sidottu näyttäväksi kimpuksi. Kyseessä on kadomatsu, vanha shintolainen tapa toivottaa esi-isät ja edesmenneet läheiset tervetulleeksi uudenvuoden vierailulle. Kadomatsu on juhlakauden ajan shintai, kami-henkien tilapäinen asuinpaikka. Asetelma tuodaan kotiin joulun tienoilla ja kannetaan pois tammikuun puolivälissä. Juhla-ajan päätteeksi kadomatsut poltetaan suurissa rovioissa buddhalaisten temppelien pihamailla, jolloin henget palaavat munkkien lausumien sūtratekstien saattelemana omaan maailmaansa. 

Kadomatsu asetellaan ruukkuun ja sen osat sidotaan yhteen joko shintolaisuudesta tutuilla shimenawa-nyöreillä tai koristeellisemmilla, punaista ja kultaa yhdistävillä uutuustuotteilla. Kadomatsu voi olla kooltaan hyvinkin muhkea. Komeimmat, miehenkorkuiset asetelmat voi nähdä menestyneiden suuryritysten ovella. Nykyisin suurkaupungin pilvenpiirtäjässä asuva voi hankkia kotialttarille myös pienen kadomatsun. Esi-isät eivät pahastu, vaikka materiaali olisi muoviakin.

Kadomatsu rakennettiin alun perin nimensä mukaisesti mäntypuun (matsu) oksista. Mänty symboloi Japanissa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä. Sisukas puu pitää pintansa myrskytuulten riepomilla rannoilla ja selviytyy tuliperäisen maaperän mielenilmauksista. Vuonna 2011 japanilaisia liikutti mänty, joka yksin selviytyi Tōhokun valtavaa tuhoa aiheuttaneesta maanjäristyksestä ja yli 10 metriä korkeasta tsunamiaallosta. Rujosta puusta tuli kansallisen yhtenäisyyden ja selviytymisen symboli. 

Nykyisin kadomatsu-asetelmissa korkeimmalle kurottaa kolme eri mittaista, päistään teräväksi leikattua bambunvartta. Pahantahtoiset kummitukset pelkäävät teräviä esineitä, joten kadomatsu suojelee talon asukkaita niiden hyökkäyksiltä. Ikivihreä nopeakasvuinen ruokokasvi bambu herättää varmasti miellyttäviä muistoja Aasiassa matkailleissa. Bambumetsikön kahina, paksujen, toisiinsa tuulessa osuvien runkojen kalahdus ja vuorten muotoja pilvimäisen pehmeästi rajaavat lehvästöt hemmottelevat kaikkia aisteja. Bambu on lisäksi monikäyttöinen hyötykasvi. Se taipuu asusteiksi, astioiksi, kaikenlaisiksi koreiksi, niin huonekaluiksi kuin rakennuksiksikin. Lisäksi sen versot ovat herkkua ja toimiihan ontosta rungosta leikattu osa vaikka juomakipponakin. Eipä siis ihme, että japanilaisten luonnonhenget ovat kasviin kovin ihastuneita.

”Bambu taipuu, muttei taitu” sanotaan. Kuvataiteessa bambu on suosittu aihe. Erityisesti sen lehvästöä kuvaavat mielellään tussimaalauksen taiturit. Kasvi symboloi puhtautta, voimaa ja kestävyyttä. Kaikki asioita, joiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.

TOIVOTAMME LUKIJOILLE ONNELLISTA JUHLAN AIKAA
JA MENESTYSTÄ ALKAVALLE HEVOSEN VUODELLE 2026.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva Tuula Moilanen

Bodh Gayan kaupunki Biharissa, Koillis-Intiassa on yksi buddhalaisen maailman tärkeimpiä paikkoja. Noin 2500 vuotta sitten kylään asteli eräs syviin mietteisiin vajonnut mies. Hän istui lehtevän pipalpuun juurelle ja sulki silmänsä. Kyläläiset olivat tottuneet kierteleviin pyhiin miehiin, mutta kaikkien kummastukseksi tämä mies ei pyytänyt almuja eikä liikkunut paikoiltaan lainkaan. Istui vain, syvään meditaatioon keskittyneenä. Kun 49 vuorokautta oli kulunut, mies avasi silmänsä. Meditoidessaan hän oli oivaltanut syyn elämän kiertoon ja kohtaloon, sekä tien ulos kärsimyksestä. Puun varjoon istuneesta Siddharta Gautamasta oli tullut Buddha, Valaistunut.

Tuo buddhalaisuuden syntyyn liittyvä paikkakunta Intiassa on miljoonien ihmisten kunnioittama pyhiinvaelluskohde. Vierailija voi hiljentyä Bodh Gayan pikkukaupungissa matalan aidan ympäröimän, ties kuinka monennessa puusukupolvessa edelleen kukoistavan pyhän bodhipuun edessä. Alkuperäisestä, Gautaman aikaan noin vuoden 500 eaa. paikkeilla kukoistaneesta puusta otetut versot ovat nykyisten puiden esivanhempia. Alkuperäisen pyhän puun jälkeläiset matkasivat Intian buddhalaisten kuninkaiden lahjoittamina eri puolille Kaakkois-Aasiaa. Samoissa laivoissa ja karavaaneissa kulkevat munkit veivät mukanaan myös uuden maailmankatsomuksen ydinopit. Gautaman valaistumisen tapahtumapaikalle rakennettiin temppeli kuningas Asokan aikana 200-luvulla eaa. Nykyisin nähtävä rakennus ja sen lukuisat replikat Kiinassa, Thaimaassa ja Myanmarissa edustavat Gupta-kauden arkkitehtuuria 400-500-luvuilta.

Vaikka pipal on tuttu nimenomaan buddhalaisten legendojen kautta, esiintyvät sekä puu että sen lehvästöt jo Indus-kulttuurin taiteessa 3300-1300 eaa. Temppeliviikuna on tarjonnut varjoisan mietiskely- ja lepopaikan niin pyhimyksille kuin kulkumiehille kautta aikojen. Vanhan hindulegendan mukaan olevaisen ylläpitäjä, sininen Vishnu-jumala syntyi pipal-puun juurella. Hinduperinteessä puun arvellaan tarjoavan toivoa ja siunausta lasta toivoville naisille.

Temppeliviikuna (Ficus religiosa) on elämänkiertonsa alkuvaiheessa epifyytti eli päällyskasvi. Se juurtuu iän myötä maahan ja kasvattaa 15-20 metrin korkeuteen kurottavan latvuksen. Puu löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa tukikasvin juuristoon, jolloin sen isäntä heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Kuten nimikin paljastaa, temppeliviikuna on sukua viikunalle. Myös monien suomalaisten kotoa löytyvä huonekasvi kuuluu samaan perheeseen. Mulperikasvien heimoon kuuluvia temppeliviikunoita löytää jokaiselta temppelialueelta ja luostareiden pihamaalta Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, mutta puu kasvaa myös villinä viidakossa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen