Hindulaisuuden tärkeimpiin ja varmasti värikkäimpiin juhliin kuuluu keväisin vietettävä holi. Tänä vuonna se ajoittuu länsimaisessa kalenterissa maaliskuun alkuun. Holin taustalla kiemurtelee kokonainen legendojen ja jumaltarujen labyrintti. Riehakkaassa festivaalissa ovat mukana hindulaisuuden keskeiset jumalat Vishnu, Shiva ja Brahma, romanttista parivaljakkoa Krishnaa ja Radhaa unohtamatta. Holin vietossa muistellaan sekä hyvän voittoa pahasta, että ylistetään esteet ylittävää rakkautta.

Legenda kertoo ilkeästä kuningas Hiranyakashipusta, joka oli saanut luojajumala Brahmalta lahjaksi kuolemattomuuden. Loitsun mukaan kuningasta ei pystynyt surmaamaan ihminen eikä eläin. Ylpistynyt kuningas vaati ihmisiä palvomaan itseään jumalten sijaan. Kuninkaan poika kieltäytyi. Vishnulle uskollinen nuori prinssi määrättiin roviolla poltettavaksi. Juonessa oli mukana kuninkaan katala sisar Holika, jolla oli suojanaan palamaton taikaviitta. Jännittävien vaiheiden jälkeen kuninkaan poika pelastui, ilkeä Holika paloi kuoliaaksi ja Vishnu rankaisi pahaa kuningasta Narasimhan, puoliksi ihmisen puoliksi leijonan hahmossa. Holin aattona ihmiset kokoontuvat muistelemaan legendan tätä osaa suurten rovioiden äärelle. Niissä poltetaan Holikan kuvia, jotka symboloivat pimeitä voimia.

Varsinaisena juhlapäivänä riemukkaat joukot täyttävät kadut. Juhlijat ovat nyt siirtyneet Vishnu Narasimhan tarinasta lemmekkään Krishnan edesottamuksiin. Sakeat väripulveripilvet täyttävät ilman ja värillistä vettä singotaan ämpäreittäin ohikulkijoiden niskaan. Sinisen jumalan kerrotaan kadehtineen rakastettunsa Radhan maidonvaaleaa ihoa. Jumaluuden äiti neuvoi murjottavaa Krishnaa värjäämään tytön mieleisellään värillä. Ilkikurinen ja kepposista pitävä jumala noudattikin neuvoa ja niin värien juhla sai alkunsa. Intiassa tavallisesti varsin tarkat sosiaaliset rajat murtuvat holin aikaan, kun väkijoukot tanssivat kaduilla. Vauhtia menoon lisää kannabiksella terästetyn thandai-juoman nauttiminen.

Illalla meno hieman rauhoittuu, kun ihmiset vierailevat ystävien ja sukulaisten luona. Hyvä ruoka kuuluu luonnollisesti asiaan. Rakkauden ja hyväntahdon juhlassa maistuvat erityisesti makeiset, jotka sopivat aina myös tuomisiksi. Suosituimpia herkkuja ovat pyöreät laddut, jotka vievät kielen mennessään. Ladduilla on varsin pitkä ja maineikas historia. Niitä tiedetään nautitun jo Harappan kaupunkivaltiossa 5000 vuotta sitten. Makoisat pallerot maistuivat niin tavalliselle meikäläiselle, norsupäiselle Ganesh-jumalalle kuin mogulikeisareille tai tv-sarja Seesamtien muppetti Elmollekin. Holi on matkannut intialaisten maahanmuuttajien mukana eri puolille Aasiaa. Värimyrskyyn voi törmätä nykyisin myös vaikkapa Lontoossa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Radha juhlii holia, maalaus n. 1788. Public Domain

Uudenvuoden vietto päättyy Kiinassa lyhtyjuhlaan (yuánxiāo jié). Se ajoittuu vanhan kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäisen kuukauden 15. päivään. Tänä vuonna festivaali löytyy suomalaisten kalenterista 5. helmikuuta.

Lyhtyjuhlalla on Kiinassa pitkät perinteet. Sitä tiedetään vietetyn ainakin 3000 vuoden ajan. Festivaalin kerrotaan syntyneen, kun kyläläiset surmasivat vahingossa Jadekeisarin lemmikkikurjen. Raivostunut keisari uhkasi tuhota koko kylän polttamalla sen maan tasalle uuden vuoden ensimmäisen täydenkuun aikaan. Hänen tyttärensä kuitenkin sääli kylän asukkaita. Prinsessa ohjeisti heidät ripustamaan taloihinsa punaisia lyhtyjä, jolloin valoja kaukaa palatsistaan katsova keisari luulisi kylän jo olevan tulen vallassa. Juoni onnistui. Lyhtyjuhlaa on vietetty joka vuosi tapahtuman muistoksi. Jadekeisari on yksi Kiinan pitkän historian myyttisistä hallitsijoista. Hänen arvellaan liittyvän kansanuskonnon kunnioittamiin taivaan jumaluuksiin.

Lyhtyjuhlan aikaan talot ja kadut koristellaan monivärisillä ja -muotoisilla paperilyhdyillä. Punainen väri vallitsee, onhan se Kiinassa onnen symboli. Osa lyhdyistä lennätetään kuuman ilman kantamina taivaalle mukanaan paperiin kirjoitetut toiveet. Ilmaan kohoavien lyhtyjen arvellaan myös kiirehtivän keväisten tuulien saapumista. 1200-luvulta on peräisin leikki, jossa lyhtyjen omistajat kirjoittavat niihin arvoituksia. Ratkaisusta on luvassa pieni palkinto. Leikki onkin hauska tapa saada väki vierailemaan omassa liikeyrityksessä.

Lohikäärme- ja leijonatanssijoiden seurueet kiertelevät kaduilla ja nykyisin myös ostoskeskuksissa toivottamassa ihmisille onnea ja menestystä. Ilotulitukset kuuluvat asiaan ilonpidossa. Kiinalaiset herkuttelevat festivaalin aikaan yuanxiaolla (tangyuan), makealla keitolla, jossa on tahmeita riisipalleroita. Entisinä aikoina talon naimattomilla tyttärillä ei ollut lupa poistua kodin muurien ympäröimältä pihalta. Lyhtyjuhlan aikaan he pääsivät kuitenkin kiertelemään kauniisti koristetuilla kaduilla ja kenties tapaamaan salaista ihastustaan. Lyhtyjuhlassa on edelleen romanttinen sävy, kun kaupunkien arkena kiireiset nuoret pääsevät seurustelemaan vapaasti tunnelmallisessa ympäristössä.

Lyhtyjuhla on levinnyt kiinalaisyhteisöjen mukana eri puolille maailmaa. Kansainvälistyvässä Suomessakin hyväntuulinen juhla raivaa tilaa talvikauden tapahtumakalentereissa, ainakin suurissa kaupungeissa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Public Domain, Adobe Stock

Hyvää alkanutta uutta vuotta 2023! Pandemian jälkeinen maailma on vähitellen avautumassa matkailulle niin itään kuin länteenkin. Tämän kunniaksi olemme valinneet tulevan vuoden blogi-teemaksemme perinteiset kansanjuhlat ja festivaalit. Tervetuloa joka kuukausi mukaamme juhlimaan aasialaiseen ja intialaiseen tapaan.

Ōmisoka ja Hatsumōde – Uudenvuoden viettoa Japanissa
Japanilaiset alkoivat viettää uutta vuotta länsimaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1873. Sitä ennen käytössä oli ollut kiinalaisten kehittämä kuukalenteri, jossa juhlapäivät liikkuvat Kuun vaiheiden mukaisesti. Juhlassa on edelleen paljon piirteitä Heian-kauden tuhatvuotisesta tapa- ja uskomuskulttuurista. Vuoden kääntyessä päätökseensä ajatus uudesta alusta ”puhtaalta pöydältä” ohjaa kansalaisten toimia. Uudenvuoden yönä 31.12. temppeleiden kelloja soitetaan 108 kertaa. Buddhalainen lukema symboloi menneiden rikkomusten kuittaamista.

Uuden vuoden aattoiltaa, ōmisokaa, vietetään tavallisesti perheen kesken seuraten televisiossa käytävää Koohaku utagassen -laulukilpailua. Juuri ennen puoltayötä syödään toshikoshi-sobaa, pitkää tattarinuudelia, jolla ”vuodenvaihde ylitetään”. Uuden vuoden ensimmäinen uni, hatsuyume, on merkityksellinen. Jos unessa näkee onnenjumalien takarabune-laivan, on tuleva vuosi kaikin puolin onnekas. Aikoinaan oli suosittua asettaa takarabune-puupiirrosvedos tyynyn alle edistämään hyvien merkkien näkemistä unessa. Onnen merkkejä ja symboleita voi lukea myös uudenvuoden juhla-ateriasta, osechi ryorista.

Kotien koristelusta löytyy hauska muistuma menneeltä ajalta. Perimätiedon mukaan ”Vuosien jumaluus”, Toshigami on mieltynyt teräväpäisiin esineisiin. Oven pieleen asetellut viistoon leikatut bambun rungot ja pitkäneulaiset männynoksat toivottavat hyväenteisen kamin tervetulleeksi kotiin. Asetelmissa on mukana myös punaisten marjojen oksia ja mandariineja. Toinen keskeinen uudenvuoden koriste on kagamimochi, ”peilikakku”, joka asetetaan esille kodin shinto-alttarille tai tokonomaan. Kaksi päällekäistä pyöreää kakkusta symboloi sukupolvien välistä jatkuvuutta ja vuosien kiertoa.

Vuoden ensimmäinen pyhäkkökäynti, hatsumōde kuuluu tärkeisiin uudenvuoden perinteisiin. Siihen ei kuulu erityistä yhteistä seremoniaa, vaan ihmiset vierailevat tammikuun alkupäivinä tervehtimässä heille läheistä shintojumaluutta, kamia oman aikataulunsa mukaisesti. Juhlapukuihin pukeutuneet japanilaiset jonottavat kärsivällisesti suosituimmille pyhäköille. Esimerkiksi Tokion Meiji Jingūlla vierailee vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana normaalisti n. 3,5 miljoonaa vierasta. Meikäläistä tinanvalantaa vastaa paperisen omikuji-ennustuksen ostaminen pyhäköltä. Uusi ennustus hankitaan kurkistusluukuksi tulevaan vuoteen. Onnen ennusteen lisäksi omikujista löytyy myös elämänohjeita mietittäväksi.

Japanissa vuodet kiertävät 12 eläinmerkin kehää. Alkaneen vuoden 2023 eläinmerkki on jänis. Se lupaa tuotteliasta ja onnekasta ajanjaksoa – hyppyä ylös ja eteenpäin kohti parempaa.

—————————-
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe ja Tuula Moilanen
Kuva, Chobusai Eishi (1756–1829). Kaunottaria uudenvuoden päivänä. Puupiirros

Kahdeksan kuolemattoman legendat ovat syntyneet Kiinassa viimeistään T’ang-kaudella, n. 600-900-lukujen aikana. On tosin mahdollista, että ne ovat vieläkin vanhempaa perua. Taolaiset myytit  ja uskomusperinne Bambulehdon viisaista, jotka asuvat taianomaisella Onnellisten saarella, yhdistyvät todella eläneiden historiallisten henkilöiden kohtaloihin. Kuolemattomat ovat eräänlaisia hyvän tahdon lähettiläitä ja tiettyjen asioiden suojelijoita. Kuolemattomat eivät ole samalla tapaa ”jumalia” kuin esimerkiksi Kreikan ja Rooman antiikinaikaiset hahmot. Länsimaiselle ihmiselle tuttuja vastineita voisi hahmotella katolisten ja ortodoksien pyhimysgallerioista. Kuten pyhimykset, myös kuolemattomat ovat inhimillisen todellisuuden ja Tuonpuoleisen rajamaastossa toimivia asioiden ”mahdollistajia”.  Taiteessa kahdeksaa kuolematonta kuvataan usein, mutta ei aina yhdessä.

He Xiangu Kuolemattomien ryhmän ainoa naishahmo kantaa sylissään ruukkua, jossa on lootuskukka. He liitetään kodin piiriin. Hän on erityisesti naisten ja terveyden suojelija. He Xiangun legendassa etsitään ikuista elämää. Neitosen symbolilla lootuksella uskottiin olevan sekä sielun että ruumiin hyvinvointia edistävää voimaa. Taiteessa He lentää joskus kurjen selässä. Kurki on perinteinen pitkäikäisyyden tuttu symboli Itä-Aasiassa. (kuvassa ylärivi, vas.)

Cao Guojiu Teatterin ja esittävien taiteiden suojelija Cao on ilmeisesti historiallinen hahmo. Hänet on puettu keisarillisen hovin juhlavaan asuun. Käsissään hänellä on jadesta valmistetut ”kastanjetit”, kiinalaisesta ja japanilaisesta teatterista tutut ”kalahtavat” pitkänomaiset lyömäsoittimet. (ylärivi, 2. vas.)

Li Tieguai Lääketieteen ja parantamisen suojelijan voi tunnistaa hänen käsissään kantamasta kalebassista. Maaseudulla kiertelevät lääkärit ja apteekkarit käyttivät ennen kalebasseja lääkekasvien ja pulvereiden kuljetuksessa. Huomiota kuvissa ja veistoksissa herättää, että Li seisoo yhdellä jalalla. Vartalon toisella puolella näkyy usein bambusta valmistettu kainalosauva, joka on Lin toinen tunnus. Lin raihnainen hahmo lienee kuolemattomien joukon tunnetuin. Hänen kansansuosiotaan on nakertanut vuosisatojen mittaan tieto, että kyseinen hahmo on temperamenttinen ja äreä. Mitäpä muuta sairauksiin liittyvältä jumaluudelta oikeastaan voisi odottaakaan. (ylärivi, 3. vas.)

Lan Caihe Kukkakoria kantava Lan on tietysti kukkakauppiaiden erikoissuojelija. Hänen sukupuolensa on epäselvä, mutta yleensä hänet mielletään nuoreksi mieheksi, joka esimerkiksi teatterikappaleissa pukeutuu naisen asuihin. Kuten muistetaan, sekä vanhassa Kiinassa, että Japanissa teatterin näyttämöllä esiintyivät vain miehen. Lan Caihe edustaakin idän suvaitsevassa jumalmaailmassa varhaista transgenderiä. (ylärivi oik.)

Lü Dongbin Kuolemattomien johtaja on historiallinen hahmo. Hän eli T’ang -dynastian aikaan, mahdollisesti 700-luvulla. Lü tunnetaan mm. runoudesta. Hänen tuntomerkkinään on selän takaa pilkistävä miekka, jolla hän legendoissa taistelee tietämättömyyttä ja pimeyden voimia vastaan. Kiinnostavaa, että tämä hahmo tunnetaan naistenmiehenä ja siksi myös romanttisten pulmien sovittelijana. (alarivi, vas.)

Han Xiangzi Huilunsoittajien ja musiikin suojelija on helppo tunnistaa huilusta (dizi). Ei ole varmaa elikö tämän kuolemattoman esikuva todellisesti, mutta ainakin hänen säveltämäkseen nimettyjä musiikkikappaleita tunnetaan ja esitetään edelleen. (alarivi 2. vas.)

Zhang Guolao   Zhangin legendan taustalla on ilmeisesti oikea historiallinen henkilö. Aasilla ratsastava Zhang on askeetti-okkultisti, jolla on lukuisia taikavoimia. Hänet on helppo tunnistaa vanhasta lyömäsoittimesta, ns. ”kalarummusta” (yugu), jota hän kantaa sylissään. Soitin on solakka bamburunko, jonka sisältä pilkistää kapulapari. (alarivi, 3. vas.)
 
Zhongli Quan Kuolemaan liitetty Zhongli pystyy myös herättämään vainajat uudelleen eloon viuhkaansa heiluttamalla. Jumaluudella on kädessään litteä píng shàn (jap. uchiwa), ”banaaninlehteä” muistuttava viuhka. Zhongli kuvataan tavallisesti vanhemmanpuoleiseksi mieheksi, jonka edesta rennosti avoin asu paljastaan pullean vatsan. (alarivi oik.)

Kuolemattomat ovat kaikki kotoisin Kiinasta, vaikka he ihmisten mukana ovatkin matkanneet kaikkialle, missä on kiinalaisiakin. Japanissa tavattavat seitsemän onnenjumalaa (shichifukujin) ovat kiinalaisille kollegoilleen vain kaukaista sukua. Japanilaisten elämään osallistuvien onnenjumalien tausta on varsin monikulttuurinen. Seitsemän ryhmästä kolme on kotoisin Kiinasta ja taustaltaan taolaisia. Intialaisen jumalmaailman matkalaisista kaksi on buddhalaista ja yksi hindu. Vain yksi onnenjumalista, Ebisu, on kotoisin Japanin saarilta.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Free Public Domain, Wikipedia Commons

Sankarin viittaa sovitellaan usein sotaisia taitoja omaaville poikkeusyksilöille. Ajatus hyvän ja pahan, pimeyden ja valon välisestä kamppailusta elää lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin mallissa. Kapinallisuus ei kenties ensisilmäyksellä sovi buddhalaisen munkin rooliin. Zen-buddhalaisen Ikkyūn elämänkerta ravistelee mielikuvaa virkistävästi.

Ikkyū Sōjun (1394-1481) syntyi keisarillisen pääkaupungin Kioton syrjäisemmässä kaupunginosassa melko vaatimattomassa asemassa olleen hovinaisen aviottomana poikana. Hänen isänsä arvellaan olleen keisari Go-Komatsu (1377-1433). Äiti joutui pakenemaan hovin juonitteluja Sagaan, jossa pojan kasvattamisesta vastasivat palvelijat. 5-vuotiaana Ikkyū tuotiin takaisin Kiotoon ja sijoitettiin oppilaaksi Ankoku-jin buddhalaistemppeliin. Opetusohjelmaan sisältyi runsaasti kiinalaista runoutta, taiteita ja kirjallisuutta. Teini-ikäisenä Ikkyū kapinoi aikansa luostareiden ponnetonta uskonnon harjoittamista vastaan. Tyytymättömänä opettajiinsa hän kulki eteenpäin, kunnes löysi mieleisensä mestarin Biwa-järven rannalla sijaitsevasta Saikin-ji temppelistä.

Mestari Ken’on opettama Rinzai Zen-koulukunnan buddhalaisuus nojautui vahvasti meditaatioon (zazen). Mestari Ken’on kuoleman jälkeen vuonna 1414 nuorukainen joutui etsimään uuden opettajan. Ikkyū löysi uuden mestarin Kason, joka korosti ankaraa yksilöllistä ponnistelua ja etsintää. Ikkyū sai pohdittavakseen arvoituksellisen kōanin, absurdin tarinan kuuluisasta 1200-luvun kokoelmasta Mumonkan (”Aukottoman puomin portti”). Tarina kertoo, että eräänä päivänä Ikkyū istui mietiskelemässä arvoitusta, kun sokeiden laulajien ryhmä viritti sävelmän hänen ikkunansa alla. Musiikkia kuunnellessaan Ikkyū oivalsi kōanin ratkaisun. Mestari Kaso antoi oppilaalleen nimen Ikkyū, jolla historia hänet edelleen muistaa.

Ikkyū kapinoi muodollista uskontoa ja voiton tavoittelua vastaan koko elämänsä. Hänen erikoiset tapansa ja suorasanainen esiintymisensä puhuttivat aikalaisia. Hän ystävystyi taiteilijoiden ja runoilijoiden kanssa, nautti sakesta ja kauniiden naisten seurasta herättäen hämmennystä kaikkialla. Ikkyū solmi rakkaussuhteen sokean laulajattaren Morin kanssa, josta tuli hänen eroottisten runojensa muusa. Myöhemmällä iällä koko elämänsä ajan buddhalaisten instituutioiden ulkopuolella viihtynyt Ikkyū nimettiin johtamaan 1470-luvulla sodassa tuhoutuneen Daitoku-jin temppelin jälleenrakennusta. Temppelin myötä Ikkyūn nimi ikuistettiin myös Rinzai Zen-koulukunnan historiaan. Ikkyū kuoli kuumetautiin 87-vuotiaana vuonna 1481.

Ikkyū edustaa zen-buddhalaisuuden kaavoihin taipumatonta ja villiä ideaa. Hän oli samaan aikaan sekä valaistunut mestari, että ilotaloissa rymyävä kerettiläinen. Ikkyūn ilosanoman mukaan rakkaus ja erotiikka ovat luonnollinen osa ihmistä ja siksi myös mahdollisuus valaistumisen etsintään. Hänen mielestään seksi, olipa kumppani kumpaa sukupuolta hyvänsä, oli ehdottomasti puhtaampaa kuin luostarilaitoksen tekopyhä pidättyväisyys, jonka tavoitteena oli vain maallisen mammonan kasvattaminen. Yli 540 vuotta sitten kuollut kapinallinen munkki elää edelleen japanilaisessa animessa, musiikissa ja peleissä. Nykypäivän nuorille hän edustaa aikuisten järjestäytynyttä elämää vastaan heittäytyvää sankaria.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Munkki Ikkyun muotokuva, Taiteilija Bokusai. Wikimedia public domain

Japanin historian varhaisvaiheet piiloutuvat legendojen ja myyttien usvaan. 700-luvulla maineikkaat kronikoitsijat kirjasivat muistiin jumaltaruja, lauluja ja hallitsijaluetteloita, joiden todenperäisyydestä voidaan esittää vaihtelevia mielipiteitä. Kuten tunnettua, Japanin keisarillisen suvun luetaan saaneen alkunsa auringonjumalatar Amaterasun pojanpojasta Ninigi no Mikotosta, jonka poika ensimmäinen keisari Jimmu oli. Monipolvisesta sukutarinasta ei käänteitä ja jännitystä puutu. Yksi sen erikoisimmista sivujuonista kertoo 200-luvulla hallinneesta leskikeisarinna Jingū-kōgōsta.

Keisarinna Jingū (trad. 169-269) on monella tapaa erikoinen henkilö Japanin historiassa. On hyvä muistaa, että Japanin valtaistuimelle voi nykyisen lain mukaan nousta vain suvun miespuolinen jäsen, mutta historiallisista dokumenteista löytyy ainakin kahdeksan keisarinnan nimet. Suorat yhteydet auringonjumalattareen vahvistavat ajatusta, että naishallitsijoilla voi hyvinkin olla vakaa paikka esihistoriallisen Japanin kehittymisessä. Keisarinna Jingūlla oli ilmeisesti shamaani-tietäjän taipumuksia. Tämä ammattiryhmähän on vuosituhansien ajan ollut pääasiassa naisten hallinnassa.

Kronikoitsijoiden mukaan Jingū hallitsi vuosien 201–269 välisen ajanjakson. Hän nousi valtaistuimelle väkivaltaisessa kapinassa kuolleen puolisonsa keisari Chūain jälkeen. Keisarin kohtaloon liittyy mielikuvitusta kutkuttavia tapahtumia: Chūai sai vaimonsa näkyjen kautta tiedon, että kamit, Japanin alkuperäisen uskomusjärjestelmän jumaluudet tahtovat hänen varustavan sotajoukot Korean niemimaalla sijaitsevan Sillan kuningaskunnan valloittamiseen. Keisari epäröi. Hän oli kokoamassa joukkojaan kapinan kukistamiseen kotimaan kamaralla, eikä halunnut lähteä meren yli koettelemaan voimiaan tuntemattoman vihollisen kanssa. Kun Chūai kieltäytyi tottelemasta, loukkasi hän kameja, jotka kostivat aiheuttamalla tappion kapinoitsijoita vastaan.

Chūain kuoleman jälkeen Jingū riensi heti valtaan noustuaan varustamaan armeijaa. Hän purjehti sen johdossa sotaretkelle Korean niemimaalle. Erityisen mielenkiintoinen käänne tarinassa tapahtuu, kun keisarinna synnyttää poikalapsen oltuaan raskaana kokonaista kolme vuotta. Pojasta tuli keisari Ōjin (trad. 201-310), yksi Japanin historian tärkeimmistä hahmoista. Hänet muistetaan mm. kungfutselaisen virkamieshallinnon ja kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän vakiinnuttamisesta Japaniin. Erikoinen syntymälegenda lienee vaikuttanut osaltaan siihen, että keisarista tuli 500-luvulla sekä shintolaisuuden että buddhalaisuuden kunnioittama sotataidon jumaluus Hachiman. Monet Japanin vanhimmista aatelis- ja samuraisuvuista katsovat polveutuvansa kami Hachimanista.

Keisarinna Jingūn valloitusretki Koreaan alleviivaa kahden kulttuuripiirin läheistä vuorovaikutusta. Japanilaisille Korean kuningaskunnat olivat vuosisatojen ajan merkinneet Kiinan edustaman oppineisuuden, taiteiden ja filosofioiden välietappia matkalla meren yli saarivaltakuntaan. Korealaiset taiteilijat ja käsityöläiset olivat olleet haluttua sotasaalista jo varhaisina vuosisatoina. Keisarinna Jingūn äiti oli korealaisen prinssi Amenohibokon jälkeläinen. Kun Jingūn arvellaan toimittaneen kamien viestejä keisarille, on hän ollut ainakin osa-aikainen shamaani. Keisarinnan legenda onkin jännittävä yhdistelmä shintolaisuuden ikimuistoista animismia ja seikkailijattaren tarua. Keisarinna Jingūn hautapaikkaa ei tunneta, mutta hänen mausoleuminsa on Gosashi kofun -kumpuhauta Narassa.

Keisarinna oli Edo-kauden puupiirtäjiä inspiroinut hahmo. Taiteilijat kuvasivat hänet mielellään onna-bugeishan, naissoturin hahmossa. Jingū esiintyi myös ensimmäisessä yhden jenin setelissä vuonna 1881. Siihen hänen kuvansa piirsi Meiji-keisarin neuvonantajanakin toiminut italialainen kaivertaja-taiteilija Edoardo Chiossone (1833-1898). Chiossonella ei luonnollisesti ollut käytettävissään muinaisen hallitsijan muotokuvaa. Niinpä hän käytti mallinaan erästä valtion painatustoimiston työntekijää. Lopputuloksena oli italialaisen kauneusihanteen mukainen nuoren naisen rintakuva.

Artikkeli (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Tsukioka Yoshitoshi, Keisarinna Jingū Koreassa. Puupiirros, 1880

Peking-oopperan synty ajoitetaan 1700-luvulle. Moni vetää yhtäläisyysmerkit Qing-dynastian suosikkiviihteen ja kiinalaisen teatterin välille, mutta Kiinassa on jopa 340 oopperatyyppiä. Pääkaupungin mukaan nimetty on niistä lännessä tunnetuin. Peking-ooppera on jännittävä sekoitus musiikkia, laulua ja dialogia, naamioita ja loistavia asuja sekä tanssia ja akrobatiaa. Pelkistetyllä näyttämöllä ei ole kulisseja tai muuta rekvisiittaa. Taitavat näyttelijät luovat ne katsojan eteen ilmeikkäällä elekielellään. Erikoinen äänenkäyttö vaatii kenties hieman totuttelua, mikäli länsimainen vieras odottaa aarioita Verdin tai Wagnerin hengessä. Näyttämön lumous saa katsojan pian valtaansa, eikä esityksen soisi lainkaan päättyvän.

Peking-oopperan nimekkäin tähti Mei Lanfang syntyi vanhaan teatterisukuun Beijingissä 1894. Perheen ainokaisen pojan odotettiin seuraavan isoisäänsä, isäänsä ja setäänsä näyttämölle. Nuori Mei aloittikin opintonsa jo 8-vuotiaana. Alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen opettaja tuomaroi vilkkaan pojan ”täysin lahjattomaksi ja laiskaksi”. Eikä poika ollut opettajan mielestä tarpeeksi komeakaan. Kaikeksi onneksi perhe löysi uuden, kärsivällisemmän opettajan, jonka johdolla nuorukainen alkoi edistyä. Hän debytoi näyttämöllä pienessä sivuosassa 11-vuotiaana. Mei Lanfang erikoistui ns. dan-rooleihin, miesten esittämiin naisosiin. Naisnäyttelijät kiellettiin teattereissa Qing-dynastian aikana yleisön siveellisyyden suojelutarpeen varjolla. Samojen huolenaiheiden muistetaan askarruttaneen Tokugawa-hallitsijoita Edo-kauden alussa Japanissa. Mei Lanfang uudisti Peking-oopperaa yhdistelemällä perinteen jäykistämään näyttämötyyliin piirteitä lyyrisen kauniista kunqu-oopperasta. Hän kehitti näytelmiä ja teki myös kokeiluja länsimaisen teatterin suuntaan aikalaisasuihin puettujen näyttelijöiden esittämillä tarinoilla. Mein maine nousi 1910-20-luvuilla huippuunsa Kiinassa. Esitykset tekivät vaikutuksen länsimaisiin diplomaatteihin ja muihin arvovieraisiin, joille kiinalainen ooppera oli uusi elämys. Mein Yhdysvaltoihin 1930 tekemä kiertue oli jättimäinen menestys. Mei ystävystyi lukuisten elokuvan kärkinimien, kuten Charlie Chaplinin, Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin kanssa. Sanotaan, että Bertold Brechtin kuuluisa vieraannuttamisen käsite syntyi näytelmäkirjailijan seuratessa Mein esitystä. Tie tähtiin tuntui olevan kullalla päällystetty

Käännekohta traagiseen tuli aivan liian pian. 1937 Japanin keisarillinen armeija miehitti Beijingin ja Mein uralla alkoi kahdeksan vuotta kestänyt hiljaisen vastarinnan aika. Mei Lanfang oli erittäin tunnettu myös Japanissa. Hän oli osallistunut Kanton suuren maanjäristyksen uhrien auttamiseen ja esiintynyt aktiivisesti saarivaltiossa. Mutta kun miehitysarmeijan komentaja halusi nähdä Mein esiintyvän Kiinassa, hän kieltäytyi jyrkästi. Pitkien sotavuosien jälkeen Mei toivotti Mao Zedogin johtaman uuden Kiinan kansantasavallan tervetulleeksi avoimin mielin. Hän palasi takaisin Beijingiin johtamaan sekä teatteria, että oopperan tutkimusinstituuttia. Mei esiintyi oopperanäyttämöillä ja elokuvissa elämänsä loppuun saakka. Hän ei ehtinyt näkemään Kulttuurivallankumouksen ajan (1966-1976) väkivaltaista näyttelijöiden kohtelua, teattereiden ja perinteisten taiteiden kauhistuttavaa tuhoa, eikä Peking-oopperaksi sovitettujen poliittisten näytelmien esityksiä. Mei Lanfang kuoli vuonna 1961 arvostettuna taiteilijana, Peking-oopperan uudistajana ja suurenmoisena kulttuurilähettiläänä. Mei Lanfangilla oli yhteensä 11 lasta kolmen eri naisen kanssa. Hänen poikansa Mei Baojiu (1934-2016) seurasi isänsä ammattia Peking-oopperan dan-roolien esittäjänä.

Vinkki: Mei Lanfangin elämän pohjalta on tehty elokuva Forever Enthralled (Chen Kaige, 2008). Elokuvassa Mei Lanfangin oopperaosat laulaa hänen poikansa Mei Baojiu.

Artikkelikuva: MeiLanfang (keskellä) naissoturin roolissa näytelmässä Taistelu Jin armeijaa vastaan. Tianchan, 1930. Picryl Public Domain

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Monille vanhoja kiinalaisia, japanilaisia ja intialaisia rakkauden oppaita selailevalle on selvää, että seksuaalisuutta ja sen avointa ilmaisua pidettiin hyvinvointia ja terveyttä edistävinä toimina. Nykylukijalle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että myös homoseksuaaliset suhteet ovat olleet historiallisesti hyvinkin suvaittuja Aasiassa. Keisarillisessa Kiinassa hallitsijoilla oli sekä mies- että naispuolisia rakastajia. Kaikille lienee tuttua samurai-luokan joustava, jopa kannustava suhtautuminen miesten väliseen fyysiseen läheisyyteen. Intiassa ns. kolmatta sukupuolta edustavat hijrat toimivat eräänlaisessa yhteiskunnan ja uskonnon välitilassa. Kaakkois-Aasiassa transvestiitit ovat aina olleet tärkeä osa kansalaisten uskonnollisuutta. Lännen suunnasta puhaltaneet koleat tuulet muuttivat asenteita. Kristinuskon saapuminen ja jesuiittojen lähetystyö 1500-luvulla ja myöhemmin siirtomaavalta vaikuttivat kielteisen suhtautumisen leviämiseen.

Kiinalaisella kulttuurialueella homoseksuaalista ihastusta kuvataan käsitteellä jänisjumalan suudelma. Mandariini-kiinassa homomiestä tarkoittava slangisana on xiǎo bái tù (小白兔), ”pieni valkoinen jänis”. Nimitysten taustalta löytyy Fujianin provinssista 1600-luvulta peräisin oleva tarina. Sen kirjoitti muistiin tunnettu legendoja ja kummitustarinoita koonnut kirjailija Yuan Mei (1716-1798). Kertomuksen sankari on keisarillisen armeijan sotilas Hu Tianbao, joka hullaantuu komeaan hovin virkamieheen. Nuori Hu seuraa ihastuksensa kohdetta kaukaa. Eräänä iltana virkamies vetäytyy majapaikkansa kylpytiloihin. Hu saadaan kiinni tirkistelemässä alastoman miehen peseytymistä. Hänet vangitaan ja asetetaan syytteeseen. Rangaistus on ankara: nuorukainen tuomitaan kuolemaan. Kuukauden kuluttua Hu ilmestyy eräälle kyläläiselle unessa. Kummitus vakuuttaa, että hänen ainoa rikoksensa oli rakkaus. Tuonpuoleisessa ihmisen tekoja puntaroivat tuomarit olivat asiasta samaa mieltä, ja Hu Tianbao korotettiin jumalten joukkoon. Hu sai pienen valkoisen jäniksen hahmon ja nimen Tu’er Shen, jolla hänet edelleen tunnetaan. Kyläläiset rakensivat homoseksuaalista rakkautta suojelevalle jänisjumalalle temppelin. Sen alttarilla oli toisiaan kahta syleilevää miestä esittävä patsas. Ilmeisesti temppeli ja sen myötä Hu Tianbaon kohtalo painuivat melko pian unohduksiin. Dokumentit osoittavat Fujianissa matkailevan keisarillisen hovin korkean virkamiehen tuhonneen pahennusta herättäneen patsaan vuonna 1765.

Jänisjumalan kuvia on säilynyt joissakin suvaitsevan suuntauksen taolaisissa temppeleissä sekä Hokkien-kiinalaisissa yhdyskunnissa mm. Singaporessa, Thaimaassa, Malesiassa ja erityisesti Taiwanilla. Jänisjumala Tu’er Shen koki renessanssin vuonna 2006, kun eräs itsekin homoseksuaalinen taolainen pappi perusti jumaluudelle omistetun temppelin Taipeihin. Yonghen kaupunginosassa sijaitsevassa Weiming Hall Rabbit Shrine -temppeli on ilmeisesti ainoa homoseksuaalisten suhteiden suojelusjumalan nimikkotemppeli maailmassa. Ihastumisesta puhutaan ”jänisjumalan suudelmana”. Temppelissä myös vihitään samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Hu Tianbaon kova kohtalo mietityttää vielä 350 vuoden jälkeenkin. Kun homoseksuaaliset suhteet eivät sinänsä olleet paheksuttuja tai kiellettyjä, miksi Hu teloitettiin? Oliko kyseessä ei-toivottu yksipuolinen rakkaus? Vaikuttivatko jesuiittojen opit rangaistukseen? Nuoren Hun ihastuksen kohde, nimettömäksi jäänyt virkamies oli korkeasäätyinen ja oppinut aatelinen. Oliko tavallisen sotilaan rakkaus tarkasti valvottujen luokkarajojen vuoksi arvotonta paljastuessaan? Ei tuonpuoleisessa tekojen moraalia puntaroineiden tuomareiden mielestä, sillä aatelismies on painunut unohduksiin, mutta onneton Hu valvoo miesten välisten suhteiden menestystä vielä tänäkin päivänä.

Huom. Jänisjumala Tu’er Shen on eri hahmo, kuin koko Aasian tuntema kuussa riisikakkua valmistava jänis Tu’er Ye. Tu’er Shenin heteroseksuaalisia avioliittoja suojeleva kollega on Yue Lao. Lisäksi jänis esiintyy lukemattomissa buddhalaisissa ja shintolaisissa kansantarinoissa ja legendoissa ilman seksuaalisuuteen viittaavia merkityksiä.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: S’pore LTGB ensyclopaedia Wiki

Kuningas Salomon 700 vaimoa ja venetsialaisen Giacomo Casanovan valloitukset kalpenevat, kun näyttämölle nousee rakkauden taistelukenttien suurin sankari, huilua soittava Krishna. Hurmaava sininen jumala esiintyy Intian kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja teatterissa romanttisten runojen viettelevänä päähenkilönä. Krishna-legenda alkaa perimätiedon mukaan n. 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kun tyrannimaisen kuninkaan Kamsan sisarelle syntyvän poikalapsen ennustetaan syöksevän hirmuhallitsijan valtaistuimeltaan. Tarinassa on tutunkuuloisia sävyjä niin kaislakorissa purjehtineen Mooseksen kuin Jeesus-vauvankin kohtaloista. Krishnakin pelastuu neuvokkaiden vanhempiensa juonen ansiosta ja kasvaa keppostelevaksi pojankoltiaiseksi Mathuran kaupungissa. Intiassa nämä Krishnan lapsuuteen liittyvät tarinat ovat rakastetuin osa tanssi- ja nukketeatterin ohjelmistoa. Länsimaiselle lukijalle välittyy kiinnostava näkökulma jumallapsen ylivertaisista voimista ja seikkailuista, joissa tämä pelastaa kyläläiset demonien ja mustasukkaisten jumaluuksien hyökkäyksiltä. Kansansadun perinteiden mukaisesti poika on itse tietämätön jumalaisesta alkuperästään ja tulevasta kohtalostaan ihmiskunnan pelastajana. Mieleen nousevat samankaltaiset juonikuviot vaikkapa Herakles-vauvan ja Krishnan välillä: molemmat surmasivat heitä tappamaan lähetetyn käärmeen huomattavan helposti.

Krishna kasvaa hurmaavaksi nuorukaiseksi, jonka kauneutta kuvataan teksteissä herkullisin ilmauksin: hänen ihonsa väriä verrataan lähestyviin monsuunipilviin, huuliaan granaattiomenan kukkiin ja silmiään lootuksen terälehtiin. Solakka vartalo on kuin tehty rakkauden iloihin. Krishna valloittaakin gopien, Mathuran liepeillä lehmiä paimentavien tyttöjen sydämet. Jumalaisen rakastajan lemmitty Radha on heistä kaunein, mutta ei suinkaan ainoa. Radha on mustasukkainen, tottakai, mutta leppyy aina rakastajansa syleilyssä. Todettakoon suomalaiselle lukijalle, että Krishnan eroottinen rakkaus on intialaiselle taiteelle tyypillinen tapa kuvata bhaktia, jumalan ja hänen palvelijansa välistä henkistä yhteyttä ja pyyteetöntä antautumista, pikemmin kuin kannustaa miehiä luvattomiin seikkailuihin tai moniavioisuuteen. Krishnan legenda jatkuu hänen perustamassaan Dwarakan kaupungissa, jossa hän solmii liiton peräti 16108 vaimon kanssa. Krishnan hämmästyttävät eroottiset uroteot ovat mahdollisia, koska jumala pystyy olemaan läsnä monessa makuukamarissa yhtä aikaa.

Krishnan tarina huipentuu hindulaisuuden pyhimpiin kuuluvan teoksen, Bhagavadgitan sivuilla. Intian kansalliseepoksen Mahabharatan  n. 400-100 eaa. kirjoitetussa osassa Krishna on Kurukshetran taisteluun valmistautuvan soturin Arjunan vaununajaja. Krishna ilmestyy sotaan lähtemistä empivälle Arjunalle universumin ylläpitäjän, Vishnun avatarana, olomuotona. Hindulaisuuden keskeiset ajatukset kiteytyvät Krishnan ja Arjunan välisessä keskustelussa. Lemmekkäästä nuorukaisesta on Bhagavadgitassa kasvanut vakavasti elämän velvoituksiin ja karmaan suhtautuva aikuinen mies. Intiassa taideperinne kuvaa Krishnan kuitenkin yhä edelleen kaunottarien ympäröimänä raukeasilmäisenä rakkauden soturina. Lännen sininen jumala valloitti 1968, kun The Beatles matkusti Intiaan. Erityisesti bändin kitaristi George Harrison tunsi jumaluuden maagisen kosketuksen ja sävelsi klassikoksi nousseen kappaleen My Sweet Lord (1970).

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Free Public Domain, Shutterstock kuvapankki

Me eurooppalaiset ajattelemme mielellämme demokratian synnyn sijoittuvan antiikin ajan loisteliaaseen Ateenaan, n. 500-luvulle ennen ajanlaskumme alkua. Moni kenties yllättyy kuullessaan, että tasavaltoihin perustuva esi-demokraattinen järjestelmä vallitsi samaan aikaan myös Intiassa. Aivan uusi tuttavuus useimmille lienee 2300 vuotta sitten Kiinassa elänyt tasa-arvon ja oikeuksien puolesta taistellut hoviherra, diplomaatti ja runoilija Qu Yuan.

Qu Yuan (340-278 eaa.) syntyi aristokraattiseen virkamiesperheeseen Chun kuningaskunnassa itäisessä Kiinassa. Aikakausi oli levoton. Historiankirjoissa sitä kutsutaankin ”Taistelevien valtioiden kaudeksi”. Vallasta kamppaili seitsemän läänitysvaltaa, joista vahvimmat olivat Chu ja Qin. Qu Yuan kuului kuningashovin eliittiin. Hänen tehtäviinsä kuului mm. hallinnon valvonta ja kuninkaan neuvonantajana toimiminen. Qu Yuan havaitsi tarkastusmatkoillaan talonpoikien ja työväen kurjan aseman ja pyrki tuomaan epäkohdat hallitsijan tietoon. Hän ehdotti lukuisia uudistuksia, joiden voidaan katsoa edeltävän demokraattiseen hallintojärjestelmään kuuluvia kansalaisoikeuksia. Vaikka kuningas kuuntelikin Qun neuvoja ja ehdotuksia, olivat ne myrkkyä etuoikeuksistaan kiinni pitävälle yläluokalle. Kun Qu lisäksi ehdotti liittoutumista naapurivaltion kanssa Qinin uhkaa vastaan, alkoivat pahantahtoiset juorut hoviherran lojaalisuudesta kiertää. Qu Yuan karkotettiin maaseudulle, kauas vallan hermokeskuksista, missä asiat alkoivat pian edetä traagiseen suuntaan.

Karkotuspaikassaan Qu Yuan keräisi paikallisia tarinoita ja kansanlauluja. Hän kirjoitti myös itse runoja, joita luetaan ja lausutaan edelleen. Ne kertovat Qun rakkaudesta Kiinaa ja sen ihmisiä kohtaan. Kenties kuuluisimmassa teoksessaan Li Sao 離騷, ”Murheellinen laulu” runoilija kuvaa surua, jota epäoikeudenmukainen kohtalo hänessä herättää. Qun pitkässä runoelmassa on viittauksia Taivaaseen ja jumaliin, minkä on arveltu viittaavan Chun kuningaskunnassa vaikuttaneeseen shamanistiseen perinteeseen. Saman sisältöinen on myös runo Tianwen 天問, ”Kysymyksiä Taivaalle”, jossa Qu haastaa jumalat vastaamaan ja auttamaan hänen ikäväänsä. Lopulta juuri surumieliset runot ovat Qun lahja jälkipolville. Demokraattiset uudistusehdotukset painuivat myrskyisien vuosisatojen ja vaihtuvien dynastioiden rattaissa unohduksiin. Kun Qu Yan kuuli karkotuspaikassaan, että väkivahvan Qin-valtion joukot olivat vallanneet hänen kotimaansa ja tuhonneet kuningashuoneen, hän menetti elämänhalunsa kokonaan. Runoilija sitoi kaulaansa suuren kiven ja heittäytyi Miluo-jokeen.

Duanwu Jie, Lohikäärmeveneiden juhlaa vietetään tänä vuonna Kiinassa 3. kesäkuuta. Perimätiedon mukaan kapeiden veneiden kilpasoutuun huipentuva vauhdikas festivaali sai alkunsa, kun runoilija Qu Yuanista huolestuneet kyläläiset etsivät tätä Miluo-joen aalloista. Soutajien melaniskujen ja rytmiä takovien rumpujen uskottiin karkottavan pahat henget. Festivaaliruoka zongziin liittyy toive, että kalat ja ravut jättäisivät Qun ruumiin rauhaan saadessaan syötäväkseen bambunlehtiin käärittyjä tahmeita riisiherkkuja. Lohikäärmeveneiden juhlaa ja karnevaalihenkisiä melontajoukkueiden kilpailuja järjestetään nykyisin ympäri maailmaa. Suomessa harrastusta organisoi Suomen Dragonliitto.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Public domain, iStock-photos kuvapankki