Kirjoittanut: eyeonart2018

Irene Wai Lwin Moe & Tuula Moilanen

Mei Lanfang, sankari Peking-oopperan näyttämöltä

Peking-oopperan synty ajoitetaan 1700-luvulle. Moni vetää yhtäläisyysmerkit Qing-dynastian suosikkiviihteen ja kiinalaisen teatterin välille, mutta Kiinassa on jopa 340 oopperatyyppiä. Pääkaupungin mukaan nimetty on niistä lännessä tunnetuin. Peking-ooppera on jännittävä sekoitus musiikkia, laulua ja dialogia, naamioita ja loistavia asuja sekä tanssia ja akrobatiaa. Pelkistetyllä näyttämöllä ei ole kulisseja tai muuta rekvisiittaa. Taitavat näyttelijät luovat ne katsojan eteen ilmeikkäällä elekielellään. Erikoinen äänenkäyttö vaatii kenties hieman totuttelua, mikäli länsimainen vieras odottaa aarioita Verdin tai Wagnerin hengessä. Näyttämön lumous saa katsojan pian valtaansa, eikä esityksen soisi lainkaan päättyvän.

Peking-oopperan nimekkäin tähti Mei Lanfang syntyi vanhaan teatterisukuun Beijingissä 1894. Perheen ainokaisen pojan odotettiin seuraavan isoisäänsä, isäänsä ja setäänsä näyttämölle. Nuori Mei aloittikin opintonsa jo 8-vuotiaana. Alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen opettaja tuomaroi vilkkaan pojan ”täysin lahjattomaksi ja laiskaksi”. Eikä poika ollut opettajan mielestä tarpeeksi komeakaan. Kaikeksi onneksi perhe löysi uuden, kärsivällisemmän opettajan, jonka johdolla nuorukainen alkoi edistyä. Hän debytoi näyttämöllä pienessä sivuosassa 11-vuotiaana. Mei Lanfang erikoistui ns. dan-rooleihin, miesten esittämiin naisosiin. Naisnäyttelijät kiellettiin teattereissa Qing-dynastian aikana yleisön siveellisyyden suojelutarpeen varjolla. Samojen huolenaiheiden muistetaan askarruttaneen Tokugawa-hallitsijoita Edo-kauden alussa Japanissa. Mei Lanfang uudisti Peking-oopperaa yhdistelemällä perinteen jäykistämään näyttämötyyliin piirteitä lyyrisen kauniista kunqu-oopperasta. Hän kehitti näytelmiä ja teki myös kokeiluja länsimaisen teatterin suuntaan aikalaisasuihin puettujen näyttelijöiden esittämillä tarinoilla. Mein maine nousi 1910-20-luvuilla huippuunsa Kiinassa. Esitykset tekivät vaikutuksen länsimaisiin diplomaatteihin ja muihin arvovieraisiin, joille kiinalainen ooppera oli uusi elämys. Mein Yhdysvaltoihin 1930 tekemä kiertue oli jättimäinen menestys. Mei ystävystyi lukuisten elokuvan kärkinimien, kuten Charlie Chaplinin, Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin kanssa. Sanotaan, että Bertold Brechtin kuuluisa vieraannuttamisen käsite syntyi näytelmäkirjailijan seuratessa Mein esitystä. Tie tähtiin tuntui olevan kullalla päällystetty

Käännekohta traagiseen tuli aivan liian pian. 1937 Japanin keisarillinen armeija miehitti Beijingin ja Mein uralla alkoi kahdeksan vuotta kestänyt hiljaisen vastarinnan aika. Mei Lanfang oli erittäin tunnettu myös Japanissa. Hän oli osallistunut Kanton suuren maanjäristyksen uhrien auttamiseen ja esiintynyt aktiivisesti saarivaltiossa. Mutta kun miehitysarmeijan komentaja halusi nähdä Mein esiintyvän Kiinassa, hän kieltäytyi jyrkästi. Pitkien sotavuosien jälkeen Mei toivotti Mao Zedogin johtaman uuden Kiinan kansantasavallan tervetulleeksi avoimin mielin. Hän palasi takaisin Beijingiin johtamaan sekä teatteria, että oopperan tutkimusinstituuttia. Mei esiintyi oopperanäyttämöillä ja elokuvissa elämänsä loppuun saakka. Hän ei ehtinyt näkemään Kulttuurivallankumouksen ajan (1966-1976) väkivaltaista näyttelijöiden kohtelua, teattereiden ja perinteisten taiteiden kauhistuttavaa tuhoa, eikä Peking-oopperaksi sovitettujen poliittisten näytelmien esityksiä. Mei Lanfang kuoli vuonna 1961 arvostettuna taiteilijana, Peking-oopperan uudistajana ja suurenmoisena kulttuurilähettiläänä. Mei Lanfangilla oli yhteensä 11 lasta kolmen eri naisen kanssa. Hänen poikansa Mei Baojiu (1934-2016) seurasi isänsä ammattia Peking-oopperan dan-roolien esittäjänä.

Vinkki: Mei Lanfangin elämän pohjalta on tehty elokuva Forever Enthralled (Chen Kaige, 2008). Elokuvassa Mei Lanfangin oopperaosat laulaa hänen poikansa Mei Baojiu.

Artikkelikuva: MeiLanfang (keskellä) naissoturin roolissa näytelmässä Taistelu Jin armeijaa vastaan. Tianchan, 1930. Picryl Public Domain

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Hu Tianbao ja jänisjumalan suudelma

Monille vanhoja kiinalaisia, japanilaisia ja intialaisia rakkauden oppaita selailevalle on selvää, että seksuaalisuutta ja sen avointa ilmaisua pidettiin hyvinvointia ja terveyttä edistävinä toimina. Nykylukijalle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että myös homoseksuaaliset suhteet ovat olleet historiallisesti hyvinkin suvaittuja Aasiassa. Keisarillisessa Kiinassa hallitsijoilla oli sekä mies- että naispuolisia rakastajia. Kaikille lienee tuttua samurai-luokan joustava, jopa kannustava suhtautuminen miesten väliseen fyysiseen läheisyyteen. Intiassa ns. kolmatta sukupuolta edustavat hijrat toimivat eräänlaisessa yhteiskunnan ja uskonnon välitilassa. Kaakkois-Aasiassa transvestiitit ovat aina olleet tärkeä osa kansalaisten uskonnollisuutta. Lännen suunnasta puhaltaneet koleat tuulet muuttivat asenteita. Kristinuskon saapuminen ja jesuiittojen lähetystyö 1500-luvulla ja myöhemmin siirtomaavalta vaikuttivat kielteisen suhtautumisen leviämiseen.

Kiinalaisella kulttuurialueella homoseksuaalista ihastusta kuvataan käsitteellä jänisjumalan suudelma. Mandariini-kiinassa homomiestä tarkoittava slangisana on xiǎo bái tù (小白兔), ”pieni valkoinen jänis”. Nimitysten taustalta löytyy Fujianin provinssista 1600-luvulta peräisin oleva tarina. Sen kirjoitti muistiin tunnettu legendoja ja kummitustarinoita koonnut kirjailija Yuan Mei (1716-1798). Kertomuksen sankari on keisarillisen armeijan sotilas Hu Tianbao, joka hullaantuu komeaan hovin virkamieheen. Nuori Hu seuraa ihastuksensa kohdetta kaukaa. Eräänä iltana virkamies vetäytyy majapaikkansa kylpytiloihin. Hu saadaan kiinni tirkistelemässä alastoman miehen peseytymistä. Hänet vangitaan ja asetetaan syytteeseen. Rangaistus on ankara: nuorukainen tuomitaan kuolemaan. Kuukauden kuluttua Hu ilmestyy eräälle kyläläiselle unessa. Kummitus vakuuttaa, että hänen ainoa rikoksensa oli rakkaus. Tuonpuoleisessa ihmisen tekoja puntaroivat tuomarit olivat asiasta samaa mieltä, ja Hu Tianbao korotettiin jumalten joukkoon. Hu sai pienen valkoisen jäniksen hahmon ja nimen Tu’er Shen, jolla hänet edelleen tunnetaan. Kyläläiset rakensivat homoseksuaalista rakkautta suojelevalle jänisjumalalle temppelin. Sen alttarilla oli toisiaan kahta syleilevää miestä esittävä patsas. Ilmeisesti temppeli ja sen myötä Hu Tianbaon kohtalo painuivat melko pian unohduksiin. Dokumentit osoittavat Fujianissa matkailevan keisarillisen hovin korkean virkamiehen tuhonneen pahennusta herättäneen patsaan vuonna 1765.

Jänisjumalan kuvia on säilynyt joissakin suvaitsevan suuntauksen taolaisissa temppeleissä sekä Hokkien-kiinalaisissa yhdyskunnissa mm. Singaporessa, Thaimaassa, Malesiassa ja erityisesti Taiwanilla. Jänisjumala Tu’er Shen koki renessanssin vuonna 2006, kun eräs itsekin homoseksuaalinen taolainen pappi perusti jumaluudelle omistetun temppelin Taipeihin. Yonghen kaupunginosassa sijaitsevassa Weiming Hall Rabbit Shrine -temppeli on ilmeisesti ainoa homoseksuaalisten suhteiden suojelusjumalan nimikkotemppeli maailmassa. Ihastumisesta puhutaan ”jänisjumalan suudelmana”. Temppelissä myös vihitään samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Hu Tianbaon kova kohtalo mietityttää vielä 350 vuoden jälkeenkin. Kun homoseksuaaliset suhteet eivät sinänsä olleet paheksuttuja tai kiellettyjä, miksi Hu teloitettiin? Oliko kyseessä ei-toivottu yksipuolinen rakkaus? Vaikuttivatko jesuiittojen opit rangaistukseen? Nuoren Hun ihastuksen kohde, nimettömäksi jäänyt virkamies oli korkeasäätyinen ja oppinut aatelinen. Oliko tavallisen sotilaan rakkaus tarkasti valvottujen luokkarajojen vuoksi arvotonta paljastuessaan? Ei tuonpuoleisessa tekojen moraalia puntaroineiden tuomareiden mielestä, sillä aatelismies on painunut unohduksiin, mutta onneton Hu valvoo miesten välisten suhteiden menestystä vielä tänäkin päivänä.

Huom. Jänisjumala Tu’er Shen on eri hahmo, kuin koko Aasian tuntema kuussa riisikakkua valmistava jänis Tu’er Ye. Tu’er Shenin heteroseksuaalisia avioliittoja suojeleva kollega on Yue Lao. Lisäksi jänis esiintyy lukemattomissa buddhalaisissa ja shintolaisissa kansantarinoissa ja legendoissa ilman seksuaalisuuteen viittaavia merkityksiä.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: S’pore LTGB ensyclopaedia Wiki

Taivaallinen lemmensoturi – tarina Krishnasta

Kuningas Salomon 700 vaimoa ja venetsialaisen Giacomo Casanovan valloitukset kalpenevat, kun näyttämölle nousee rakkauden taistelukenttien suurin sankari, huilua soittava Krishna. Hurmaava sininen jumala esiintyy Intian kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja teatterissa romanttisten runojen viettelevänä päähenkilönä. Krishna-legenda alkaa perimätiedon mukaan n. 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kun tyrannimaisen kuninkaan Kamsan sisarelle syntyvän poikalapsen ennustetaan syöksevän hirmuhallitsijan valtaistuimeltaan. Tarinassa on tutunkuuloisia sävyjä niin kaislakorissa purjehtineen Mooseksen kuin Jeesus-vauvankin kohtaloista. Krishnakin pelastuu neuvokkaiden vanhempiensa juonen ansiosta ja kasvaa keppostelevaksi pojankoltiaiseksi Mathuran kaupungissa. Intiassa nämä Krishnan lapsuuteen liittyvät tarinat ovat rakastetuin osa tanssi- ja nukketeatterin ohjelmistoa. Länsimaiselle lukijalle välittyy kiinnostava näkökulma jumallapsen ylivertaisista voimista ja seikkailuista, joissa tämä pelastaa kyläläiset demonien ja mustasukkaisten jumaluuksien hyökkäyksiltä. Kansansadun perinteiden mukaisesti poika on itse tietämätön jumalaisesta alkuperästään ja tulevasta kohtalostaan ihmiskunnan pelastajana. Mieleen nousevat samankaltaiset juonikuviot vaikkapa Herakles-vauvan ja Krishnan välillä: molemmat surmasivat heitä tappamaan lähetetyn käärmeen huomattavan helposti.

Krishna kasvaa hurmaavaksi nuorukaiseksi, jonka kauneutta kuvataan teksteissä herkullisin ilmauksin: hänen ihonsa väriä verrataan lähestyviin monsuunipilviin, huuliaan granaattiomenan kukkiin ja silmiään lootuksen terälehtiin. Solakka vartalo on kuin tehty rakkauden iloihin. Krishna valloittaakin gopien, Mathuran liepeillä lehmiä paimentavien tyttöjen sydämet. Jumalaisen rakastajan lemmitty Radha on heistä kaunein, mutta ei suinkaan ainoa. Radha on mustasukkainen, tottakai, mutta leppyy aina rakastajansa syleilyssä. Todettakoon suomalaiselle lukijalle, että Krishnan eroottinen rakkaus on intialaiselle taiteelle tyypillinen tapa kuvata bhaktia, jumalan ja hänen palvelijansa välistä henkistä yhteyttä ja pyyteetöntä antautumista, pikemmin kuin kannustaa miehiä luvattomiin seikkailuihin tai moniavioisuuteen. Krishnan legenda jatkuu hänen perustamassaan Dwarakan kaupungissa, jossa hän solmii liiton peräti 16108 vaimon kanssa. Krishnan hämmästyttävät eroottiset uroteot ovat mahdollisia, koska jumala pystyy olemaan läsnä monessa makuukamarissa yhtä aikaa.

Krishnan tarina huipentuu hindulaisuuden pyhimpiin kuuluvan teoksen, Bhagavadgitan sivuilla. Intian kansalliseepoksen Mahabharatan  n. 400-100 eaa. kirjoitetussa osassa Krishna on Kurukshetran taisteluun valmistautuvan soturin Arjunan vaununajaja. Krishna ilmestyy sotaan lähtemistä empivälle Arjunalle universumin ylläpitäjän, Vishnun avatarana, olomuotona. Hindulaisuuden keskeiset ajatukset kiteytyvät Krishnan ja Arjunan välisessä keskustelussa. Lemmekkäästä nuorukaisesta on Bhagavadgitassa kasvanut vakavasti elämän velvoituksiin ja karmaan suhtautuva aikuinen mies. Intiassa taideperinne kuvaa Krishnan kuitenkin yhä edelleen kaunottarien ympäröimänä raukeasilmäisenä rakkauden soturina. Lännen sininen jumala valloitti 1968, kun The Beatles matkusti Intiaan. Erityisesti bändin kitaristi George Harrison tunsi jumaluuden maagisen kosketuksen ja sävelsi klassikoksi nousseen kappaleen My Sweet Lord (1970).

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Free Public Domain, Shutterstock kuvapankki

Qu Yuan – Demokratian pioneeri muinaisesta Kiinasta

Me eurooppalaiset ajattelemme mielellämme demokratian synnyn sijoittuvan antiikin ajan loisteliaaseen Ateenaan, n. 500-luvulle ennen ajanlaskumme alkua. Moni kenties yllättyy kuullessaan, että tasavaltoihin perustuva esi-demokraattinen järjestelmä vallitsi samaan aikaan myös Intiassa. Aivan uusi tuttavuus useimmille lienee 2300 vuotta sitten Kiinassa elänyt tasa-arvon ja oikeuksien puolesta taistellut hoviherra, diplomaatti ja runoilija Qu Yuan.

Qu Yuan (340-278 eaa.) syntyi aristokraattiseen virkamiesperheeseen Chun kuningaskunnassa itäisessä Kiinassa. Aikakausi oli levoton. Historiankirjoissa sitä kutsutaankin ”Taistelevien valtioiden kaudeksi”. Vallasta kamppaili seitsemän läänitysvaltaa, joista vahvimmat olivat Chu ja Qin. Qu Yuan kuului kuningashovin eliittiin. Hänen tehtäviinsä kuului mm. hallinnon valvonta ja kuninkaan neuvonantajana toimiminen. Qu Yuan havaitsi tarkastusmatkoillaan talonpoikien ja työväen kurjan aseman ja pyrki tuomaan epäkohdat hallitsijan tietoon. Hän ehdotti lukuisia uudistuksia, joiden voidaan katsoa edeltävän demokraattiseen hallintojärjestelmään kuuluvia kansalaisoikeuksia. Vaikka kuningas kuuntelikin Qun neuvoja ja ehdotuksia, olivat ne myrkkyä etuoikeuksistaan kiinni pitävälle yläluokalle. Kun Qu lisäksi ehdotti liittoutumista naapurivaltion kanssa Qinin uhkaa vastaan, alkoivat pahantahtoiset juorut hoviherran lojaalisuudesta kiertää. Qu Yuan karkotettiin maaseudulle, kauas vallan hermokeskuksista, missä asiat alkoivat pian edetä traagiseen suuntaan.

Karkotuspaikassaan Qu Yuan keräisi paikallisia tarinoita ja kansanlauluja. Hän kirjoitti myös itse runoja, joita luetaan ja lausutaan edelleen. Ne kertovat Qun rakkaudesta Kiinaa ja sen ihmisiä kohtaan. Kenties kuuluisimmassa teoksessaan Li Sao 離騷, ”Murheellinen laulu” runoilija kuvaa surua, jota epäoikeudenmukainen kohtalo hänessä herättää. Qun pitkässä runoelmassa on viittauksia Taivaaseen ja jumaliin, minkä on arveltu viittaavan Chun kuningaskunnassa vaikuttaneeseen shamanistiseen perinteeseen. Saman sisältöinen on myös runo Tianwen 天問, ”Kysymyksiä Taivaalle”, jossa Qu haastaa jumalat vastaamaan ja auttamaan hänen ikäväänsä. Lopulta juuri surumieliset runot ovat Qun lahja jälkipolville. Demokraattiset uudistusehdotukset painuivat myrskyisien vuosisatojen ja vaihtuvien dynastioiden rattaissa unohduksiin. Kun Qu Yan kuuli karkotuspaikassaan, että väkivahvan Qin-valtion joukot olivat vallanneet hänen kotimaansa ja tuhonneet kuningashuoneen, hän menetti elämänhalunsa kokonaan. Runoilija sitoi kaulaansa suuren kiven ja heittäytyi Miluo-jokeen.

Duanwu Jie, Lohikäärmeveneiden juhlaa vietetään tänä vuonna Kiinassa 3. kesäkuuta. Perimätiedon mukaan kapeiden veneiden kilpasoutuun huipentuva vauhdikas festivaali sai alkunsa, kun runoilija Qu Yuanista huolestuneet kyläläiset etsivät tätä Miluo-joen aalloista. Soutajien melaniskujen ja rytmiä takovien rumpujen uskottiin karkottavan pahat henget. Festivaaliruoka zongziin liittyy toive, että kalat ja ravut jättäisivät Qun ruumiin rauhaan saadessaan syötäväkseen bambunlehtiin käärittyjä tahmeita riisiherkkuja. Lohikäärmeveneiden juhlaa ja karnevaalihenkisiä melontajoukkueiden kilpailuja järjestetään nykyisin ympäri maailmaa. Suomessa harrastusta organisoi Suomen Dragonliitto.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Public domain, iStock-photos kuvapankki



Nimeni on Raikō

Minamoto no Raikō (Minamoto no Yorimitsu 948-1021) on yksi Japanin historian tunnetuimmista sotureista. Hän oli Heian-kauden mahtisuku Fujiwaran palveluksessa ja toimi hallitsijan henkivartiokaartin upseerina. Raikō edustaa sankarityyppinä taisteluun pelottomasti ryntäävää samuraita. Verrattomana jousimiehenä ja keisarilleen ehdottoman lojaalina muistettu sankari ottaa kertomusperinteessä yhteen kauhistuttavien demonien kanssa.

Myös Raikōn rinnalla taistelleet kumppanit ovat japanilaisten ihailemien sankariominaisuuksien lähettiläitä. Kintarōn nimellä tunnetun Sakata no Kintokin (s. ja k. ei tiedossa) elämä kietoutuu jännittäviin myytteihin. Perimätiedon mukaan hänen äitinsä oli varakkaan perheen tytär, joka rakastui Sakata -nimiseen samuraihin. Nuori nainen pakeni sukunsa vihanpitoa vuoristoon, jossa poikalapsi syntyi. Orvoksi jääneen pojan kasvatti Yamanba, vuorinoita, joka opetti tälle myös eläinten kielen. Kokonainen satu- ja faabelikirjasto on saanut aiheensa Kintarōn legendasta. Vaikka Raikō-tarinoissa Kintarō on mukana aikuisena, kuvaavat taiteilijat hänet tavallisesti rotevana punakkaihoisena poikana, jolla on olallaan muhkea kirves.

Watanabe no Tsuna (953-1025) oli aikansa ihailtu miekkamies. Hän kuului Minamoto no Raikōn luotetuimpiin sankareihin. Historialliset dokumentit sisältävät runsaasti kertomuksia Tsunan voittoisista taisteluista niin inhimillisten kuin demonisten vastustajien kanssa. Tsunan legendaarinen ase, lempinimeltään Onikiri, ”Demonintappaja” oli miekkaseppä Munechikan jumalten avustuksella takoma miekka. Olivatpa Tsunan taistelut demonien kanssa totta tai tarua, ainakin miekka on todellinen. Aarre on siirtynyt Settsu Genjin suvussa perintönä tuhannen vuoden ajan.

Urabe no Suetake (950-1022) oli syntyisin Taira-klaanin samuraiperheestä. Suetake oli loistava miekkamies ja mukana Raikōn kuuluisimmissa seikkailuissa. Hänet muistetaan erityisesti tarinasta Tsuchigumo, jossa Suetake voittaa vuorilla elävän jättikokoisen hämähäkkihirviön. Taru on elänyt tuhat vuotta kiertelevien tarinankertojien suullisena perinteenä ja keskiajan rullamaalauksissa. Jännittävä taistelu on inspiroinut yleisöä kiinnostavia aiheita etsiviä puupiirtäjiä erityisesti ukiyo-e kultakaudella. Taiteilijoiden mielikuvituksen lennosta kertoo hämähäkin kehoon liitetty raivokkaan härän pää. Kummallinen olento kömpii esiin historian hämäristä meidän aikamme tietokonepeleissä.

Usui Sadamitsu (s. ja k. ei tiedossa) on Raikōn lähipiirin salaperäisin samurai. Hänen tiedetään kuuluneen Tairan sukuklaaniin ja olleen mukana seikkailussa hämähäkkihirviön kanssa. Sadamitsu toimi mm. Raikōn henkivartijana tämän sairastaessa. Joissakin kabukinäyttämölle päätyneissä legendaversioissa Sadamitsuun kuvataan naisena. Kintarōn tarinassa Sadamitsu löytää pojan metsästä ja esittelee hänet Raikōlle.

Raikōn ja hänen kumppaneidensa suorittamat uroteot ovat inspiroineet Japanin teatteri- ja kuvataiteen suurimpia mestareita. Kabukinäytelmä Shuten-dōji mainitaan Edo-kauden vuosikirjoissa jo 1638. Näytelmää esitetään edelleen. Ukiyo-e puupiirrokset viimeistelivät Raikōn maineen esikuvallisena samuraina. Raikōn miekka on Japanin kansallisaarre Dōjigiri, jonka sanotaan olevan yksi maailman hienoimmista miekoista ja japanilaisten aseseppien todellinen taidonnäyte.
——————————
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tsukioka Yoshitoshi (1839-1892) puupiirros sarjasta Shinkei 36 Kaisen

Apinakuningas Sun Wukong ja Matka Länteen

Moni meistä mieltää kiinalaisen yhteiskunnan tarkkoja hierakkisia sääntöjä ja muodollisuuksia noudattavaksi kulttuuripiiriksi. Siksi tutustuminen yhteen sen suurimmista sankareista voi yllättää. Apinakuningas Sun Wukongin seikkailut kuuluvat Kiinan pitkän kirjallisuushistorian rakastetuimpiin tarinoihin. Väkivahva soturi haastaa niin taivaita hallitsevan Jadekeisarin kuin mahtavan lohikäärmekuninkaankin klassisessa romaanissa Matka Länteen (Xīyóujì 西游记). 1500-luvulla syntyneen teoksen kirjoittajaksi nimetään Wu Cheng’en (n. 1500-1582 tai 1505-1580). Teosta ei ole käännetty suomeksi. Englanninkielinen versio löytyy nimellä The Journey to the West.

Sun Wukong on jännittävä sankarihahmo.
Hänen tarinaansa voidaan tutkia satuperinteen, jumaltaruston tai uskontojen välisen kilpavarustelun kautta. Apinakuninkaan syntymä myyttisellä Huaguo-vuorella ”aikojen alussa” viittaa hyvin varhaiseen animismiin, ajatukseen, että luonnonelementeillä on sielu tai ne ovat jumaluuksia. Aasian suuret kansat tuntevat muitakin apinajumaluuksia, mutta ne eivät ole ”sukua” keskenään. Hindulaisen Intian Hanuman ja Japanin shintolaiseen pantheoniin kuuluva Sarutahiko ovat kotimaissaan itsenäisesti kehittyneen mytologian hahmoja. Sun Wukong syntyy vuoren huipulla seisovasta kivenlohkareesta, kun tuuli puhaltaa siihen. Kyseessä lienee kaikille vanhoille kulttuureille yhteinen ajatus jumalista, jotka syntyvät taivaan ja maan liitosta. Tavattomilla voimilla varustettu Sun osoittautuu käytökseltään hillittömäksi rettelöitsijäksi, joka mm. ujuttautuu Jadekeisarin puutarhaan ja ahmii kuolemattomuuden takaavia persikoita. Taivaalliset sotajoukot eivät saa vikkelää apinaa pidätetyksi. Keisarillinen hovi joutuu kaaoksen valtaan, kunnes keisari pyytää apua Buddhalta. Loppujen lopuksi Buddha vangitsee Sun Wukongin 500 vuoden ajaksi vuoren alle. Buddhalaisuus siis osoittaa voimansa, johon vanhat taolaiset jumaluudet eivät pysty.

Matka Länteen teos kuvaa T’ang-dynastian aikaan eläneen buddhalaisen munkki Xuanzangin retkeä Intiaan. On mahdollista, että tarinan inspiraationa on todellinen historiallinen tapahtuma, toki vahvasti seikkailuelementein väritettynä. Intian ja Kiinan välillä kulki vilkas oppineiden väylä, jonka myötä filosofia ja kirjallisuus kulkivat maasta toiseen. Romaanissakin matkan tavoitteena on noutaa pyhät kirjoitukset buddhalaisuuden kotimaasta ja tuoda ne Kiinaan. Sun Wukong nimetään Xuanzangin henkivartijaksi. Retkikuntaan liittyvät myös naistenmies Zhu Bajie, joka on puoliksi sika ja puoliksi ihminen, punatukkainen hurjapää Sha Wujing ja valkoisen hevosen hahmossa esiintyvä Yulong Santaizi. Lukijan huomiota herättää seikka, että matkalaiset – munkki Xuanzangia lukuun ottamatta, ovat rikkoneet kaikkia buddhalaisuuden eettisiä sääntöjä hillittömyyksillään. Vaarallisella matkalla heidän hyvät ominaisuutensa nousevat kuitenkin pintaan. Seikkailukertomus voidaankin tulkita buddhalaisuuden ylivertaisuutta korostavaksi propagandaksi vuosisadalla, jonka aikana uskonto oli voimissaan.

Apinakuningas Sun Wukong nousee edelleen kiinalaisen oopperan näyttämöille. Vauhdikkaat taistelujaksot, upea akrobatia ja seikkailu vetoavat yleisöön myös Kiinan ulkopuolella. Tarina on kuulunut vuosisatojen ajan myös perinteisen nukketeatterin ohjelmistoihin. Matka Länteen on kuvattu useaan kertaan elokuvaksi ja voittamaton apinakuningas esiintyy niin tietokonepeleissä, sarjakuvissa kuin animaatioissakin. Sun Wukong on anarkistinen jumalhahmo, mutta inhimillisten heikkouksiensa, turhamaisuuden ja äkkipikaisuuden vuoksi helposti lähestyttävä hahmo – kuten parhaat supersankarit aina.
———
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Apinakuningas kiinalaisessa opperassa (public domain, adobestock)

Tsuneno – Arjen sankaritar Edosta

Mielikuvat japanilaisista naisista liittyvät usein valkoisen kasvomaskin piilottamiin geishoihin tai tyttömäisen söpöihin nykypäivän neitosiin. On varsin erikoista, että me länsimaiset ihmiset uskomme vielä 2020-luvulla orientalistien pari vuosisataa sitten maalailemaan kuvaan Aasian alistuvista ja pehmeistä naisista. Todellisuus on varsin toisenlainen. Harhaa on pitänyt yllä myös perinteinen historiankirjoitus, jossa pääosaa näyttelevät klaanien sotaisat johtajat. Naisten nimetkin ovat kadonneet aikakirjoista: äidit ja vaimot esitellään poikiensa ja puolisoidensa mukaan.

Kansainvälisen naistenpäivän aikaan onkin hauska tutustua jännittävään ja aikansa haasteisiin pelottomasti vastannen naisen, Tsunenon elämään. Tsunenon tarina on jäänyt jälkipolvien tutkittavaksi hänen kirjeenvaihtonsa ja muiden dokumenttien ansiosta. Vaiherikkaan elämänkerran lukijalle nousevat mieleen niin Anton Tsehovin näytelmässä Moskovaan kaipaavat naiset (Kolme sisarta, 1901) kuin elokuvataivaan kiintotähti Elizabeth Taylor seitsemine avioliittoineen. Amy Stanleyn kirjoittama Tsunenon elämänkerta Stranger in the Shogun’s City julkaistiin 2020. Tsuneno oli rohkea nainen, mutta ehkä hänen tekemänsä valinnat paljastavat japanilaisten naisen teräksisen ytimen. Tutkitaanpa hänen elämänkertaansa hieman.

Tsuneno syntyi talvella 1804 Ishigamin kylässä, usean päivämatkan päässä Edosta pohjoiseen. Hänen isänsä Emon oli buddhalaisen Rinsenji-temppelin pääpappi. Tsunenon äiti Haruma huolehti perheestä ja temppelistä. Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, joista Tsuneno oli neljänneksi vanhin. Suvun ja perinteiden paine määritteli lasten tulevaisuutta. Poikien toiveille ja unelmille oli runsaammin tilaa kuin tytöille, vaikka vanhimman odotettiin ilman muuta seuraavan isänsä ammatissa. Avioituminen nuorena sopivaan säätyyn oli sääntö, vaikkei se pakollista ollutkaan. Tsunenokin avioitui jo 13-vuotiaana erään temppelin pääpapin kanssa. Maaseudun puuduttava arki ja erityisesti ankarien talvikuukausien koettelemukset saivat nuoren tytön haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Mielikuvitusta kiihottavaa tietoa shogunaatin pääkaupungista Edosta (nyk. Tokio) tihkui kiertelevien kauppiaiden ja satunnaisten matkalaisten mukana myös syrjäseutujen pieniin kyliin. Edo oli paitsi shogunaatin hallinnollinen keskus, myös taiteen, teatterin ja eloisan kaupunkikulttuurin muodikas sydän. Teehuoneiden kuuluisat geishat ja kabukinäyttämön romanttiset tähdet kiinnostivat suurta yleisöä myös kaukaisissa kylissä.

Edon taikapiirin houkutus oli vastustamaton. Nuori Tsuneno alkoi etsiä vaihtoehtoja elämälleen papin vaimona. Tsuneno jätti ensimmäisen miehensä ja avioitui varakkaan maanviljelijän kanssa vuonna 1833. Tämä askel ei juurikaan muuttanut Tsunenon arkea: elämä oli edelleen kovaa. Lisäksi kävi pian ilmi, että pariskunta jäisi lapsettomaksi. Uusi yritys, kolmas avioliitto pikkukaupungin virkamiehen kanssa kesti vain vuoden. Tässä vaiheessa Tsuneno oli jo suututtanut perheen kunniasta huolehtivan vanhimman veljensä, joka oli ottanut vastaan pääpapin tehtävät isänsä jalanjäljissä. Vuonna 1839 Tsuneno lähti matkaan kohti Edoa. Kyseessä oli karkumatka, joka sai perheenjäsenet vimmoihinsa. Tsuneno toivoi voivansa korvata kaiken menestymällä suurkaupungissa. Hänen kumppaninaan oli myöhemmin epäluotettavaksi osoittautuva nuori pappi ja matkakassanaan panttilainaamon kimonoista maksamat rahat. Tsuneno kirjoittaa veljelleen: ”Jätin jonkin verran rahaa Kyūhachirō-sedälle, mutta se ei riitä. Myykää suuri vaatearkkuni ja koko sen sisältö. Lähettäkää rahat kiireesti. Tarvitsen myös lämpimiä vaatteita, sillä tiet ovat huonossa kunnossa ja lunta on paljon.”

Yli kaksi viikkoa kestänyt vaellus oli fyysisesti raskas. Pohjoisen reitti ei ollut samalla tapaa vilkas kuin kuuluisa Tōkaidōn tie Kiotosta Edoon.Asiaa ei auttanut matkakumppanin seksuaalinen ahdistelu ja mahdollisuus, että kulkijat käännytettäisiin takaisin joltakin tulliasemalta. Edo-kaudella matkustaminen ei ollut haastavaa vain hankalan tiestön ja mahdollisten ryöstäjien vuoksi. Shogunaatti valvoi kulkijoita tarkasti. Reittien varrella oli useita vartiopisteitä, joissa matkustusluvat tarkastettiin. Lisäksi yksin liikkuvia naisia ja maanviljelijöitä rangaistiin. Luvatta matkaavat joutuivat kiertämään tulliasemat kaukaa tai maksamaan vartijoille tuntuvan lahjuksen. Tsuneno pääsi perille unelmiensa kaupunkiin loppuvuodesta 1839. ”Olen viimein perillä. Lähetän teille osoitteeni mahdollisimman pian. Toivon löytäväni palveluspaikan jonkun korkea-arvoisen samurain talosta. Haluan oppia kaikki yläluokan hienot tavat. Sitä varten tarvitsen kotiin jääneen bambukorini ja siinä olevat tavarat tänne.”

1830-luvun lopun Edolla oli kahdet kasvot, kuten niin monella muullakin suurkaupungilla. Varhaiset länsimaiset matkaajat hämmästelivät Edon siisteyttä. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten kaupunginosan varjossa oli kuitenkin köyhien asuttama labyrintti, jossa kolea todellisuus hajotti haaveiden hattarapilvet. Sisukas Tsuneno etsi työtä ja asuntoa, joiden avulla itsenäinen elämä saattoi alkaa. Hän asui pikkuruisessa huoneessa ja jakoi mukavuudet korttelin muun väen kanssa. Tsuneno työskenteli erilaisissa tehtävissä, ompelijana, kauppa-apulaisena ja myöhemmin palvelijana ja säästi jokaisen kolikkonsa. On hauska kuvitella, kuinka Edon vilkas kaupunkilaiselämä sai Tsunenon sydämen sykkimään kiivaasti. Istahtiko Tsuneno joskus kabukiteatterin katsomoon ihailemaan kuuluisan onnagatan taitoa? Ehkä kaduilla kulkevien naisten muodikkaat kampaukset ja hienostuneet kimonot vaikuttivat Tsunenonkin ulkonäköön? Aina arki ei ollut helppoa, eikä Tsuneno jaksanut pitää masentavaa tilannetta omana tietonaan: ”Kaikki on pielessä. Työn löytäminen on vaikeaa. Mikään ei ole mennyt niin kuin kuvittelin ja uskoin.”

Tsuneno solmi neljännen avioliittonsa erään samurain alaisuudessa työskentelevän Izawa Hirosuken kanssa 1840. Myrskyisä suhde purkautui muutamaksi vuodeksi, mutta pariskunta avioitui uudelleen 1846. Tällä kertaa liitto kesti Tsunenon kuolemaan saakka 1853. ”Tiedän, että hän tulistuu helposti. Olisi pitänyt tutkia hänen luonnettaan tarkemmin. Vaikka olenhan minäkin äkkipikainen. Hän on kuitenkin aviomieheni ja minun täytyy auttaa häntä.”

Perinteitä vastaan kapinoivan Tsunenon elämä rinnastuu Japanin Edo-kauden loppuvaiheiden kanssa. Shogunaatin viimeiset vuosikymmenet kypsyttivät maan suuriin muutoksiin, jotka olivat jo aivan lähellä. Tsuneno toteutti unelmansa, mutta helppoa se ei varmasti ollut. Hän kuoli kuumetautiin toukokuussa 1853. Vain kahden kuukauden kuluttua, heinäkuussa amerikkalaisen kommodori Matthew C. Perryn mustat laivat purjehtivat Edon lahdelle.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuvassa perinteisen japanittaren muotokuva (public domain). Tsunenosta ei ole säilynyt valokuvaa.

Taungbyonen tiikeriveljesten tarina

Tuhat vuotta sitten Baganin valtakuntaa hallitsi ankarana tunnettu kuningas. Hän halusi kuitenkin näyttäytyä Buddhan ja kansalaistensa silmissä hyveellisenä valtiaana. Niinpä hän määräsi suuren pagodin rakennettavaksi, kuten monet kuninkaat ennen häntä. Työmaalle Taungbyonen kylään määrättiin myös joukko sotilaita, joiden tuli auttaa rakentajia työssään. Jokaisen miehen oli itse valmistettava tiili ja muurattava se paikoilleen. Ankara rangaistus odotti laiskottelijoita. Kuninkaan joukoissa palvelivat myös maineikkaat veljekset Shwebyin Naungdaw ja Shwepyin Nyidaw. Taitavina miekkamiehinä ja naisväen suosikkeina miehet olivat taipuvaisia nauttimaan elämän tarjoamista iloista, palmuviinistä ja kaunokaisten hellästä huomiosta. Rakennuksella uurastaminen ei veljeksille maistunut. He viettivät päivänsä juopottelemalla ja pelaamalla noppaa. Kun kuningas tuli tarkastamaan pagodin seinää, huomasi hän välittömästi kahden tiilen puuttuvan. Käskyä uhmanneet veljekset teloitettiin siinä paikassa. Seuraavana yönä kuningas uneksi vaarojen ja epäonnen uhkaavan valtakuntaansa. Hän näki surmatut veljekset ratsastamassa tiikereillä miekat kohotetuissa käsissään. Aamulla kuningas määräsi, että veljekset on nimettävä kansaa suojeleviksi nat -hengiksi ja heidän muistokseen on järjestettävä suuri juhla. Siitä päivästä alkaen on Taungbyonen kylässä, 20 kilometriä Mandalaysta pohjoiseen, vietetty riehakasta juhlaa nat -veljesten kunniaksi.

Kaikkien burmalaisten tuntema legenda kuvaa hieman odotuksista poikkeavan sankaritarinan. Uskontotieteen näkökulmasta tapahtumat voidaan tulkita ikiaikaisen animistisen kansanuskon ja maahan uutena asettuvan buddhalaisuuden välisenä kädenvääntönä. Kun vanhat luonnonjumaluudet puolustivat sinnikkäästi paikkansa kansalaisten mielikuvituksessa, oli järkevää osoittaa niille tehtävä ja rooli arkisten pulmien ratkaisijana. Taugbyonen kylässä elokuussa vietettävä nat -festivaali on riehakas ja meluisa. Juhla kokoaa paikkakunnalle transvestiitti-tanssijoita, meedioita ja ennustajia kaikkialta maasta. Ilonpito rikkoo käytännössä jokaista hillityn buddhalaisuuden maallikolta odottamaa käytössääntöä. Taungbyonen tiikereillä taivaiden halki kiitävät nat -veljekset ovat kaikkea muuta kuin puhtoisia sankarityyppejä. Ehkäpä miesten suosio johtuu kaikkien auktoriteettien vastustamisesta ja vapaudenkaipuusta, joka on monien sankaritekojen taustalla. Burmalaisilla, jos kenellä on kokemusta epäoikeudenmukaisista hallitsijoista. Olipa tiikeriveljesten kohtalo totta tai tarua – legendassa kuvatun pagodin seinästä puuttuvien kahden tiilen paikka on nähtävissä tänäkin päivänä.

Burmalaisessa kansanuskonnossa vaikuttaa 37 nat -henkeä, joista monien taustalla arvellaan olevan todellisia ihmiskohtaloita. Henkimaailman olennoille on aina varattu paikka tärkeillä pagodi- ja temppelialueilla. Nat -henkien tehtävänä on suojella ja auttaa arkeaan eläviä ihmisiä. Henkien neuvoja välittävät ns. ” natin vaimot” (natkadaw), joiden tapa vaipua transsiin muistuttaa kovasti pohjoisten kansojen šamaanien toimenkuvaa. Nat -hengille osoitetaan pihapiirissä asunnoksi pieni ”mökki” (natsin) tai kaupungissa kotialttari. Sinne asetellaan hedelmiä ja kukkia uhrilahjaksi. Matkalainen näkee näitä joskus hieman ränsistyneitäkin rakennelmia kaikkialla maassa. Sama uskomusperinne on tuottanut Thaimaan koristeelliset pienoistemppelit (san phra phum), jotka on pystytetty paikallishenkien uusiksi kodeiksi maa-alaa valtaavien ostoskeskusten ja hotellien tieltä.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Artikkelikuva (c) Tuula Moilanen, akryylimaalaus

Sankareiden vuosi 2022

Vuosi vaihtuu – Härkä siirtyy syrjään, kun TIIKERI astelee sisään. Vuonna 2022 tällä blogisivustolla matkataan sankareiden seurassa. Legendat, myytit ja sadut ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä. Ihmetarinoiden käänteet ja faabeleiden puhuvat eläimet ilahduttavat kuulijoita vuosisadasta toiseen. Tiikerin vuoden 2022 aikana lukijamme tutustuvat historiallisiin ja myyttisiin sankareihin eri puolilta Aasiaa. Samalla pohditaan urhoollisuuden ja rohkeuden käsitteitä meillä ja muualla. Seuraavassa korealaisessa kansantarinassa epäitsekästä ja aitoa sankaruutta edustaa itsensä rakkauden vuoksi uhraava tiikerineito.

TIIKERINEITO
Muinaisen Sillan kuningaskunnassa Koreassa oli tapana kokoontua kerran vuodessa Hung-Yun San buddhalaistemppelille rukoilemaan onnea ja menestystä tulevalle vuodelle. Monipäiväistä kansanjuhlaa vietettiin tanssien ja laulun säestämänä. Kerran temppelin pihamaalle asteli häikäisevän kaunis neito. Hän rukoili ilta illan jälkeen alttarin edessä hartaasti kumartaen. Eräänä kuutamoisena iltana yksikseen vaeltava tyttö kohtasi nuorukaisen, jonka nimi oli Kim Hyon. Nuori pari viihtyi hyvin yhdessä ja ennen pitkää rakkauden tuli leimahti heidän sydämessään. Kun temppelijuhla päättyi, halusi nuori Kim seurata neitosta tämän kotitaloon vuorille. Tyttö esteli rakastajaansa ja karkasi pimeyden tullen metsäiselle polulle. Kim ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan seurasi lemmittynsä jäljessä pienen majan luo. Kun neito huomasi Kimin saapuneen ovelle, hätääntyi hän kovin. ”Veljeni tulevat pian kotiin. Mene nopeasti piiloon sermin taakse!” Kim totteli ja pian hän kuuli askelten lähestyvän majaa. Kauhistuttava karjaisu jäädytti nuorukaisen veren: kaksi suurikokoista tiikeriä seisoi ovella.

”Sisko, meillä on nälkä ja täällä haisee ihminen. Valmista hänet pian meille syötäväksi,” murisivat veljet. ”Millaisia ovat käytöstapanne!” vastasi tyttö, ”Menkää pois! Mies on vieraani.” Tiikerit kääntyivät ja katosivat viidakkoon. Tyttö puhutteli pelosta vapisevaa Kimiä: ”En ole tavallinen tyttö, vaan tiikeri. Olet rakastanut minua hellästi ja siksi suojelen sinua. Koska olen rakastanut ihmistä, on minun kuoltava. Palaa ihmisten kaupunkiin ja elä elämääsi.” Kim voinut ei millään uskoa, että hänen edessään seisova hento kaunotar voisi olla julma peto. Kauhistuttavalta tuntui myös ajatus, että neito on kuoleman oma. ”Haluan suojella sinua hengelläni”, vakuutti Kim.

”Kuuntele minua nyt tarkasti”, pyysi neito. ”Huomenna tulen tiikerin hahmossa kaupunkiin. Pelottelen ihmisiä markkinatorilla ja kaappaan vangikseni kuninkaan tyttären. Sinun täytyy silloin tarttua miekkaasi ja surmata minut. Kuningas palkitsee sinut varmasti.” Kim vastusteli aikansa, mutta suostui sitten palaamaan kaupunkiin. Seuraavana päivänä kävi kuten neito oli luvannut. Solakka naarastiikeri hiipi kaupungin kaduilla uhkaavasti muristen. Ihmiset pakenivat kauhun vallassa eri suuntiin. Kaiken sekasorron keskellä kuninkaan nuori tytär jäi tiikerin hampaisiin. Silloin Kim riensi paikalle ja sivalsi tiikerin kurkun poikki miekallaan. Riemukas väkijoukko kiidätti prinsessan ja sankarillisen Kimin kuninkaan palatsiin. Kiitollinen hallitsija antoi tyttärensä Kimin puolisoksi ja hänestä tuli varakas mies. Kim ei kuitenkaan unohtanut ensirakkauttaan tiikerineitoa vaan rakennutti tämän muistoksi temppelin. Se sai nimen Ho Won Sa, ”Tiikerin toivomus”.

Korealainen kansantarina, englannista kääntänyt Irene Wai Lwin Moe
Artikkelikuva, Katsushika Hokusai

Lakka-astiat – kärsivällisyyden ylistys

Teos:  Tarjoilulautanen  Tekniikka ja materiaali: Etsauskuvioitu lakkatyö, bamburunko
Koko: halkaisija 30 cm  Hankintapaikka ja -aika: Mandalay, Myanmar 1987
——————————————————————————-
Siron lakkalautasen kuvioaiheena on hintha, hindulaisuuden rikkaasta mytologiasta Myanmarin kuninkaallisiin palatseihin lennähtänyt lintu. Hintha on vesilintu, lento- ja uimataitoisena se ylittää elementtien rajat. Joskus siivekäs tulkitaan ankaksi tai hanheksi. Se on Saraswatin, tieteiden ja taiteiden suojelijan tunnus. Myanmarissa lintu muokkautui paikalliseen makuun sopivaksi ja sen voi nähdä maan kaikilla temppeleillä valvomassa buddhalaisen pyhäkön rauhaa. Tässä lautasessa keskellä olevaa hinthaa kiertää Myanmarin kansallislinnusta riikinkukkofasaaneista koostuva vyöhyke. Muita lakka-astioiden tyypillisiä aiheita ovat viikonpäivä- tai horoskooppisymbolit, myyttiset eläimet ja kohtaukset Ramayanasta (Yama Zatdaw).

Lakkatekniikka matkasi Myanmariin kiinalaisten kauppiaiden ja lähettiläiden mukana viimeistään 900-luvulla. Kiinassa lakkatyöllä on yli 3000 vuoden historia. Myanmarilainen lakka uutetaan Kaakkois-Aasian luontoon kuuluvasta thit-si -nimisestä puusta (Melanhorrea usitata). Se on jonkin verran erilaista kuin Kiinassa ja Japanissa suositun sukulaispuun uute ja poikkeaa kokonaan Intian ja Euroopan käyttämästä raaka-aineesta. Myös Vietnamissa on oma, vahvasti omaleimainen lakkaperinne.


Kuva: Vietnamilaisia lakkalautasia. Helmiäistä jäljittelevä koristekuviointi on koottu ankanmunien kuoren palasista. Ho Chi Minh City, 2008

Esineen valmistus alkaa
bamburungon punomisella. Pohja voi olla myös puuta, paperia, kangasta tai jopa hevosen jouhia, josta hienoimmat astiat valmistuivat. Esineen pinta hiotaan huolellisesti tasaiseksi. Punoksen reiät tukitaan lakkauutteen ja hienon saven sekoituksella. Lakkaa levitetään esineen pintaan hyvin ohuina kerroksina. Jokaisen kerroksen välillä astian annetaan kuivua hitaasti viileässä kellarissa. Esineen kuivausprosessi kestää n. kuusi kuukautta. Koristelematon puhdas lakkaesine on väriltään musta.

Helakanpunainen väriaine on perinteisesti ollut Kiinasta tuotua mineraalia, sinooberiä (elohopeasulfidi HgS). Pinnan etsauskoristelussa kuvio piirretään esineen pintaan terävällä piikillä. Haluttu väri hierretään pulverimuodossa uurteisiin. Muut värit lisätään samalla tavoin. Perinteiset punainen ja musta saivat rinnalleen keltaisen ja vihreän, joita esiteltävässä lautasessakin käytetään. Turismin vaikutuksesta väreihin on sittemmin lisätty sininen, jota Myanmarissa ei aikaisemmin juuri käytetty. Myös kuvioaiheet muokkautuivat matkailijoiden toiveiden mukaisiksi.

Kauniit ja kevyet lakkaesineet olivat vuosisatoja sitten Myanmaria hallinneiden kuninkaiden arvostamia käyttöesineitä. Hitaasti etenevä valmistus oli tiettyihin kyliin asettuneiden perheiden vaalimaa ammattitaitoa, jonka salaisuudet siirtyivät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Lakkarasiat suojasivat trooppiselta kosteudelta niin kuninkaallista viestinvaihtoa kuin buddhalaisten luostareiden pyhiä tekstejäkin. Monin eri tavoin koristellut esineet olivat myös kallisarvoisia lahjoja vieraileville naapurimaiden lähettiläille. Myös tavalliset kansalaiset käyttivät kestäviä lakkaesineitä arkisissa toimissaan. Taipuisa tekniikka asettui niin monenlaisten astioiden, betel-pähkinöiden ja tuhtien cheerot-sikarien säilytysrasioiden kuin suurikokoisten Buddha-patsaiden, soittimien ja valtaistuintenkin muotoon. Myös huonekalut, esimerkiksi pöydät ja suuret säilytysarkut soveltuvat lakkatekniikalle. Esineiden koristelussa käytetään myös reliefikuviointia, lehtikultausta, helmiäistä sekä peililasi- ja puolijalokiviupotuksia – tai näiden kaikkien sekoitusta.

Korkeatasoisimmat lakkaesineet löytyvät nykyisinkin Baganista, jossa käsityöperinne elää vielä vahvana. Myös pohjoisessa, Monywan lähistöllä sijaitseva kylä Kyaukka tunnetaan lakkatyöstä. Kyaukka on sivussa turistien tutummilta reiteiltä, mutta hyvällä onnella kulkija pääsee juttusille vanhemman polven mestarin kanssa. Yangonissa on lukuisia korkeatasoisia taidekäsitöitä myyviä gallerioita. Matkailija voi löytää jännittäviä esineitä myös Shwedagonin portaikoista ja Bogyoke Aung Sanin mukaan nimetystä katetusta basaarista Yangonista. Aitojen lakkatöiden paras ostospaikka on tietysti käsityöläisperheen paja, joskin niiden löytäminen saattaa olla kiireisellä aikataululla liikkuvalle haastavaa.

(c) Irene Wai Lwin Moe 2021

KERÄILIJÄN VINKKI
Myanmarin turistikeskuksissa on tarjolla lakka-astioiden ja esineiden loistava kirjo. Ensi kertaa aarteenmetsästyksessä liikkuvan kannattaa tutkia huolella esineiden valmistustekniikkaa. Joskus kaupan olevat esineet on vain pikaisesti maalattu, eivätkä ne kestä lähempää tarkastelua sen paremmin kuin suomalaisen asunnon kuivaa ilmaakaan.