Aika moni suomalainen miettii koleiden ja hämärien päivien saapuessa lomareissua jonnekin kauas. Kaakkois-Aasia, etenkin Thaimaa ja Vietnam ovat monelle tuttuja kohteita. Aurinko, hyvä ruoka ja ystävälliset ihmiset houkuttelevat. Siksi onkin kummallista, että näistä vanhoista kulttuurimaista tulevaa kirjallisuutta on käännetty niin vähän suomeksi. Valitsin tähän kohtaan kirjavuotta malesialaisen Rani Manickan sukutarinan, jonka kautta lukija pääsee kurkistamaan kirjailijan kotimaan historiaan. Karttaa katsova ymmärtää jo ensi silmäyksellä, että niemimaan sijainti keskellä merenkulkijoiden ja maustekauppiaitten reittejä houkutteli väkeä niin idästä kuin lännestäkin. Sen historiallisena kohtalona on ollut jäädä toinen toistaan seuraavien valloittajien jalkoihin. Malesian voidaankin myös ajatella olevan eräänlainen yhteenveto Kaakkois-Aasian alueesta ja uskonnoista. Siellä elävät rinta rinnan malaijilainen, intialainen, kiinalainen ja eurooppalainen kulttuuri.

Rani Manicka, JASMIININ TUOKSU

Srilankalaiset tamilijuuret omaavan Rani Manickan vuonna 2002 ilmestynyt esikoisromaani Jasmiinin tuoksu (The Rice Mother) lähtee liikkeelle pienestä riisinviljelykylästä brittien hallinnoimalla Ceylonilla. Eletään 1910-lukua. Leskeksi jäänyt suurperheen äiti lupaa 14-vuotiaan tyttärensä Lakshmin vaimoksi huomattavasti vanhemmalle miehelle Malesiaan. Avioliiton välittäjänä toiminut ahne täti maalailee kuvaa varakkaasta miehestä. Luvassa on helppo elämä suuressa talossa. Kun morsian näkee puolisonsa ensi kertaa hääseremoniassa, on järkytys suuri. 37-vuotias sulhanen on leskimies, kenties kiltti ja yksinkertainen, mutta ulkonäöltään kovin ruma. Myös luvattujen rikkauksien osalta totuus paljastuu vasta vaivalloisen laivamatkan jälkeen. Tarjolla on vain yksinkertainen hökkeli, jonka ovella odottaa velkojien joukko. Häissä naapureille esitelty kultakellokin oli vain lainassa.

Nuori Lakshmi tarttuu pelottomasti toimeen. Säästöt karttuvat ja arki alkaa sujua. Lapsia syntyy säännöllisin väliajoin kuusi kappaletta. Tarina etenee usean kertojan kuvailemana, jolloin kohtalokkaat käänteet näyttäytyvät lukijalle eri painotuksin. Näkökulma on kirjan ensimmäisen kolmanneksen ajan lähes yksinomaan Lakshmin. Myöhemmin ääneen pääsevät myös hänen surumielinen aviopuolisonsa Ayah, kauniit kaksoset Lakshmnan ja Mohini, tyttäret Anna ja Lalita sekä pojat Sevenese ja Jeyan. Käy hyvin pian ilmi, että niin onni, menestys kuin rakkauskin karttavat tätä perhettä.

Etnisten ryhmien välinen epäluulo hätkähdyttää. Kertojien ääni on jopa rasistinen. Lukija tutustuu kuin varkain ihonvärin eri vivahteiden merkitykseen ihmisten määrittelyssä. Mustaa magiaa harrastaviin käärmeenlumoojiin suhtaudutaan pelonsekaisesti, vaikka nämä palvovat tuttuja hindujumalia. Horoskoopit, enneunet ja kiinalainen lääkintä ovat osa arjen pulmien ratkaisua. Kertomus liikkuu tamilien piirissä, mutta myös kiinalaiset, malaijit ja niemimaan muut kansanryhmät värittävät juonta. Eurooppalaiset pysyttelevät omassa ylhäisessä eristyksessään. Toisen maailmansodan alkaminen rymäyttää siirtomaanvallan polvilleen. Uudet valloittajat nousevat maihin ja tuovat mukanaan väkivallan aallon. Japanilaiset nousevat maihin 1941 ja alkaa uusi aika. Yksityiskohtaisesti kuvatut julmuudet kauhistuttavat.

Sodan jälkeen elämä nilkuttaa eteenpäin. Nuori sukupolvi nousee kertomaan omaa tarinaansa. Lukija saa tietää, että kirjan aineistona on Lakshmin pojantyttären Dimplen äänittämät kertomukset. Näitä käy läpi 1980-luvulla Dimplen tytär Nisha. Sukutarina päättyy vuoteen 2001, kun Nisha saa käsiinsä äitinsä nauhoitteet. Salaisuudet purkautuvat järkyttävä tapahtuma kerrallaan. Jasmiinin tuoksu on tarina Lakshmista, naisesta, joka vastoin perinteisiä odotuksia puskee tietään läpi vaikeuksien ja menetysten. Englanninkielinen nimi The Rice Mother, Riisiäiti onkin kuvaavampi kuin teoksen yhden osan otsikosta suomenkieliseen laitokseen napattu Jasmiinin tuoksu. Riisiäiti on hinduperinteessä riisin suojelija, vaurauden jumalatar Lakshmi. Usein sukutarinoissa pääosaa esittävä rakkaus näyttäytyy tässä kirjassa alakuloisena onnen tavoitteluna. Unelmillahan on taipumus hiipua ja joskus käy myös niin, että rakkauden syvyys ymmärretään vasta kun on liian myöhäistä.

Rani Manicka syntyi Terengganussa Malesiassa 1964. Hän opiskeli taloustieteitä University of Malaysiassa Sarawakissa Borneon saarella. Nykyisin hän asuu osan vuodesta Britanniassa. Jasmiinin tuoksu palkittiin Kaakkois-Aasian jaoston Commonwealth Writers’ Prizellä vuonna 2003. Manicka on sen jälkeen julkaissut kaksi romaania, joissa hän käsittelee järjestettyjen avioliittojen perinnettä nuorten naisten näkökulmasta. Kaakkois-Aasian historiaa tuntevat muistavat, että Japani miehitti alueen maita 1941–1945. Julmuuksien haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet. Malesia itsenäistyi Britannian siirtomaavallasta vasta vuonna 1957. Monelle tuttu monikulttuurinen kaupunkivaltio Singapore oli osa Malesian liittovaltiota aina vuoteen 1965.

Rani Manicka, Jasmiinin tuoksu (2003)
suom. Helene Bützow, Otava, 524 s.

Kirjan esittely (c) Irene Wai Lwin Moe

Syyskuussa hyvät reseptit ovat tarpeen. Valmistetaanko teillä hilloa isoäidin ohjeiden mukaan vai täyttyykö pakastin tuoreista marjoista? Kaiken kiireen keskellä ei ehkä löydy aikaa pitkän, keskittymistä vaativan romaanin lukemiselle. Niinpä suosittelenkin tällä kertaa novellikokoelmaa, jonka parissa voi tulla nälkä!

Bulbul Sharma, MUNAKOISOJEN KIUKKU

Intialaisen Bulbul Sharman vuonna 1997 julkaisemalla kirjalla on hauska nimi Munakoisojen kiukku. Alaotsikko Mausteisia tarinoita ja reseptejä Intiasta lupaa makupaloja herkullisen ruokakulttuurin kotimaasta. Kokoelman kolmetoista lyhyttä novellia yllättävät lukijan alakuloisella tunnelmallaan. Hyvä ruoka näyttelee niissä suurta osaa, samoin intialaisessa kulttuurissa tärkeä laajennettu perhe monine pulmatilanteineen. Sharma kirjoittaa huumorin pilke silmäkulmassaan, mutta lukija on jokaisen tarinan jälkeen hieman hämillään. Nämähän ovat aika surullisia tarinoita. Hyvänen aika sentään, kuinka käy perheen ruokahuollon, kun vanhaksi piiaksi jääneelle tädille yllättäen löytyy kosija? Entä minne ovat karanneet kyläpäällikön viisi vaimoa, kun mies viruu kuolinvuoteella? Millainen sitten on tuo munakoisojen kiukku, joka löytyy kirjan otsikosta? Vanha ja uusi Intia ovat törmäyskurssilla etenkin maaseudulla. Konservatiivinen ajattelu ja perinteiden tarkka seuraaminen leikkaavat ihmisiin kipeitä haavoja, joita edes yhteisten aterioiden ilo ei pysty parantamaan. Järjestettyjen avioliittojen, jättimäisten hääjuhlien, hautajaisten ja joka vuosi toistuvien muistojuhlien kulisseissa kytee ja kipinöi. Ruoka näyttäytyy kilpavarusteluna, lahjuksena tai jopa koston välineenä. Sharma antaa lukijan nauttia aterioiden kuvauksista, mutta näkymä rivien välistä pilkistävään naisten rajattuun maailmaan kauhistuttaa. Kirjailija ottaa kantaa intialaisen naisen heikkoon asemaan, mutta tekee sen epäsuorasti tavalla, joka tuo mieleen suurten venäläisten kirjailijoiden, Gogolin ja Tsehovin novellit. Lukija myötäelää ja suree tarinoissa tavattujen henkilöiden kohtaloita. Mieleen nousee myös eteläintialainen R.K.Narayan, jonka teos Kilpimaalarin rakkaus esiteltiin tässä blogissa toukokuussa.

Munakoisojen kiukku on suomennettu 2003. Sen sivuilta löytyvät 21 reseptiä limittyvät tarinoiden kanssa ja tarjoavat tilaisuuden kokeilla omia kokkaustaitoja. Suomentaja Terhi Kuusisto on lisännyt resepteihin ehdotuksia, joilla eksoottisempia mausteita voi korvata. Etnisiä ruokakauppoja on kirjan ilmestymisen jälkeen avattu kiitettävän runsaasti eri puolille Suomea, joten kotikokki pääsee intialaisten herkkujen makuun nykyisin helpommalla.

Bulbul Sharma syntyi 1952 New Delhissä. Hän opiskeli Venäjän kieltä ja kulttuuria Jawaharlal Nehru Universityssä ja jatkoi opintojaan 1972–1973 Moskovan valtion yliopistossa. Munakoisojen kiukku teoksen ”slaavilainen” tunnelma löytää näin selityksensä: venäläiset klassikot tulivat kirjailijalle tutuksi jo opiskeluvuosina. Palattuaan kotimaahan 1973 Sharma ryhtyi kuvataiteilijaksi. Hänen intialaisesta kansantaiteesta inspiraationsa ammentaneita maalauksiaan on lukuisissa kokoelmissa ulkomailla ja Intiassa. Sharma aloitti uransa kirjallisuuden parissa vuonna 1985 julkaisemalla lyhyitä kirjoitelmia ja artikkeleita lehdissä. Munakoisojen kiukun lisäksi Sharma on julkaissut kaksi muuta novellikokoelmaa ja yhdeksän romaania. Ruoka on aina mukana tarinoissa. Sharma tunnetaan kotimaassaan etenkin lasten- ja nuortenkirjoista, jotka hän myös kuvittaa itse. Erityislapset ovat lähellä kirjailijan sydäntä. Hän on ollut mukana lasten kertomustyöpajoissa viidentoista vuoden ajan.

Bulbul Sharma, Munakoisojen kiukku (2003)
suom. Terhi Kuusisto, Like, 160 s.

Kirjan esittely (c) Irene Wai Lwin Moe

Elokuun pimenevät illat ovat taas täällä. Täysikuu saa ihmisen haikailemaan ja unelmoimaan. Kesän päättyessä muuttolintujen kerääntyminen ja lähestyvän syksyn pieni kirpeys ilmassa johdattelee ajatukset uuden alun äärelle. Aina on kuitenkin mukava tarttua hyvään kirjaan.

Gu Byeong-mo, NAINEN JA VEITSI

Suomalaiset ovat viime aikoina saaneet nauttia etelä-korealaisen ohjaajan Bong Joon-hon elokuvista. Muistatte varmaankin vuoden 2019 Oscar-voittaja Parasiten tai televisiossa muutamaan otteeseen pyörineet synkeänsorttiset leffat Memoiries of Murder ja Mother. Elokuvien kummallisen painostava tunnelma löytyy myös lasten- ja nuortenkirjailijana uransa luoneen naisen Gu Byeong-mon ensimmäisestä aikuisille tarkoitetusta romaanista Nainen ja veitsi. Se on kertomus eläkeikään ehtineestä naispuolisesta palkkamurhaajasta, joka havahtuu sattumalta tapaamansa nuoren lääkärin ja tämän perheen herättämiin helliin tunteisiin. Yläotsikon ”tsot tsot” kuvaa päähenkilön hämmästystä, kun hän yllättää itsensä haaveilemasta rakkaudesta. Salanimellä Sarvikynsi kulkevan päähenkilön elämäntarina avautuu lukijan eteen rauhalliseen, melkein toteavaan tyyliin. Pitkän uran varrelle jääneiden vainajien muisto limittyy Sarvikynnen alkavaan dementiaan. Hylätyn ja hyväksikäytetyn tyttölapsen iloton lapsuus ja hänen vastapoolikseen asettuvan röyhkeän ja kostonhimoisen nuoren tappajan Taisteluhärän kohtaloissa on jotakin oudon samankaltaista. Kulisseissa näyttäytyy Korean sodanjälkeinen kasvuihme, joka ei anna armoa vähäväkisille.

Nainen ja veitsi ei oikeastaan istu perinteisen jännitys- tai rikoskirjallisuuden luokitukseen. Voisi ajatella myös, että 66-vuotiaan palkkamurhaajan valitseminen rakkauskertomuksen päärooliin on erikoinen. Kirjailijan ratkaisut ovat kovin ”korealaisia”, etenkin jos niitä tarkastellaan vaikkapa noiden alussa mainitsemieni elokuvien rinnalla. Gu kirjoittaa sujuvasti ja käännöksen suoraan alkukielestä tehnyt Taru Salminen tekee mahtavaa työtä. Taitavasti etenevä juoni on kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tehty. Lukija ei millään malttaisi laskea teosta käsistään, sillä juoneen punotut arvoitukset eivät ratkea aivan helposti. Kirjasta tehty melko tuore elokuva The Old Woman With a Knife sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 2025. Sen on ohjannut Min Kyu-dong.

Nainen ja veitsi on kuvaus ohi vilahtaneesta rakkaudettomasta elämästä, haurastumisesta, kaipauksesta ja perheen tärkeydestä. Sarvikynnellä on mentoriltaan, nuoruutensa rakastetulta Ryulta omaksuma motto: ”Ei saa hankkia mitään, mitä täytyy suojella”. Kun sellainen kuitenkin löytyy, ei ratkaisevaa taistelua voi väistää. Skandidekkareiden yksityiskohtaisiin väkivalta- ja seksikohtauksiin tottuneelle Gun pohdiskeleva tahti on ilahduttavaa. Itse asiassa kirjailija väistää koko murhaamisen idean korvaamalla sanan palkkamurhaaja ilmaisulla ”tuholaistorjuja”. Toimistossa, josta toimeksiannot haetaan, työskentelee ”Huoltenhälventäjä”. Veri lentää ja toiminta alkaa vasta sivulta 230, kun loppuratkaisu lähestyy.

Gu Byeong-mo syntyi Soulissa 1976. Hän opiskeli kirjallisuutta kotikaupungissaan Kyung Heen yliopistossa. Gu nousi julkisuuteen voitettuaan vuonna 2005 nuortenkirjojen Changbi Prize for Young Adult Fiction kilpailun esikoisteoksellaan Wijeodeu beikeori (Wizard Bakery). Kirja on yhdistelmä fantasiaa, kauhua ja mysteeriä. Kirjailija jatkoi uraansa lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa. Erittäin tuotteliaan kirjailijan teoksia on käännetty eurooppalaisille kielille vain muutama. Toivottavasti Taru Salmisen työ Gun tuotannon parissa jatkuu.

Gu Byeong-mo, Nainen ja veitsi (2013)
suom. Taru Salminen, Bazar, 285 s.

Kirjan esittely (c) Irene Wai Lwin Moe

Mikäpä sen ihanampaa, kuin asettua lempeään varjoon selailemaan novellikokoelmaa. Kertomusten välillä voi vaikka torkahtaa ja kääntää sitten uuden sivun nautittavaksi. Seuraavassa esittelyssä on poikkeuksellisen hieno kattaus, jonka tarjoamat tunnelmat jättävät jälkensä.

Ryūnosuke Akutagawa, HAMMASRATTAAT

Moni elokuvanystävä muistaa mestariohjaaja Akira Kurosawan klassikon Rashōmon – Paholaisen portti vuodelta 1950. Häkellyttävä tarina rikoksesta perustuu Japanin tunnetuimman novellikirjailijan Ryūnosuke Akutagawan novelliin Metsikössä (Yabu no Naka, 1922) ja kirjailijan samasta aiheesta aiemmin julkaisemaan teokseen Rashōmon (1915). Markus Mäkisen suomentama Hammasrattaat sisältää kymmenen lyhyttä kertomusta, jotka saavat lukijan mietteliääksi. Japanilaisittain painottuva hienoinen alakulo kuuluu asiaan. Harvoinpa elämäkään jatkuvia juhlatunnelmia tarjoaa. Ajatushaaste kannattaa ottaa vastaan. Laadultaan Akutagawan novelleista joka ikinen on timanttia.

Novellien genret vaihtelevat Rashōmonin kauhukertomuksesta hyväntahtoista huumoria sisältävään tarinaan Nenä. Buddhalainen maailmankuva näyttäytyy legendaa ja moraliteettia yhdistävissä novelleissa Seittilanka ja Helvettisermi. Taikuus vie lukijan intialaisen mystikon puheille. Mandariinit kuvaa Japanin köyhän maaseudun ihmisiä pienessä kohtauksessa, joka nostaa kyyneleet lukijan silmiin. Erikoisen tarinan kiinalaisesta ilotytöstä kertoo novelli Nanjingin Kristus. Romantiikkaa on ilmassa novellissa At-tät-tät-tät-tää, jossa kauppapuodissa asioiva nuorukainen kohtaa ujon kauppiaanrouvan. Entäpä sitten hillitön Kappa, jossa japanilaisten kansansatujen outo olento näyttäytyy surrealistisessa maailmassa. Pitkä novelli Hammasrattaat paljastaa kirjailijan laajan eurooppalaisen kirjallisuuden tuntemuksen. Kokoelma on löytöretki kauniiden sanojen universumiin, jossa toteutuu japanilaisen estetiikan ydin mono no aware täydelleen. Käsite tarkoittaa herkkyyttä haihtuvan todellisuuden, ohimenevien hetkien kauneuden äärellä.

Ryūnosuke Akutagawa syntyi 1892 Tokiossa liikemies Toshizō Niiharan ja hänen vaimonsa Fukun perheeseen. Kun kalenterissa sattui olemaan hyväenteinen lohikäärmeen vuosi, sai poika nimensä Ryūnosuke lohikäärmejumalan mukaan. Äiti Fuku sairastui pian lapsen syntymän jälkeen mielisairauteen. Ryūnosuke annettiin adoptoitavaksi sukulaisperheeseen, jonka jälkeen hänen sukunimensäkin vaihtui virallisesti Akutagawaksi.

Ryūnosuke Akutagawa oli fyysisesti heiveröinen ja sairasteleva lapsi. Toipilasaikoinaan hän viihtyi kirjojen parissa. Hän luki mielellään niin kotimaista kuin kiinalaista ja eurooppalaistakin kirjallisuutta. 1900-luvulle tultaessa Japani oli läpikäynyt järisyttävän muutoksen shōgunien hallitsemasta feodaalijärjestelmästä modernia maailmaa syleileväksi teollisuusvaltioksi. Tarjolla oli mahdollisuuksien värikäs kirjo. Akutagawa opiskeli Tokion yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja julkaisi ensimmäiset novellinsa yliopiston kirjallisuuslehdessä. Hän sai vetoapua kirjailijan uralleen kirjailijamestari Sōseki Natsumelta (1867–1916), joka keräsi ympärilleen ryhmän nuoria lahjakkuuksia. Äidin mielisairaus varjosti Akutagawaa koko hänen elämänsä ajan. Hän pelkäsi sairastuvansa siihen itsekin.

Kirjailijan tuotteliain kausi asettuu vapaiden tuulten ja kulttuurin valovoimaiseen aikaan Taishō-kaudelle 1912–1925. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa 150 novellia, lukuisia esseitä ja kirja-arvioita. Ryūnosuke Akutagawa päätti elämänsä 35-vuotiaana unilääkkeiden yliannostukseen. Kustantaja-kirjailija Kan Kikuchi perusti Japanin tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon Ryūnosuke Akutagawa -palkinnon kuolleen ystävänsä muistoksi vuonna 1935. Se myönnetään vuosittain uraansa aloittelevalle kirjailijalle.

Ryūnosuke Akutagawa, Hammasrattaat ja muita novelleja (2018)
suom. Markus Mäkinen. Aporia, 218 s.

Ihana toukokuu on täällä. Valon ja lempeiden tuoksujen lisäksi keväisessä ilmassa tuntuu leijailevan lupaus romantiikasta. Rakkaus on ehtymätön aihepiiri rouva Murasakista meidän aikamme menestyskirjailijoihin. Länsimaisista saduista tuttu lopetus ”… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” ei aina päätä tarinaa idässä. Sydäntä pakahduttavan suuret tunteet ovat kuitenkin yhteistä omaisuutta ilmansuunnasta riippumatta.

R.K. Narayan, KILPIMAALARIN RAKKAUS

Muistatteko 1970-luvun ja suuren huolen väestöräjähdyksestä? Muoviroinan määrä ja ilmastonmuutos odottivat vielä vuoroaan taivaanrannassa, kun Intiaa, maailman suurinta demokratiaa johtava Indira Gandhi tarttui toimeen ja kävi poistamaan köyhyyttä kansakunnan keskuudesta. Vasta kolme vuosikymmentä aiemmin itsenäistynyt jättivaltio kamppaili monenlaisten ongelmien kanssa. Kehittymätön ja rutiköyhä maaseutu oli kuin toinen todellisuus suurkaupunkien sykkeen rinnalla. Gandhin keinovalikoimaan kuuluivat syntyvyyden raju säännöstely, liikkuvat sterilisaatioklinikat ja transistoriradiot.

Intian lempeimpiin yhteiskuntakriitikoihin lukeutuvan R.K. Narayanin vuonna 1977 ilmestynyt Kilpimaalarin rakkaus (Painter of Signs) asettuu juuri tähän Intian nykyhistorian käänteeseen. Ikivanha ja kiireisellä aikataululla muutosta tekevä uusi Intia kohtaavat eteläintialaisessa Malgudissa, kuvitteellisessa pikkukaupungissa, jonne Narayan lukijansa kerta toisensa jälkeen johdattaa teoksissaan. Pääosaa tarinassa esittävät hieman saamaton, tätinsä hemmottelema kolmekymppinen poikamies Raman ja miehen tunteet tuulispäänä myllertävä Perhesuunnittelukeskuksen työntekijä Daisy. Naiskauneudelle herkkä ”kirjaintaiteilija” Raman maalaa kilpiä ja kylttejä kaupungin kauppiaitten ja virkamiesten toimeksiannosta. Aistit valloittava Daisy tilaa Ramanilta perhesuunnittelun ideologiaa markkinoivia kylttejä. Kun sopimukseen lisätään kenttätyömatka maaseudulle, on sekä Raman että lukija valmis uppoutumaan daisyismiin toden teolla. Kuinka tässä uuden ja vanhan maailman törmäyksessä lopulta käy, selviää vasta kirjan viime sivuilla.

Narayan luo hykerryttävän näkymän perinteiseen Intiaan Ramanin mietteiden kautta. Lukija tutustuu salaperäiseen Daisyyn pikkuhiljaa, lähes yksinomaan Ramanin sisäisen vuoropuhelun välityksellä. Tarinan sivuhenkilöt, syvästi uskonnollinen täti ja Ramanilta alennusta kärkkyvät asiakkaat kruunaavat kertomuksen. Etelä-Intiassa, Tamil Nadun osavaltiossa sijaitsevaa Malgudia ei ole oikeasti olemassa, mutta Narayanin tuotantoa lukeva oppii tuntemaan kaupungin kadut, kuppilat ja temppelit.

Rasipuram Krishnaswami Narayan syntyi 1906 brittien hallitsemassa Madrasissa, nykyisessä Chennaissa. Narayanin isä oli opettaja ja kuului korkeaan bramiinikastiin. Perheessä oli kahdeksan lasta, kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Kirjailija R.K. Narayanin lisäksi taiteilija-ammattiin suuntasi myös hänen 15 vuotta nuorempi veljensä R.K. Laxman, joka teki merkittävän uran sarjakuvapiirtäjänä. Narayan aloitteli uraansa 1920-luvulla, mutta englanniksi kirjoittava intialainen ei tahtonut löytää humoristisille teksteilleen kustantajaa. Käänne tapahtui vasta 1935, kun kirjailija Graham Greene sai käsiinsä Narayanin Swami-tarinoita. Levoton 1940-luku mullisti niin Intiaa kuin Eurooppaakin. Vaikka Narayanin teoksissa huumorilla on suuri rooli, ei kirjailija millään tavoin välttele vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hänen myötätuntonsa on aina kotimaan vähäväkisten puolella. Lukija saattaa hätkähtäen muistaa Nikolai Gogolin novellien tummat sävyt, joissa hymy löytää tiensä kyynelten läpi. Vai mitä voisi ajatella kilpimaalari Ramanin ja Daisyn vierailusta maamökissä, jossa viimeisillään raskaana olevan naisen aviomies pyytää apua ”tohtorilta” – kymmenestä lapsesta kuusi on kuollut ja vaimo on taas pieniin päin.

Vain kaksi tuotteliaan kirjailijan teosta on käännetty suomeksi, Kilpimaalarin lisäksi Ihmissyöjätiikeri (Man-Eater of Malgudi, 1980), molemmat Paavo Lehtosen toimesta. Narayan kirjoitti englanniksi, joten hänen tuotantoaan löytyy kirjastoista, antikvariaateista ja nettikirjakauppojen valikoimista. Tarinoiden pohjalta on myös tehty elokuvia. Suomen televisiossa esitettiin 1980-luvulla lyhyistä jaksoista koostuvaa, hellyttävien lapsinäyttelijöiden tähdittämää sarjaa Swami ja ystävät.


R.K. Narayan, Kilpimaalarin rakkaus (1977). suom. Paavo Lehtonen
Koko Kansan Kirjakerho, kovakantinen, 176 s.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe

Moni Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisissa maissa huhtikuussa matkustellut on kokenut elämänsä yllätyksen päätyessään riemukkaan väkijoukon kohdalle. Täydenkuun aikaan Myanmarin, Thaimaan, Laosin ja Kambodzan kansalaiset rientävät kaduille mukanaan vesiämpäreitä. Innokkaimmat varustautuvat puutarhaletkuin ja pumpuin. Säiliöautojakin on liikkeellä. Vettä kaadetaan ja suihkutetaan jokaisen ulos uskaltautuvan niskaan. Ikivanha Thingyan / Songkran -juhla merkitsee kuivan talvikauden päättymistä ja uuden riisinviljelykauden alkua. Sitä on syytäkin juhlia.

George Orwell, PÄIVÄT BURMASSA

Britannian siirtomaavalta ratkeili ja natisi liitoksissaan 1922-1927, kun poliisina Burmassa palvellut parikymppinen Eric Blair kirjoitti esikoisromaaniaan. Tarinan juoni ja henkilögalleria perustuivat hänen omiin kokemuksiinsa jopa siinä määrin, että kirja julkaistiin ensin vuonna Yhdysvalloissa ja vasta pari vuotta sen jälkeen (1936) kirjailijan kotimassa Englannissa. Eric Blair tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijanimellä George Orwell. Hänen vuonna 1949 julkaisema pääteoksensa 1984 (Nineteen Eighty-Four) tuntuu kauhistuttavan ajankohtaiselta edelleen meidän aikanamme.

1920-luvun Brittiläisen Intian maisemiin sijoittuva Päivät Burmassa (Burmese days) on tarkkanäköinen ja ajaton kuvaus rasismista ja kolonialismista. Burman pohjoisosien tiikkimetsiä hyödyntävän puutavarajätin palveluksessa työskentelevä kaupparatsu John Flory elää kahden kulttuurin välisessä merkillisessä epätilassa. Hän ei ole enää ”oikea” brittiläinen gentleman, mutta ei myöskään paikallisten omakseen hyväksymä naapuri. Molemmissa leireissä huulet kääntyvät pilkalliseen hymyyn, kun Flory astuu sisään huoneeseen. Asiaa ei edistä Floryn burmalainen rakastajatar Ma Hla May, joka on tarinassa kavalan juonittelijan roolissa toimivan pyrkyrin U Po Kyinin kätyri. Floryn ystävä, intialainen lääkäri, tohtori Veraswami on pehmeä yhdyslenkki siirtomaavallan ja paikallisten välillä: myötäilijä näkee brittien tuoneen kansakunnalle paljon hyvääkin. Lukijan on hyvä huomata, että koulutetut intialaiset olivat brittien salainen ase siirtomaavallan pönkittämiseen. Tämä siitä huolimatta, etteivät nämä koskaan saaneet nauttia yhdenvertaisuudesta kotimaansa asioiden hoitamisessa.

Burmalaisten päivien tapahtumat sijoittuvat Mandalayn ja Sagaingin kaupunkien läheisyydessä kyyhöttävään Kyauktadan asemapaikkaan. Temppeleiden ja trooppisen sademetsän pehmeyteen astelee vastikään äitinsä menettänyt Elizabeth Lackersteen. Elizabeth on matkustanut Burmaan sukulaistensa, puutavarayritystä johtavan ja varsinaisena naistenmiehenä itseään pitävän setänsä Mr. Lackersteenin ja tämän haukankatseisen puolison luo. Konservatiivisen ja ennakkoluuloisen Elizabethin tavoitteena on löytää aviomies, joka turvaisi hyvän toimeentulon ja tulevaisuuden. Rakkaus on kokonaan sivuseikka. John Flory ihastuu Elizabethiin päätä pahkaa ja haluaa näyttää tälle Burman lumoavan kauneuden. Yritys epäonnistuu surkeasti. Elizabeth edustaa brittikulttuurin jäykkäniskaisinta piirrettä. Burmalaisten avoin sensuaalisuus ja elämänilo näyttäytyy hänen silmissään turmeltuneena. Lukijaa nauraa ääneen Elizabethin häkeltymiselle, kun tämä pääsee seuraamaan paikallista pwe-tanssiesitystä lähietäisyydeltä. Flory sotkee asiansa lopullisesti yrittäessään pitää ystävänsä tohtori Veraswamin puolta tämän hakiessa Eurooppalaisen Klubin arvostettua jäsenyyttä.

Orwellin Päivät Burmassa liittyy samanhenkiseen siirtomaa-ajan loppuvaiheiden kuvauksiin kuin E.M. Forsterin Matka Intiaan (Passage to India, 1924) tai vaikkapa Bombayssa syntyneen ja koko elämänsä ajan identiteettiä ja lojaalisuutta pohtineen Rudyard Kiplingin tuotantoon.  Kun eurooppalaiset imperiumit vuosina 1914-1918 marssittivat 1,3 miljoonaa intialaista ja nepalilaista sotilasta juoksuhautoihin Ranskassa, oli siirtomaavallan viimeinen luku kirjoittamista vaille valmis. 1920-luvulla jo pitkään kuuluneet itsenäisyyden vaatimukset saivat kannatusta myös ”omien” joukoissa.

George Orwell (Eric Arthur Blair) syntyi Motiharissa Bengalissa 1903. Perheen äiti muutti vain yksivuotiaan poikansa kanssa Englantiin. Opinnoissaan erinomaisesti menestynyt Eric matkusti vuonna 1922 Burmaan, joka oli vielä tuolloin osa Brittiläistä Intiaa. Apulaispoliisitarkastajana työskennellyt mies koki paikallisten suhtautuvan häneen vihamielisesti. Esikoisteoksessa esiintyvällä kierolla U Po Kyinillä oli ilmeisesti todellinen esikuva paikallisissa poliisivoimissa. Orwell jätti työnsä poliisissa ja omistautui Englantiin palattuaan kirjailijan uralle. Hän julkaisi runsaasti artikkeleita, joissa kritisoi voimakkaasti siirtomaavaltaa. Orwell asettui puolustamaan demokraattisia voimia Espanjan sisällissodassa, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Demokraattisen sosialismin ideat ovat jo selkeästi luettavissa esikoisromaanin sivuilta. Joni Kärjen suomennostyö on tärkeä lisä Orwellin tuotantoa ja uraa ihaileville lukijoille. Pientä viimeistelyä ja kustannustoimittajan terävää kynää teksti olisi ehkä kaivannut, mutta jo näinkin se on tervetullut opus Kaakkois-Aasiaa käsittelevien varsin harvalukuisten suomennettujen tekstien kirjastoon.

George Orwell, Päivät Burmassa (2021)
suom. Joni Kärki. Oppian, kovakantinen 287 sivua.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe