Hyvää uutta vuotta 2026. Blogimme suunnistaa tänä vuonna kirjojen ja kirjailijoiden maailmoihin. Joukossa on helmiä kulttuurin rikkaiden suurmaiden, Intian, Japanin ja Kiinan kuin Suomessa ehkä hieman vähemmän tunnettujen Kaakkois-Aasian maiden kirjallisuudesta. Valintaa on tehty sekä oman mieltymyksemme, että saatavuuden perusteella. Teoksia voi kysellä kirjakaupoista ja antikvaareista. Vanhemmat julkaisut löytyvät varmasti kirjastojen kätköistä.

Arundhati Roy, ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

Mitä voisi sanoa teoksesta, jonka maisemat kuljettavat lukijaa vuoristoisen Kashmirin järviseudulta New Delhin ruuhkaisille kaduille ja jonka laajassa henkilögalleriassa esittäytyvät kaikki Intian uskonnolliset suuntaukset. Tarinaa kuljettaa transsukupuolinen hijra Anjum. Hijrat ovat Intiassa syrjitty ja pelätty ryhmä, joilla arvellaan olevan voima vaikuttaa kanssaihmistensä onneen. Anjum edustaakin tässä hindujumaluuksien universumista tuttua Ardhanarishvaran hahmoa, puoliksi miestä, puoliksi naista. Anjum perustaa majatalon hautausmaalle, jonne vain kummitukset ja epätoivoiset uskaltautuvat. Joukkoon liittyy monitoimimies Saddam Hussein, kadulta löydetty pikkutyttö Zainab ja kashmirilainen arkkitehtuuriopiskelija Musa Yeswi.

Juoni pujottelee Intian lähihistorian suurten tragedioiden, Bhopalin kaasuräjähdyksen (1984), Godhran joukkomurhan (2002) ja edelleen ajankohtaisen Kashmirin osavaltion sisällissotaa muistuttavan kamppailun välillä. Politiikalla on seurauksensa, samoin uskonnon ohjaamalla toiminnalla. Välinpitämättömyys kärjistyy väkivaltaa ja pahuutta henkilöivään majuri Amrik Singhiin. Onkin kummallista, että rujouden keskellä tarinan sävy on kuitenkin rakkaudellinen, kansakunnan heikoimpien ihmisten yhteisöllisyyden ylistys. Lukijan ei tarvitse tuntea Kashmirin konfliktin alkusyitä tai ymmärtää hindujen ja muslimien kiistaa Ayodhyan temppelin merkityksestä. Äärimmäisen Onnen Ministeriö tempaa lukijan mukaansa. Tarina on täynnä yllätyksiä ja arvoituksiakin. Se on jollakin syvästi inhimillisellä tasolla kaiken aikaa totta. Kun aika ja paikka siirretään varovasti syrjään, jäljelle jää inhimillinen toiminta kaikessa koruttomuudessaan. Rakkauden vastakohta ei olekaan viha vaan pelko.

Suomessa lokakuussa 2025 vieraillut Arundhati Roy (s.1961) tunnetaan tuotteliaana esseistinä ja poliittisena aktivistina. Roy on ottanut voimakkaasti kantaa Kashmirin puolesta ja hindunationalisteja vastaan. Hän nousi kansainvälisten lukijoiden tietoisuuteen romaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things). Teos voitti Booker Prize palkinnon ilmestymisvuonnaan 1997. Myös Äärimmäisen Onnen Ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness) huomioitiin merkittävien kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Syksyllä 2025 ilmestynyt Turvani ja myrskyni (Mother Mary Comes to Me) on muistelmateos, jossa pääosaa esittää kirjailijan voimakastahtoinen, naisten oikeuksia ajanut äiti Mary Roy (1933-2022).

Arundhati Roy kirjoittaa englanniksi. Lukija lumoutuu hänen suuren joen lailla soljuvasta kielestään, jolle suomentaja Hanna Tarkka on ansiokkaasti löytänyt äänen. Historian aallot ja tragediat vyöryvät vastustamattomasti Royn tarinoiden taustalla. Yksittäisen ihmisen kohtalo on sinnitellä tulvavesien pinnalla. Pelastuminen on lopulta kiinni yllättävästä sattumasta. Kohtalon suunta voi kääntyä, kun joku ohikulkija ojentaa käden.

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö (2017). suom. Hanna Tarkka
Otava Seven pokkari, pehmeäkantinen 478 s.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Japanilaisten kotien ja yritysten ovenpieleen ilmestyy vuodenvaihteessa viehättävä asetelma, jossa männynoksia ja muutamia bambunrunkoja on sidottu näyttäväksi kimpuksi. Kyseessä on kadomatsu, vanha shintolainen tapa toivottaa esi-isät ja edesmenneet läheiset tervetulleeksi uudenvuoden vierailulle. Kadomatsu on juhlakauden ajan shintai, kami-henkien tilapäinen asuinpaikka. Asetelma tuodaan kotiin joulun tienoilla ja kannetaan pois tammikuun puolivälissä. Juhla-ajan päätteeksi kadomatsut poltetaan suurissa rovioissa buddhalaisten temppelien pihamailla, jolloin henget palaavat munkkien lausumien sūtratekstien saattelemana omaan maailmaansa. 

Kadomatsu asetellaan ruukkuun ja sen osat sidotaan yhteen joko shintolaisuudesta tutuilla shimenawa-nyöreillä tai koristeellisemmilla, punaista ja kultaa yhdistävillä uutuustuotteilla. Kadomatsu voi olla kooltaan hyvinkin muhkea. Komeimmat, miehenkorkuiset asetelmat voi nähdä menestyneiden suuryritysten ovella. Nykyisin suurkaupungin pilvenpiirtäjässä asuva voi hankkia kotialttarille myös pienen kadomatsun. Esi-isät eivät pahastu, vaikka materiaali olisi muoviakin.

Kadomatsu rakennettiin alun perin nimensä mukaisesti mäntypuun (matsu) oksista. Mänty symboloi Japanissa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä. Sisukas puu pitää pintansa myrskytuulten riepomilla rannoilla ja selviytyy tuliperäisen maaperän mielenilmauksista. Vuonna 2011 japanilaisia liikutti mänty, joka yksin selviytyi Tōhokun valtavaa tuhoa aiheuttaneesta maanjäristyksestä ja yli 10 metriä korkeasta tsunamiaallosta. Rujosta puusta tuli kansallisen yhtenäisyyden ja selviytymisen symboli. 

Nykyisin kadomatsu-asetelmissa korkeimmalle kurottaa kolme eri mittaista, päistään teräväksi leikattua bambunvartta. Pahantahtoiset kummitukset pelkäävät teräviä esineitä, joten kadomatsu suojelee talon asukkaita niiden hyökkäyksiltä. Ikivihreä nopeakasvuinen ruokokasvi bambu herättää varmasti miellyttäviä muistoja Aasiassa matkailleissa. Bambumetsikön kahina, paksujen, toisiinsa tuulessa osuvien runkojen kalahdus ja vuorten muotoja pilvimäisen pehmeästi rajaavat lehvästöt hemmottelevat kaikkia aisteja. Bambu on lisäksi monikäyttöinen hyötykasvi. Se taipuu asusteiksi, astioiksi, kaikenlaisiksi koreiksi, niin huonekaluiksi kuin rakennuksiksikin. Lisäksi sen versot ovat herkkua ja toimiihan ontosta rungosta leikattu osa vaikka juomakipponakin. Eipä siis ihme, että japanilaisten luonnonhenget ovat kasviin kovin ihastuneita.

”Bambu taipuu, muttei taitu” sanotaan. Kuvataiteessa bambu on suosittu aihe. Erityisesti sen lehvästöä kuvaavat mielellään tussimaalauksen taiturit. Kasvi symboloi puhtautta, voimaa ja kestävyyttä. Kaikki asioita, joiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.

TOIVOTAMME LUKIJOILLE ONNELLISTA JUHLAN AIKAA
JA MENESTYSTÄ ALKAVALLE HEVOSEN VUODELLE 2026.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva Tuula Moilanen

Bodh Gayan kaupunki Biharissa, Koillis-Intiassa on yksi buddhalaisen maailman tärkeimpiä paikkoja. Noin 2500 vuotta sitten kylään asteli eräs syviin mietteisiin vajonnut mies. Hän istui lehtevän pipalpuun juurelle ja sulki silmänsä. Kyläläiset olivat tottuneet kierteleviin pyhiin miehiin, mutta kaikkien kummastukseksi tämä mies ei pyytänyt almuja eikä liikkunut paikoiltaan lainkaan. Istui vain, syvään meditaatioon keskittyneenä. Kun 49 vuorokautta oli kulunut, mies avasi silmänsä. Meditoidessaan hän oli oivaltanut syyn elämän kiertoon ja kohtaloon, sekä tien ulos kärsimyksestä. Puun varjoon istuneesta Siddharta Gautamasta oli tullut Buddha, Valaistunut.

Tuo buddhalaisuuden syntyyn liittyvä paikkakunta Intiassa on miljoonien ihmisten kunnioittama pyhiinvaelluskohde. Vierailija voi hiljentyä Bodh Gayan pikkukaupungissa matalan aidan ympäröimän, ties kuinka monennessa puusukupolvessa edelleen kukoistavan pyhän bodhipuun edessä. Alkuperäisestä, Gautaman aikaan noin vuoden 500 eaa. paikkeilla kukoistaneesta puusta otetut versot ovat nykyisten puiden esivanhempia. Alkuperäisen pyhän puun jälkeläiset matkasivat Intian buddhalaisten kuninkaiden lahjoittamina eri puolille Kaakkois-Aasiaa. Samoissa laivoissa ja karavaaneissa kulkevat munkit veivät mukanaan myös uuden maailmankatsomuksen ydinopit. Gautaman valaistumisen tapahtumapaikalle rakennettiin temppeli kuningas Asokan aikana 200-luvulla eaa. Nykyisin nähtävä rakennus ja sen lukuisat replikat Kiinassa, Thaimaassa ja Myanmarissa edustavat Gupta-kauden arkkitehtuuria 400-500-luvuilta.

Vaikka pipal on tuttu nimenomaan buddhalaisten legendojen kautta, esiintyvät sekä puu että sen lehvästöt jo Indus-kulttuurin taiteessa 3300-1300 eaa. Temppeliviikuna on tarjonnut varjoisan mietiskely- ja lepopaikan niin pyhimyksille kuin kulkumiehille kautta aikojen. Vanhan hindulegendan mukaan olevaisen ylläpitäjä, sininen Vishnu-jumala syntyi pipal-puun juurella. Hinduperinteessä puun arvellaan tarjoavan toivoa ja siunausta lasta toivoville naisille.

Temppeliviikuna (Ficus religiosa) on elämänkiertonsa alkuvaiheessa epifyytti eli päällyskasvi. Se juurtuu iän myötä maahan ja kasvattaa 15-20 metrin korkeuteen kurottavan latvuksen. Puu löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa tukikasvin juuristoon, jolloin sen isäntä heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Kuten nimikin paljastaa, temppeliviikuna on sukua viikunalle. Myös monien suomalaisten kotoa löytyvä huonekasvi kuuluu samaan perheeseen. Mulperikasvien heimoon kuuluvia temppeliviikunoita löytää jokaiselta temppelialueelta ja luostareiden pihamaalta Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, mutta puu kasvaa myös villinä viidakossa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Moni Intiassa ja Kaakkois-Aasian maaseudulla matkaillut on säikähtänyt paikallisten asukkaiden verenpunaista suuta. Ikeniä, hampaita ja huulia väkevästi värjäävän hymyn taustalta löytyy pippurikasvi Piper betle, tuttavallisemmin betel. Pajunkissaa muistuttavan kukinnon kehittävää köynnöstä viljellään laajalti Aasiassa. Erityisen haluttuja ovat sen suurehkot lehdet. Kirpeänmakeita lehtiä pureskellaan yhdessä areca-sukuun kuuluvan betelpalmun pähkinöiden kanssa. Joukkoon sipaistaan sammutettua kalkkia (calsiumhydroksidi). Makunystyröitä voidaan hemmotella lisäämällä seokseen mausteeksi kookosta, sahramia, tähtianista tai neilikkaa. Lopputuloksena on lievästi huumaava lehtikääryle paan, jonka pureskelulla on vuosituhantiset perinteet.

Paanin pureskelu on kofeiinin tapaan addiktoivaa, mutta toisin kuin kahvi ja tee, betel tuhoaa hampaat nopeasti. Sen on todettu myös lisäävän kurkku- ja ruoansulatuskanavan syöpäriskiä ja vaikuttavan haitallisesti sikiön kehitykseen. Toisaalta lehtien pureskelu raikastaa hengityksen mausteisen aterian jälkeen ja vaikuttaa suotuisasti ruoansulatukseen. Betelin suosiota on vuosituhansien ajan kasvattanut myös sen seksuaalista halukkuutta piristävä vaikutus. Mausteisten paan-kääryleiden kenties näkyvin puoli on pureskelun kiihdyttämä syljeneritys. Suurkaupunkien hieman syrjäisemmillä kaduilla näkyvät ikävät punaiset sylkiroiskeet kertovat betel-perinteen voivan edelleen hyvin.

Arkeologiset todisteet viittaavat betellehtien nauttimisen alkukodin asettuvan Filippiinien seudun saaristoon. On myös varsin mahdollista, että betelin käyttö levisi sinne Uuden Guinean suunnasta. Tutkijoiden ajoitukset – ja betelkasvin merimatka paikalliskulttuurista toiseen – liikkuvat huimissa vuosituhansissa: betelin pureskelun historia ulottuu 13000 vuodesta 5000 vuoteen. On hyvä muistaa, että ihmisyhteisöt asuttivat Kaakkois-Aasian saaria paikasta toiseen muuttaen. Lisävoimia antavia piristeitä pitkillä venematkoilla varmasti tarvittiinkin. Varmaa todistusaineistoa löytyy arkeologien esiin kaivamista haudoista. Vainajien pahoin vaurioituneet hampaat osoittavat paanin maistuneen paikallisille varsin yleisesti.

Betel-kasvin lehtiä käytetään myös ruoanvalmistuksessa. Sen pirteän pippurinen maku maustaa monia kaakkoisaasialaisia ja intialaisia perinneherkkuja. Betel sopii monenlaisiin riisi- ja kääryleruokiin, friteerattavaksi tempuran tapaan ja raakana salaatteihin ja pieniin alkupaloihin. Huumaavaa vaikutusta ei tarvitse näissä pienissä pitoisuuksissa pelätä. Suomessa uskalias kotikokki voi kysellä betelin lehtiä ainakin Helsingin etnisistä ruokakaupoista. Raskaana olevan on kuitenkin hyvä välttää näitä erikoisia maistiaisia.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

En tiedä, kuinka filosofi Karl Marx lääkitsi hidradenitis suppurativa-nimistä kivuliasta ihosairauttaan, mutta ainakin miehen uskonnon ja oopiumin liittävä lausahdus on viittaa lääkkeen vaikutusten tuntemiseen. Marxin kuolemattoman metaforan syntyä saattoivat ohjata myös hänen toisen kotimaansa Britannian Qing-dynastian hallitsemaa Kiinaa vastaan käymät oopiumsodat. Viimeistään silloin kasvin huumaavat vaikutukset löysivät tiensä uutisista suuren yleisön tietoisuuteen. Kuten muistetaan, häikäilemättömät britit salakuljettivat oopiumia Intiasta Kiinaan tavoitteenaan päästä hallinnoimaan Kiinalle suotuisaa kauppaa. 1800-luvun alkuun tultaessa kiinalaisia nopeasti addiktoiva aine heikensi Kiinaa merkittävästi. Qing-dynastia yritti kieltää huumeen käytön, mutta turhaan. On arvioitu, että ennen ensimmäistä oopiumsotaa (1839-1842) Kiinassa oli jo 10 miljoonaa oopiumriippuvaista. Tämä tarkoitti 10% Kiinan sen aikaisesta väestöstä. Oopiumista alkoholiin uutettu laudanumi oli tarjonnut lievitystä kipuihin jo 1500-luvun Euroopassa. Sen kehittäjä, sveitsiläinen okkultisti ja lääkäri Paracelcus jäi itsekin lääkkeensä koukkuun. Oopiumin päihdekäyttö yleistyi voimakkaasti 1800-luvun Englannissa, jolloin Marxkin maassa asui. Sitä saattoi ostaa kuka tahansa apteekistä varsin edulliseen hintaan.

Oopiumunikon tarina ei kuitenkaan ole pelkästään synkeä. Viehättävän punaisen kukan ruokovartensa huipuksi kasvattava yksivuotinen oopiumunikko (Papaver somniferum) on kulkenut pitkän tien ihmiskunnan rinnalla. Sitä käytettiin tehokkaana lääkkeenä Lähi-idässä ja Välimeren rannikon kulttuureissa jo 5700 ennen ajanlaskumme alkua. Ainakin Mesopotamiaa hallitsevat sumerit viljelivät unikkoa hyötykasvina. Kreikan kielen mehua tarkoittava sana opos tarkoittaa oopiumunikon kuivattua maitiaisnestettä, josta lääkkeenä ja päihteenä käytetty uute valmistetaan. Kukkivat unikkopellot tuottavat runsaasti pieniä siemeniä ja kasvi leviää helposti. Tummanviolettejä siemeniä voi käyttää turvallisin mielin vaikkapa leivonnassa. Ne eivät sekoita maukkaita sämpylöitä nauttivan pöytäseurueen päätä. Unikonsiemenistä puristetulla öljyllä on käyttöä ruoanlaiton lisäksi myös ihonhoidossa. Kenties hieman tuntemattomampi käyttötarkoitus löytyy taiteilijoiden työhuoneista: unikkoöljyä voidaan käyttää öljyvärimaalauksen sideaineena. Vanhin unikkoöljyllä toteutettu teos on afganistanilaisen luolan seinään tehty maalaus. Se on peräisin n. vuodelta 640 eaa.

Huumeparonien valvomat Afganistanin ja Myanmarin unikkopellot ovat tuttu näky mediasta, vaikka laajan kasvisuvun jäsenistä suurin osa tuottaakin viattoman koristeellisia kukkasia. Punaisen lisäksi unikosta on jalostettu muitakin loistavia värejä, mm. Kalifornian osavaltion tunnus keltainen kalifornianunikko ja häikäisevä taivaansininen himalajanunikko. Suomessa unikoita kasvatetaan kesäkukkina. Myös villiintyneitä kukkia tavataan joskus jäännösmailla. Vaikka moni mieltää unikon eteläisen ilmansuunnan kasviksi, ovat monet sen alalajit kuten Grönlannissa tavattu tunturiunikko ja kalpeankeltainen lapinunikko sopeutuneet hyvinkin karuihin maisemiin.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Suomalaisten kesäpihojen kestosuosikki, voimakkaasti tuoksuva samettiruusu on monien buddhalaisten ja hindufestivaalien tärkeä yksityiskohta. Etymologiasta kiinnostuneelle samettiruusut tarjoavat matkan maailman ympäri. Tagetes -kasviperheeseen kuuluu jopa 50 erilaista samettikukkaa. Oranssin monissa sävyissä hehkuva kasvi on itse asiassa kotoisin Meksikosta, jossa nahua-kansa antoi sille notkeaa kieltä vaativan nimen cempōhualxōchitl. Tiivisti asettuvien terälehtien kehä muistuttaa atsteekkien palvomasta auringosta. Kukalla on merkittävä rooli Kuolleiden päivän juhlallisuuksissa. Latinankielinen tieteellinen nimi Tagetes puolestaan vihjaa muinaisten etruskien uskonnon perustajaan profeetta Tagesiin, jonka kerrotaan ilmestyneen ihmisten maailmaan peltojen kyntötöiden aikaan. Samettiruusun englanninkielinen nimi marigold, ”Marian kulta” on sitten jo selvästi kristillisen ajan tuotos.

Samettiruusut matkasivat siirtomaa-ajan valloittajien laivoilla merten yli Etelä-Amerikasta Etelä-Aasiaan, jossa kaunis, kestävä ja voimakkaasti tuoksuva kukka syrjäytti samettikukkien suvun paikalliset serkut festivaaleissa ja muissa juhlissa käytettävien kukkaköynnösten materiaalina. Samettikukat kuuluvatkin Etelä-Aasiassa julkisiin esiintymisiin. Ne ovat tuttu näky intialaisten poliitikkojen ja filmitähtien tilaisuuksista, joissa juhlavieraan kaulaan pujotetaan kymmenittäin kukkaseppeleitä.

Nykyisin samettiruusua viljellään laajalti Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Tuoreita kukkia myydään temppelien edustalla päivittäin henkilökohtaisia hartaushetkiä varten tai tuottamaan onnea päivän liiketoimiin ja askareisiin. Kukkaköynnösten valmistamisen arvellaan saapuneen Kaakkois-Aasian buddhalaisiin kuningaskuntiin Intian Tamil Nadusta. Kukkakauppiaat pujottavat Thaimaassa oranssien samettiruusujen joukkoon makeasti tuoksuvia jasmiininkukkia, ruusuja ja orkidean kukkia. Tuoksuvalla phuang malai-kukkasidoksella toivotaan menestystä tai suojaudutaan epäonnelta. Kukkien miellyttävä tuoksu tervehtii usein esimerkiksi taksiin istahtavaa turistia.

Moni kotipuutarhuri tietääkin, että samettiruusupenkki karkottaa tuhohyönteisiä hyötykasvien penkkiriveiltä. Koko aurinkoisen kesän paahdetta hyvin kestävät samettikukat sopivat mainiosti myös silmäniloksi ja houkuttimeksi perhospuutarhaan. Samettiruusuista on valmistettu myös luonnonmukaiseen ihonhoitoon sopivia tuotteita. Rohkeimmat maustavat kuivatulla samettikukalla teensä tai maistelevat hunajaan upotettuja ja friteerattuja kukkasia myös salaattien lisukkeina.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Perimätieto kertoo, että 960-1279 Kiinaa hallinneet Song-dynastian keisarit hullaantuivat kameliapuun kauneudesta. Kiiltävälehtisiä kukkivia puita ja pensaita istutettiin hovin suosimiin maisemapuutarhoihin. Monissa punaisen sävyissä hehkuva kukka ikuistettiin niin silkkimaalauksiin kuin arvokkaisiin posliiniesineisiin. Ainavihantien lehtien varjosta puhkeavia kukkasia verrattiin runoissa ja näytelmäkappaleissa hovin hienostuneisiin naisiin. Kaikuja ihailusta kantautui vuosisatoja myöhemmin Eurooppaan saakka. Muistattehan Alexandre Dumas nuoremman traagisesti päättyvän romaanin Kamelianainen (1852)? Giuseppi Verdi sävelsi jo seuraavana vuonna unohtumattoman oopperansa La Traviata sen pohjalta. Kiinassa ja Japanissa luonnonvaraisena kasvava kamelia sai tieteellisen nimensä vuonna 1753 Filippiineillä kasvitieteilijänä ja apteekkarina toimineen jesuiitan Georg Joseph Kamelin mukaan. Kun kauneudelle herkät japanilaiset omivat teepensaan sukulaisen ”omakseen” saa kamelian koko nimi Camellia japonica selityksensä.

Pään irti leikkaaminen ei aivan heti yhdisty eurooppalaisessa mielikuvituksessa ruusumaiseen kukkaseen. Japanissa kamelia on kuitenkin ”samurain kukka”. Ankaran talven jälkeen kevääseen avautuva kamelia nimittäin pudottaa kukkansa kokonaisina, eikä terälehti kerrallaan kuten kirsikkapuu. Sanonta ochi tsubaki, ”putoava kamelia” herättää japanilaisissa ajatuksen kuolevasta soturista, joka muinaisten tapojen mukaan menettää epäonnisessa taistelussa päänsä. Sairasvuoteessaan toipuvalle ei siten koskaan viedä kamelian kukkia tervehdyksenä juuri tuon lähestyvään kuolemaan liittyvän yhteyden vuoksi. Toisaalta kamelian symboliikkaan on Japanissa liitetty myös samuraiden positiivisia ominaisuuksia, kuten sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja vaatimattomuutta.

Pelottavien japanilaisten kummitustarinoiden joukkoon kuuluu uskomus vanhassa kameliapuussa asustavasta olennosta nimeltä Furutsubaki-no-rei. Kuten monet yön oudot olennot, myös tämä yōkai ohjaa hämärissä kulkijoita harhaan. Perimätiedon mukaan Furutsubaki-no-rei voi ottaa kauniin naisen hahmon, mutta kuolemanvaara uhkaa huoletonta kukkien poimijaa. Pelottavista kummitustarinoista huolimatta japanilaiset naiset luottavat kameliapuusta uutetun öljyn ihoa kirkastavaan ja kosteuttavaan voimaan. Kamelia sopii myös virkistävän teejuoman ainekseksi.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Kirpeään vivahtava, houkuttelevan keltainen sahrami lienee maailman kallein mauste. Krookuksen sukuisen maustesahramin (Crocus sativus) kuivattuja heteitä on käytetty ainakin 3500 vuoden ajan lääkkeenä, mausteena ja väriaineena. Sahrami mainitaan ensimmäisen kerran assyrialaisessa kasvitieteen tutkielmassa 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Sen alkuperäiseksi kotiseuduksi on veikattu Iranin, Irakin (Mesopotamia), Kreikan ja Kashmirin aurinkoisia rinteitä. Mausteen ja myös kasvin nimi za’farān antaa osviittaa muinaista Persiaa hallinneiden herkkusuiden suuntaan. Villinä kasvavaa kukkaa alettiin luultavasti piankin koulia ja viljellä eri puolilla Välimerta. Nykyisin maustesahramia viljellään mm. Intiassa, Afganistanissa ja jonkin verran myös Espanjassa, Marokossa ja Arabiemiraateissa. Lähes 90% maailman korkealaatuisesta sahramista tulee kuitenkin edelleen Iranista.

Sahramia myydään joko kuivattujen heteiden muodossa tai jauhettuna. Heleän violettien kukkien keltaiset heteet kerätään käsin ja kuivataan. Kun yhdessä kukassa on vain kolme hedettä, voi lukija arvata hitaasti etenevän työn määrän. Kiloon sahramimaustetta tarvitaan noin 450 000 hedettä 150 000 kukasta! Määrä vaatii ahkeralta poimijalta 40 työtuntia. Sahramin hinta vaihtelee laadun mukaan 2000-14000 euroon / kilo. Laatu ja hinta määritellään värin mukaan. Mitä punaisempi väri, sitä kalliimpi mauste. Tuotteen päätähuimaava hinta on kaikkina aikoina houkutellut epärehellisiä kauppiaita tarjoamaan myyntiin väärennöksiä. Ankarat rangaistukset, jopa pyövelin kirves odottivat huijareita ainakin keskiajan Euroopassa. Pitkävartinen ja voimakasta keltaista väriä antava värisafflori (Carthamus tinctorius) ja Etelä- ja Kaakkois-Aasian mausteisista keittiöistä tuttu juurimukula kurkuma (Curcuma longa) tuottivat väriä ja makua niille, joiden kukkarolle aito sahrami oli tavoittamattomissa.

Hippunen kultaista jauhetta on antanut ylellistä makua ja näköä yhteisöllisiin juhlaruokiin. Sahramia on nautittu myös juomasekoituksissa ja sillä on tuoksutettu vaatteita. Sahrami on lisäksi ollut mieluisa uhrilahja niin muinaisten persialaisten kuin nykypäivän intialaistenkin jumalille. Perinteisessä lääkinnässä sahramilla on paranneltu mm. sydänvaivoja ja sitä on tarjottu avuksi masentuneisuutta potevalle. Moni muistaa, että keisarillisessa Kiinassa keltainen väri oli varattu vain hallitsijan käyttöön. Vaatteita ei sentään värjätty sahramilla, vaikka se mausteena Kiinassa tunnettiinkin. Hovin värjäreillä oli käytössään jo yllä mainittu safflori ja voimakkaan keltaisen antavat pagodipuun (Styphnolobium japonicum) nuput. Aasian tuhansilla buddhalaisilla temppeleillä vaeltavien munkkien ”sahraminkeltaiset” kaavut värjättiin aivan viime aikoihin saakka edullisesti kurkumalla. Edullisin suomalaisen kotivärjärin keltainen löytyy keittiön sipulipussista: villalankoja ja pääsiäismunia voi värjätä upottamalla materiaali sipulinkuorista keitettyyn tuhtiin liemeen.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Muskottipuun (Myristica fragrans) kovakuorisen siemenen matka maailman merillä on kertomus häikäilemättömyydestä, ahneudesta ja seikkailusta. Siemenen suomenkielinen nimi muskottipähkinä vie harhaan, sillä melko suurikokoinen n. 2-3cm mittainen siemen ei ole pähkinä laisinkaan. Myös englannin sana nutmeg vivahtaa pähkinään (nut) ja vihjaa lisäksi sen vahvaan myskimäiseen makuun. Siemenen lisäksi kasvista otetaan talteen sen punainen siemenvaippa, jota kutsutaan muskotinkukaksi.

Muskottipähkinällä on pitkä historia. Varhaisin tieto muskottipähkinän käytöstä on löydetty noin 3500 vuotta vanhan keramiikka-astian jäänteistä Pulau Ain saarelta Indonesiasta. Taitavina purjehtijoina ja kappamiehinä tunnetut arabit matkasivat myötäisten monsuunituulten mukana itään 500-luvulla. Intian, Kiinan ja Kaakkois-Aasian pienten kuningaskuntien aarteet, silkki, kulta ja arvokkaat tuoksupuut kuten santeli ja ihastuttava olibaanipuun pihkasta valmistettu fankinsensi kulkeutuivat heidän laivoissaan Eurooppaan. Muskottipuita kasvoi kuitenkin vain muutamilla pienillä saarilla Molukeilla, joilta sen makunystyröitä hemmottelevat siemenet levisivät ensin Intiaan ja edelleen Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin. Arabit laajensivat tutkimusmatkailuaan 1200-luvulla ja oivalsivat pian Molukkien ”löytymisen” jälkeen, ettei saarten sijaintia pidä paljastaa ahneille eurooppalaisille. Niin siinä kuitenkin kävi, että kun portugalilainen Alfonso de Albuquerque valtasi elokuussa 1511 Malakan (nyk. Melaka Malesiassa) kului vain tuokio kun kapteeni selvitti maustesaarten sijainnin.

Hippunen jauhettua muskottipähkinän kuorta tai kuivattua siemenvaippaa oli kultaakin kallisarvoisempi tuote aikakaudella, jolloin eurooppalaiset kruunupäät hamusivat aina vain suurempia alueita maailmalta omikseen. Portugalin, Espanjan, Britannian ja Hollannin kauppalaivastot kilpailivat keskenään siitä, kuka ehtii ensiksi nykyisen Indonesian saariin kuuluville Molukeille, joissa muskottipuut kasvoivat. Vaarallinen matka kesti vuosia, mutta elossa takaisin kotiin selviytyneitä odotti varhainen eläköityminen ja vauras elämä. Tuhannet merimiehet menettivät myrskyissä ja merirosvojen käsissä henkensä. Vielä karumpi kohtalo odotti maustesaarten alkuperäisiä asukkaita, joiden arki ja elinkeinot mullistuivat mausteneilikkaa ja muskottia väkivalloin kahmivien muukalaisten saapuessa rauhallisille rannikoille. Seuraavina vuosisatoina hollantilaiset ja englantilaiset kamppailivat kiivaasti merien ja maustekaupan hallinnasta. Kallisarvoisten kasvien viljely levisi etenkin britti-imperiumin toimeliaisuuden myötä Intiaan, Sri Lankalle, Sansibarille sekä läntiselle pallonpuoliskolle, mm. Grenadaan.

Vahvanmakuista muskottia käytettiin ruokien ja juomien maustamiseen sekä lääkkeenä. Muskottipähkinällä on suurina määrinä nautittuna psykoaktiivinen vaikutus, joten on hyvin luultavaa, että tietäjät ja shamaanit käyttivät sen hallusinatorisia ominaisuuksia hyväkseen. Eivät huumaavat aineet olleet vieraita Euroopassakaan. Kerrotaan, että kannabiskasviin mieltynyt näytelmäkirjailija William Shakespeare maustoi runosuontaan reippaalla mitalla muskottipähkinää. Voi toki olla, että tieto on legendaa, sillä 1500-1600-luvulla muskotti oli taiteilijan budjettiin nähden erittäin kallista. Yhden kauppalaivojen Englantiin rahtaaman vakiokokoisen n. 4,5kg säkin hinnalla saattoi nimittäin ostaa itselleen kartanon ja elellä siinä mukavasti palvelijoiden hemmottelemana loppuikänsä.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Jo muinaiset kiinalaiset yrttitohtorit sen tiesivät – vuorilla kasvava ginseng (Panax notoginseng) on lääke kaikkeen vaivaan. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät haaroittuvan pullean juurakon voimasta löytyvät vuodelta 196, mutta arvata saattaa, että suullinen perimätieto ja kansanviisaus kurottavat paljon kauemmas. Ginseng-juurta on käytetty niin erilaisten sairauksien hoitoon kuin niiden ehkäisemiseenkin. Tunnettua on, että juurakosta valmistetut uutteet kohentavat myös mieskuntoa ja vahvistavat vanhenevaa kehoa. Tiedä häntä, mutta monen Aasiassa matkailleen tuomisista erilaisia ginseng-tuotteita löytyy. Ennen ostoksille rientämistä on syytä muistaa, ettei kasvin juurta saa sellaisenaan tuoda Suomeen. Uutteena ja jauheena, tai teen muodossa sen tuonti on sallittua. Koreassa ginsengiä lisätään vahvoihin alkoholijuomiin. Kasvin eri osat soveltuvat myös ruokiin. Nykyisin piristävää ginsengiä on mukana joissakin virvoitus- ja energiajuomissa. Suomessa monipuolisin ginsengkattaus löytyy etnisistä ruokakaupoista.

Ginseng kasvaa vapaana Kiinan ja Korean luonnossa. Sitä myös viljellään laajalti, mutta paikalliset luottavat villinä vuorten kätköissä kasvaneiden juurakoiden puhtiin enemmän. Villi ginseng kuuluukin nykyisin uhanalaisiin kasveihin suuren kysynnän vuoksi. Rohto jaetaan kahteen väriryhmään, valkoiseen ja punaiseen ginsengiin. Värin muutokset ovat seurausta juuren käsittelystä. Valkoinen ginseng kuivataan. Punainen väri on seurausta juurakon höyryttämisestä ennen kuivaamista. Valkoinen ginseng on näistä miedompaa. Värillä on väliä myös säilyvyyden suhteen: punainen on näistä kestävämpi.

Kiinan ja Korean historia pitää sisällään niin vilkasta kaupankäyntiä, kulttuuriyhteyksiä kuin myrskyisämpiäkin hetkiä. Ginseng-juurakoilla on näissä kaikissa merkittävä roolinsa. Lukija ei kenties ylläty kuullessaan, että kullanarvoiset ginseng-juurakot ovat aiheuttaneet verenvuodatukseen päättyneitä rajakahakoita. Vuonna 1685 Kiinan keisari Kangxin joukot saivat vihiä, että joukko ginsengiä vuorilta etsiviä korealaisia oli ylittänyt valtakunnan rajan. Korealaiset ehtivät livahtaa takaisin kotiin, mutta kovasanaisen viestienvaihdon päätteeksi Korean hallitsija, kuningas Sukhong, joutui määräämään uhkarohkeille miehille kuolemanrangaistuksen ja vielä laatimaan nöyrän anteeksipyynnön mahtavalle naapurilleen.

Ginsengin taikavoimista kertoo Koillis-Kiinasta peräisin oleva uskomus. Sen mukaan vaalea juurimöykky pystyi muuttamaan itsensä pieneksi lapseksi. Pienokaisen pitkät hiukset ovat palmikoitu ja sidottu punaisella nauhalla. Joissakin tarinaversioissa nauha on kiepautettu hänen vatsansa ympärille. Ginseng-lapsi liittyy talon omien lasten leikkeihin. Jos vanhemmat sitovat punaisen nauhan hänen jalkaansa, lapsi katoaa. Runsas ginseng-apaja löytyy, kun näkymättömäksi muuttuneen lapsen jälkiä seurataan nauhan osoittamaan suuntaan.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Varhainen aamuhetki pienen lammen, hitaasti virtaavan joen tai vaikkapa hotellin puutarhan keraamisen ruukun äärellä saa Aasiassa matkailevan haukkomaan henkeään. Lämmön ja valon lisääntyessä vihertävän veden päällä kelluvien pyöreiden lehtien keskelle avautuu kymmeniä sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia. Niiden herkkä kauneus saa sydämen pakahtumaan. Ei siis ihme, että lootus (Nelumbo nucifera) on vuosisatojen ajan löytänyt tiensä eri uskontokuntien temppeliarkkitehtuuriin, maalaus- ja veistotaiteen mestariteoksiin ja koskettavaan runouteen.

Lootus on pyhän, puhtauden ja valaistumisen vertauskuva kaikkialla Intiasta itään, mutta sillä on myös muita merkityksiä. Lootusasento on varmasti tuttu kaikille joogaa harrastaneille. Kauniiseen viittaavat tytön nimet Padma ja Kamala tarkoittavat molemmat lootusta. Hindutemppelissä lootuskukka lahjoitetaan menestyksen ja onnen suojelijalle Lakshmille. Buddhalaiset ja hindujumaluudet istuvat avoimen kukan keskellä tai kantavat käsissään nupullaan olevan kasvin pitkää vartta. Hindulaisuudessa elämää ylläpitävän jumalan Vishnun navasta kasvaa lootus, jolla istuu luojajumala Brahma. Kaakkois-Aasiassa nupullaan olevia lootuksia myydään kaikkien temppelien sisäänkäynnillä. Kukkia ei hankita kodin kaunistukseksi, vaan ne ovat aina lahja korkeammille voimille.

Buddhalaisuudessa lootus on aivan keskeinen symboli. Syvälle mutaiseen lampeen juurensa upottava kasvi kurottaa vartensa sameiden vesien läpi avautuakseen pinnalla puhtaana kukkana. Mahayana-buddhalaisuuden tärkein teksti on nimeltään Lootus-sutra. Se sisältää Gautaman opetuksen ytimen. Tiibetin buddhalaisuudessa mantra Om Mani Padme Hum johdattaa etsijän oikealle tielle, kohti oivallusta. Mantran suorasanainen suomenkielinen käännös, Kunnia Jalokivelle Lootuksessa – tiivistää myötätuntoisen bodhisattva Avalokiteshvaran olemuksen. Avalokiteshvara, ”Hän joka kuulee maailman rukoukset”, on valaistunut olento, joka on luvannut auttaa kaikkia elollisia, ei siis vain ihmisiä – irrottautumaan kärsimyksen ja jälleensyntymien kehältä. Voidaan siten hyvin pitkälle yksinkertaistaen tulkita, että bodhisattva edustaa jalokiveä ja lootus buddhalaista tietä valaistumiseen. Lienee syytä todeta, että niin sutran resitointi kuin mantran toistaminen ovat rituaalista toimintaa, verrattavissa kenties gregoriaaniseen kirkkolauluun tai ortodoksisen kirkon lauluresitaatioon. Äänen luoma maaginen tunnelma virtaa ajan tuolta puolen. Sen äärelle hiljentyminen on olennainen osa uskonnollista kokemusta.

Pyhä lootus voi yllättää myös temppelin ulkopuolella. Kiinalaisessa lääketieteessä lootuksen siemeniä on käytetty lääkkeenä sisäelinten, kuten sydämen ja munuaisten vaivoihin. Perinteitä kunnioittavat kiinalaiset hoitavat lootuksensiemenillä myös stressiä ja potenssia. Hauskannäköinen lootuksen juuri on maukas ruoka-aine. Se voidaan keittää, paistaa tai friteerata, kuivata ja maustaa rapeaksi naksuksi tai pistellä poskeensa vaikka raakana. Herkullisella lootuksen juurella on lisäksi monia terveysvaikutuksia. Juurta saa nykyisin Suomessakin hyvin varustelluista etnisistä ruokakaupoista. Kukan terälehdistä valmistetaan teetä, jota nautitaan sekä kuumana että kylmänä.

Lootuksen pohjoinen pikkuserkku suomenlumme (Nymphaea tetragona) ilahduttaa kotimaassa matkailijaa varmimmin itäisessä Suomessa. Viehättävä kukka vie ajatukset kansanrunouteen, vedenneitoihin ja taruun Ainosta. Suomenlummetta tavataan kotoisten järviemme lisäksi mm. Pohjois-Japanissa, Koreassa ja Vietnamissa, mutta muista Pohjoismaista se puuttuu kokonaan. Ehkä kasvin siemenet kulkeutuivat Suomeen kaukaa vaeltaneiden matkamiesten kapsäkeissä. Vaikka muinaiset suomalaiset käyttivät lummetta lääkkeenä, ei kotikokin ei ole syytä innostua soveltamaan kiinalaisen keittiön lootusreseptejä lumpeeseen. Lumme on kokonaan myrkyllinen. Sen punainen värimuunnos on rauhoitettu.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Hyvää uutta vuotta 2025
Tulevan vuoden blogiartikkeleissa tutkimme kasvikuntaa. Kukat, puut, viherkasvit ja hedelmät liittyvät niin uskomusperinteeseen kuin taiteen symboliikkaan. Myös kansanomainen lääkintä perustui vuosituhansien ajan kasvien salaisiin voimiin. Uuden vuoden alkajaisiksi on hauska kurkistaa ennustamisen maailmaan. Tammikuun artikkelissa yllättäjä löytyy meidänkin kotoisilta pihamailtamme.

Siankärsämöt tietäjien taikavarpuina
Kukapa arvaisi, että suomalaisen niittymaiseman vahvasti tuoksuva valkokukkainen varpukasvi siankärsämö (Achillea millefolium) on näytellyt merkittävää osaa muinaisen Kiinan keisarihovissa. Kuivatut siankärsämön varret toimittivat nimittäin onnen – ja epäonnen – arpapeliä tietäjien käsissä.

Kärsämövarpujen tulkitsijat etsivät vastauksia vanhimpiin ennuskirjoihin kuuluvan I Chingin sivuilta. I Ching (Yijing) Muutosten kirja syntyi 1000-750 eaa. Se koostuu 64 luvusta, joista jokainen on omistettu yhdelle heksagrammille. Heksagrammi puolestaan rakentuu kuudesta vaakasuorasta viivasta. Katkonainen viiva tarkoittaa yin-energiaa, yhtenäinen yangia. Kiinalaisen filosofian peruskäsitteet yin ja yang ovat maailmankaikkeuden toisiaan täydentävät voimat. Yin on feminiininen, pimeä ja passiivinen voima. Yang on puolestaan maskuliininen, valoisa ja aktiivinen energia. Vaikka voimat ovat vastakkaisia, ne eivät voi olla olemassa ilman toisiaan. Yin ja yang vaikuttavat edelleen mm. kiinalaisessa lääketieteessä ja feng shui -muodin suomalaisillekin tutuksi tekemissä kodin harmonian etsinnässä.

Ennustamista varten kerätään ja kuivatetaan 50 noin 30 cm pituista kärsämönvartta. Yksi varsi erotetaan nipusta ja asetetaan syrjään. Sitä ei oteta mukaan varpujen järjestelyyn missään vaiheessa. 49 varvun nippu jaetaan sattumanvaraisesti kahtia. Ensimmäisestä nipusta erotetaan yksi varsi ja asetetaan se vasemman käden nimettömän ja pikkusormen väliin. Sitten nipusta poistetaan varsia neljä kerrallaan. Jäljelle jäävät 1-4 vartta asetetaan vasemman käden keskisormen ja nimettömän väliin. Myös toisesta nipusta lasketaan varsia neljä kerrallaan. Myös nämä 1-4 vartta asetetaan vasemman käden keskisormen ja nimettömän väliin. Vasemmassa kädessä on nyt joko viisi tai yhdeksän vartta. Ne asetetaan syrjään. Kaksi kärsämönvarsinippua yhdistetään ja jaetaan taas sattumanvaraisesti kahdeksi nipuksi. Edellä kuvattu laskutoimenpide toistetaan. Sitten laskeminen suoritetaan vielä kolmannen kerran. Lopuksi kahdesta nipusta jäljellä olevat varret yhdistetään ja lasketaan. Varsia on 24, 28, 32 tai 36. Lukumäärä jaetaan neljällä. Tulokseksi saadaan joko 6, 7, 8 tai 9. Näin muodostuu heksagrammin ensimmäinen viiva. Koko toimenpide toistetaan, kunnes on saatu kuusi viivaa. Parilliset luvut 6 ja 8 ovat yin, parittomat 7 ja 9 yang. Heksagrammin kokoaminen aloitetaan alimmasta viivasta.

Arkeologit eivät luonnollisesti ole löytäneet kaivauksissaan yhtäkään keisarillisten ennustajien käyttämää kärsämövartta, mutta todisteita on dokumentoitu riittävästi teksteihin. Eri puulajeista valmistetut tikut korvasivat maaperän qi-energiaa uhkuvat luonnonkasvit ajan myötä. Varpujen lukemisen jälkeen onnea on koeteltu heittämällä kahta tai useampia kolikkoa tai erityisiä ennustamiseen valmistettuja arpakuutioita. Vuosisatojen mittaan tulevaisuuteen uteliaasti tai pelokkaana kurkistaminen on muuttunut lopulta vain vähän. Aasian modernien suurkaupunkien pyhäköillä on tänäänkin aina tarjolla ennustajien palveluita. Menetelmätkään eivät ole ihmeemmin muuttuneet. Tuhannen vuoden takaa aikakoneella mille tahansa Itä-Aasian suurkaupungin temppelille saapuva ei tänään yllättyisi, vaan ravistelisi numeroidun ennustikkunsa qiantong-rasiasta siinä missä länsimaistunut nuori kiinalainenkin. Jotain on sentään toisin. Kun entisinä vuosisatoina tutkailtiin valtakunnan tai ainakin sukuklaanin asioita ja satonäkymiä, kysyy nykynuori taivaan vinkkejä henkilökohtaisissa sydämen asioissa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Härkä on voiman ja lujan järkkymättömyyden perikuva. Aasiassa nautaeläimiä ei perinteisesti kasvatettu ihmisravinnoksi. Härät olivat ihmisten kallisarvoisia työtovereita. Riisipelto ei tuottanut satoa ilman niiden kärsivällistä askellusta mudassa. Kasvissyöjiksi tiedetyt hindulaisuuden ja buddhalaisuuden jumalat kuvataan usein ratsastamassa jollakin eläimellä. Tunnetuimpiin kuulunee Shivan pyhä Nandi-härkä, jonka patsaita löytyy lukemattomilta temppeleiltä. Hindulaisuuden jumaluudet kulkivat Intiasta buddhalaisten munkkien ja matkamiesten mukana muualle Aasiaan. Vuosisatojen mittaan niin Shiva, Ganesa, Sarasvati kuin monet muutkin mukautuivat uusiin maisemiin, vaihtoivat nimeään ja ulkomuotoaan. Salamatkustajana temppeleihin livahtivat myös heidän ominaisuuksiaan symboloivat ratsut.

Japanista on kotoisin kenties erikoisin taru, jossa härkä esittää pääosaa – kirjaimellisesti. Ushi-oni on härän ja muutaman muunkin eläimen osista rakentunut kansantarinoiden hirmuinen demoni. Otuksen ulkonäkö vaihtelee eri puolilla Japania, mutta tavallisesti sen tunnusomainen piirre on torahampainen sarvekas pää yhdistettynä demonin vartaloon ja mahdollisesti useampiin käsivarsiin. Mulkosilmät ja valtavat hampaat herättävät kauhistusta ainakin perheen pienimmissä. Shikokun saarella sijaitsevan Negoroji-temppelin pihamaalla päivystävällä hirviöllä on härän pää ja ketun ruumis, joka näyttää lisäksi olevan suomujen peitossa. Tarina kertoo kuinka Ushi-oni lensi paikasta toiseen liito-oravan tapaan raajojensa väliin sijoittuvan poimun ansiosta, pelotellen ja terrorisoiden kyläläisiä. Paikalle saapui samurai nimeltä Yamada Kurando Takakiyo, joka tunnettiin erinomaisena jousiampujana. Sankari otti nuolensa, surmasi hirviön ja leikkasi sen pään irti. Temppeli esittelee edelleen sarviparia, jonka kerrotaan kuuluneen Ushi-onille.

Ushi-oni on ilmeisen sitkeähenkinen samurain uroteosta huolimatta. Se jatkoi elämäänsä Edo-kauden loistokkaissa puupiirroksissa, joissa taiteilijat ryydittivät kertomusta lisäämällä härälle demonitarinoista tyypillisen logiikan kautta hämähäkin ruumiin. Historian hämäristä yhä uudelleen esiin kömpivä otus on lyöttäytynyt mukaan uusimpiin anime- ja mangasarjoihin, keräilykortteihin ja tietokonepeleihin.

Härän vuonna syntyneiden arvellaan olevan sitkeitä työmyyriä, jotka eivät anna periksi vastoinkäymisiä kohdatessaan. Kärsivällisyys on härkien hyve, mutta hermostuessaan he ovat varteenotettavia vastustajia. Härkien syntymävuosia ovat 1937, 1949, 1961, 1973, 1985, 1997, 2009 ja 2021. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Piirros © Daniel Wai Lwin Moe

Vaurauden ja menestyksen jumaluus Daikoku on Japanissa laajaa suosiota nauttiva hahmo. Taiteessa hänet kuvataan iloisesti nauravana miekkosena, joka seisoo riisisäkkien päällä. Kädessään jumaluudella on suuri puinen taikavasara, jota iskemällä hän toteuttaa ihmisten toiveita. Tarkkasilmäinen katselija löytää kuvasta joskus myös hänen seuralaisensa valkean rotan. Daikoku kuuluu seitsemän onnenjumalan hyväntuuliseen joukkoon. Onkin jännittävää kuulla, että hahmon taustalla kummittelee hindulaisuuden synkeä Mahakala, ajan rientoon ja kuolemaan liitetty versio mahtavasta Shivasta. Japanissa Daikokun toimialaan kuuluu viljasadosta ja keittiöstä huolehtiminen, sekä kansalaisten menestyksen ja onnen turvaaminen. Rotat välittävät pyhäköllä rukoilevien pyynnöt jumaluuden korviin.

Kiinassa rottaan liitetään käsin kosketeltavan mammonan lisäksi vaurauden aineeton ominaisuus, viisaus. Voi olla, että kansalaisten mielikuvituksessa rottien hallinnoima tieto on peräisin buddhalaisten luostarien kirjastoista, joissa rotat niukkoina aikoina järsivät kirjoituskääröjä. Vaikka tuhojen syyllinen oli tiedossa, kaikkea elämää kunnioittavat munkit eivät surmanneet rottia. Myös Intiassa rotalla ratsastava muhkea norsupäinen jumala Ganesha toimittaa tiedon, viisauden ja vaurauden suojelijan tehtävää. Tenttikauden alkaessa ja ennen yliopistojen pääsykokeita hyväntahtoisen Ganeshan luo virtaa tuhansittain opiskelijoita kaikkialla Aasiassa.

1530 perustettu Karni Matan temppeli Deshnokessa, Rajasthanin osavaltiossa Intiassa on rotille pyhitetty paikka. Seutukunnan asukkaat kunnioittavat siellä Karni Mata nimistä jumalatarta, jonka olomuoto on rotta. Temppelin n. 25 000 rotan uskotaan olevan Charan-kastin jälkeläisten avatareja. Legenda kertoo, että kauan sitten,kun Karni Mata oli vielä nainen, hänen sisarenpoikansa kuoli. Sureva Karni Mata läksi Tuonelaan noutamaan nuorukaista takaisin elävien kirjoihin. Kuoleman jumala tiedusteli, kuinka syyn ja seurauksen lain kävisi, jos jälleensyntymän kiertokulkua näin häirittäisiin. Silloin Karni Mata ehdotti vaihtokauppaa. Hän ja hänen sukunsa muuttuisivat rotiksi, jotka palaisivat jälleensyntymässä rottina maailmaan. Näin sovittiin ja niinpä Karni Matan temppelissä asuvia rottia pidetään Charan-kastiin kuuluvien jälkeläisinä. Eläimistä pidetään hyvää huolta ja ne saavat elää rauhassa temppelin alueella.

Rotan vuonna syntyneitä pidetään nokkelina selviytyjinä. Luonteeltaan seurallisina he uskovat joukkovoimaan ja ovat tehokkaita työyhteisön hengennostattajia. Rottien syntymävuosia ovat 1936, 1948, 1960, 1972, 1984, 1996, 2008 ja 2020. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Piirros © Daniel Wai Lwin Moe

Kun kynäniekka Wu Cheng’en 1500-luvulla laati seikkailuromaanin Matka länteen (Xīyóujì), hän tuskin osasi aavistaa, että tarinan henkilöhahmot ja tapahtumat elävät vielä 500 vuoden jälkeenkin. Tang-kauteen (618-907) sijoittuvassa tarinassa buddhalainen munkki Tang Sanzang kumppaneineen tekee matkaa buddhalaisuuden syntyseudulle Intiaan. Seurueeseen kuuluvat väkivahva apina Sun Wukong, hillitön tappelupukari Sha Wujing, valkoinen hevonen Yulong Santaizi ja huikentelevainen sika Zhu Bajie. Kuten arvata saattaa, eriskummallisen joukon matkasta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Klassikkoromaani on inspiroinut niin kuvataiteilijoita, kiinalaista oopperaa kuin meidän aikamme elokuvantekijöitäkin. Matka länteen sukeltaa syvälle buddhalaiseen filosofiaan. Romaanin päähenkilöiden luonne ja edesottamukset symboloivat elämänmittaista matkaa kohti Valaistumista.

Zhu Bajie, puoliksi ihminen ja puoliksi sika on juopotteleva naistenmies. Hän on ahmatti sekä ruokapöydässä että makuukamarin puolella. Romaanin kirjoittaja on poiminut teokseensa otteita suullisesta kansanperinteestä ja faabeleista. Tarinan mukaan Zhu Bajie sai hirviömäisen olemuksensa rangaistuksena, kun oli yrittänyt juovuspäissään vietellä Kuun jumalattaren Chang’en. Tytön isä Jadekeisari raivostui ja kirosi Zhun kokemaan tuhat jälleensyntymää, joista jokaisessa romanssi päättyisi traagisesti. Kun Zhu Bajie jäi lisäksi kiinni kyläläisten ruokavarastojen rosvoamisesta, tarjosi munkki Tang Sanzang hänelle mahdollisuutta hyvittää tekonsa liittymällä matkaseurueeseen. Zhu Bajien hahmo muistuttaa romaanin lukijaa inhimillisistä heikkouksista, jotka ovat esteenä todellisuuden näkemiselle sellaisena kuin se on. Buddhalaisuus opettaa, että aistien välittämä maailma on harhaa. Niin nautinnot kuin paheetkin kiinnittävät meidät lujasti jälleensyntymien ketjuun. Romaanin lopussa Zhu Bajie valaistuu ja vapautuu jälleensyntymien taakasta. Hän oivaltaa, että myös ne olivat vain harhaa.

Vaikka Matka länteen kuvaa seikkailevan sikamiehen Zhu Bajien hieman yksinkertaisena laiskurina, sian hahmo löytyy usein kiinalaisista uudenvuoden kuvista ja onnentoivotuksista. Maaseudulla kotitalon pihapiirissä porskuttava sika on vuosisatojen ajan edustanut onnea ja hyvinvointia. Emakko pienten porsaidensa keskellä on myös luonteva symboli lapsilykyn toiveelle sekä Koreassa että Vietnamissa. Myös Japanin metsäisillä vuorilla elävien lihaksikkaiden villisikojen ajateltiin viittaavan inhimilliseen hedelmällisyyteen ja taloudelliseen menestykseen. Entisinä aikoina uskottiin, että tuppo villisian karvaa lompakossa auttoi varallisuutta kasvamaan. Paksuniskainen villisika symboloi määrätietoista pyrkimystä tavoitteisiin.

Buddhalaisuudessa sika muistuttaa meitä heikkouksista, mutta hindulaisessa Intiassa hahmo on aktiivinen toimija. Vishnu on yksi hindu-pantheonin tärkeimmistä jumalista. Universumin ylläpitäjä ottaa pyhissä teksteissä tilanteen niin vaatiessa erilaisia olomuotoja. Näistä yksi on solakkavartaloinen Varaha, jolla on hartioidensa välissä villisian pää. Maailman syntymyytissä Varaha nostaa maan ylös alkumerestä. Myöhemmin Vishnu ottaa väkivahvan villisian hahmon taistellessaan demoneita vastaan.

Sian vuonna syntyneiden arvellaan olevan luonteeltaan leppoisia ja huvittelunhaluisia seurueen ilopillereitä. Vaikka he usein valitsevat helpoimman tavan päästä tavoitteisiinsa, he suuntaavat päämääräänsä aina suoralinjaisesti, harhautumatta sivupoluille. Sikojen syntymävuosia ovat 1935, 1947, 1959, 1971, 1983, 1995, 2007 ja 2019. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Piirros © Daniel Wai Lwin Moe

Kaikki varhaiset kansat tarkkailivat taivaan ilmiöitä. Kuun vaiheet ja tähtien liikkeet mittasivat maanviljelykulttuurien ja kehittyvien kaupunkien aikaa. Kalentereiden laadinta oli pappien tärkein tehtävä ja tieteen alku. Luonnonilmiöille keksittiin erilaisia selityksiä ja monet myyteistä elävät edelleen. Auringonpimennys herätti muinaisissa kansoissa pelonsekaista kunnioitusta. Kiinassa uskottiin, että sen aiheuttaa suuri musta koira Tiangou, joka nielaisee auringon. Tiangou on mukana monissa muissakin taivaalla näkyvissä ilmiöissä. Sen arveltiin kiitävän taivaan halki pitkähäntäisenä pyrstötähtenä ja pistävän poskeensa myös kuun, kun oli sen vuoro piiloutua pimeään.

Koirat ovat kulkeneet ihmiskunnan mukana vuosituhansien ajan, joten ei ole yllätys, että ne esiintyvät myyteissä ja satuperinteessä. Kiinalaisten palatsien ja temppelien ärhäkät vartijakoirat ovat tuttu näky myös muualla Itä-Aasiassa. Vartijapatsaiden veistäjät työstivät olennoista pelottavampia yhdistämällä koirien olemukseen leijonan piirteitä. Keisareiden lemmikiksi aikoinaan jalostettujen pekingeesien, kiinanpalatsikoirien ulkonäköön liittyy puolestaan lemmentarina. Sen mukaan koira syntyi kun leijonanaaras rakastui pieneen perhoseen. Eläimet pyysivät Buddhalta apua, jotta ne voisivat perustaa perheen. Ratkaisu löytyi keskiväliltä: syntyi pekingeesi, joka sai leijonan rohkean luonteen ja perhosen kauniin ulkomuodon.

Japanin kirjallisuushistorian laajin romaani Nansō Satomi Hakkenden – Kahdeksan Koirasamuraita syntyi vuosien 1814-1842 välisenä aikana. Satomin samuraisuvusta kertovan 106-osaisen eepoksen laati itsekin samuraitaustasta ponnistanut kirjailija Kyokutei Bakin (Takizawa Bakin 1767-1848). Teoksen tapahtumat sijoittuvat Muromachi-kauden myrskyisiin vuosiin 1400-luvulle. Todellinen Satomin klaani hallitsi silloin Shimōsan provinssia nykyisen Chiban prefektuurissa. Bakinin innoittajana oli 1700-luvulla yleisön suosioon noussut seikkailukertomus Suikoden, jossa laillisuuden rajamailla toimivat sankarit noudattivat kungfutselaisia ja buddhalaisia hyveitä. Bakinin koirasamuraiden tarinassa ihmishahmoisten samuraiden koiraisästä muistuttaa erikoinen syntymämerkki ja rohkea luonne. Rönsyilevästä tarinasta ei ihmeitä, miekkakamppailuita ja romantiikkaa puutu. Teosta ei ole suomennettu, mutta sen kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu englanniksi.

Ja löytyyhän Japanin historiasta ihan todellinenkin koirasamurai, nimittäin viides Edoa hallinnut shōgun Tokugawa Tsunayoshi (1646-1709). Koiran vuonna syntynyt hallitsija tunnetaan myös lempinimeltä Koirien shōgun. Tsunayoshi sääti eläinsuojelulain, jonka mukaan eläinten vahingoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä. Tsunayoshi perusti kulkukoirille suojataloja, joissa niitä ruokittiin ja hoidettiin. Kaupunkilaisten mielestä shōgun meni kuitenkin liian pitkälle, kun satokauden epäonnistuttua kansalaisille ei riittänyt ruokaa, mutta koirille tarjoiltiin riisiä ja kalaa.

Koiran vuonna syntyneiden arvellaan olevan luonteeltaan lojaaleja ja huolehtivaisia. He ovat mahtavia ystäviä ja toimivat hienosti työtiimin jäseninä. Koirat puolustavat perhettään ärhäkkäästi, joten heitä ei kannata suututtaa. Koirien syntymävuosia ovat 1934, 1946, 1958, 1970, 1982, 1994, 2006 ja 2018. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Piirros © Daniel Wai Lwin Moe

Huhtikuussa 2014 yleisö kansainvälisessä antiikkihuutokaupassa kohahti. Shanghaista kotoisin oleva keräilijä Liu Yiqian hankki kokoelmiinsa maailman kalleimman teekupin, 27 miljoonaa euroa maksaneen ”kanakupin”. Sen ohueen posliiniin on kuvattu kukko, kana ja kananpoika. Kupin korkeaan hintaan vaikutti sen historia: noin 540 vuotta sitten kupposesta siemaili teetä Ming-keisari Chenghua (1447-1487), joka muistetaan mm. Jingdezhengin kuuluisien posliinitehtaiden tukijana. Keisarillisen kupin kylkeen maalattu kanaperheen puuhia esittävä arkinen ja yllättävän vaatimaton kuva-aihelma mietityttää suomalaista. Mistä oikein on kysymys?

Kukko symboloi Kiinassa miehekkyyttä, voimaa ja täsmällisyyttä. Muinaiset kiinalaiset eivät syöneet kukkoja, sillä niiden uskottiin karkottavan demonit ja pahat henget pois kodin piiristä. Valkoinen kukko asetettiin vainajan arkulle hoitamaan samaa tehtävää. Kodin seinään maalatun punaisen kukon luotettiin suojaavan taloa tulipalolta. Kukon ryhdikkäässä hahmossa ja ylväässä askelluksessa nähtiin keisarillisen virkamiehen olemus. Kukon helttakin muistutti omanarvontuntoisten mandariinien korkeaa päähinettä. Ehkä keisari teetä kanakupista juodessaan koki hallitsevansa virkamiestensä toimia kentällä?

Kukon aikainen aamuherätys on tehnyt linnusta auringonnousun symbolin myös Intiassa. Etelä-Intiassa sodanjumala Muruganin lippua komistaa kukon kuva. Japanissa kukolla on tärkeä rooli Auringonjumalatar Amaterasun tutussa legendassa. Veljensä myrskynjumala Susanoon kepposesta suuttunut jumalatar piiloutui luolaan ja jätti maailman pimeyteen. Muut jumalat pohtivat kuinka aurinko, valo ja lämpö saataisiin houkuteltua takaisin. Jumalatar Ame no Uzume aloitti vauhdikkaan tanssin, joka sai koko jumaljoukon nauramaan iloisesti. Kukon kerrotaan lentäneen torii-portin päälle seuraamaan tapahtumia. Kun Amaterasu naisellisen uteliaana kurkisti luolan suulta, vetivät jumalat hänet ulos ja sulkivat nopeasti luolan suun. Aurinko oli palannut. Siitä alkaen kukko on herättänyt uinuvan jumalattaren aamuisin. Amaterasun nimikkopyhäköllä Isessä vieraileva näkeekin lukuisten kukkojen liikkuvan vapaasti ja kuoputtelevan maata pyhäkön puistoissa ja pihamailla.

Kukolla on keskeinen tehtävä monissa idän uskonnoissa. Se on viestinviejä ihmisten ja jumalten välissä. Uskontotieteen näkökulmasta kyseessä on ikivanha ja kaikille kulttuureille yhteinen ajatus ihmiskunnan kohtalonyhteydestä luontoon. Eläinoppaathan johdattelivat myös muinaissuomalaista shamaania vaaralliselle matkalle tuonpuoleiseen. Monet kansat arvelivat olevansa sukua jollekin voimakkaalle eläimelle: Eläin-esi-isää kunnioitettiin yhteisön toteemina. Myöhemmin hallitsijat esittelivät mielellään eläinsymboleita voiman ja vallan merkkeinä. Kiinalaisen keisarin teekuppia koristava kotoisa kukko lienee koko mahtijoukon rauhanomaisin.

Kukon vuonna syntyneillä on taipumus pyrkiä ottamaan ohjat niin kotona kuin työpaikallakin. Kukot pitävät järjestyksestä ja huomauttavat kärkevästi, jos aikataulu uhkaa lipsua. Kukkojen syntymävuosia ovat 1933, 1945, 1957, 1969, 1981, 1993, 2005 ja 2017. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Aasian mytologiaa tutkiva tutustuu jo alkuvaiheessa kahteen mahtavaan apinajumalaan. Intian kansalliseepoksessa Ramayanassa rohkea Hanuman esittelee soturintaitojaan prinssi Raman puolison Sitan pelastusoperaatiossa demonikuningas Ravanan hallitsemalta Lankan saarelta. Kiinalaisessa klassikossa vikkelä ja kekseliäs Sun Wukong tekee matkaa Länteen, buddhalaisuuden syntymäseuduille. Apinakuningas Su Wukong on suosittu hahmo myös perinteisen oopperan näyttämöllä. Voit tutustua häneen paremmin blogiartikkelissa huhtikuulta 2022 https://eyeonart.blog/2022/04/02/apinakuningas-sun-wukong-ja-matka-lanteen/

On helppo kuvitella Aasian luonnossa elävien apinoiden vaikuttaneen muinaisten kansojen uskomuksiin. Temppeleiden ja pyhäkköjen ruokalahjojen ansiosta apinat viihtyvät ihmisasutuksen lähipiirissä ja ovat monin paikoin kesyyntyneet varsin uskaliaiksi. Niiden ilmeikkäät naamat ja kekseliäs toiminta tarjoavat mielikuvitukselle aiheita.

Japanissa shintolainen kami Sarutahiko Ōkami kuuluu varhaisimpien kotoperäisten jumalten joukkoon. Hän hallinnoi maan kameja ja kuuluu soturitaidon suojelijoihin. Alkumyytissä Sarutahiko tavataan sulkemassa kulkutietä, kun Amaterasun pojanpoika, keisarillisen suvun esi-isä Ninigi-no-mikoto laskeutuu maan päälle. Tarinan edetessä jättiläiskokoinen ja pelottava Sarutahiko saa tehtäväkseen tienristeysten suojelemisen. Apuna jumaluudella on kolme vikkelää apinaa, Mizaru, Kikizaru ja Iwazaru. Kolmikko on kuvattu Japanin Nikkōssa sijaitsevan pyhäkön, 1600-luvulla valmistuneen Tōshōgūn puuoven veistoksessa. Siinä yksi apinoista peittää silmänsä, toinen korvansa ja kolmas suunsa. Kuva-aihelman arvellaan juontuvan Kungfutsen opetuksessaan käyttämästä metaforasta ja levittäytyneen ensin Aasiaan ja sitten eteenpäin osaksi ihmiskunnan yhteistä populaarikulttuurin peruskuvastoa.

Sarutahikon nimen etymologia vie hahmon taustalla piilotteleviin esihistoriallisiin uskomuksiin. Jumaluuden nimi (saru=apina, hiko=”prinssi”, poika) viittaa Japanin vuorilla nykyisinkin hyvin yleiseen japaninmakakiin (Macaca fuscata). Apinoiden esiintyminen kertomuksissa ja Sarutahikon ulkonäkö selittyy siten metsäisillä poluilla kohdattujen punanaamaisten makakien olemuksesta. Puiden varjoissa vilahtavan tai kuumasta luonnonlähteestä pilkistävän apinan olemuksen yhdistäminen metsän henkiin on hyvin ymmärrettävää. Apinalaumojen suurperheet ovat ihmisten mielissä antaneet Sarutahikolle tehtäväksi myös hedelmällisyyden turvaamisen. Maaseudulla kulkija voi joskus törmätä hänen symboliinsa, risteyksessä terhakkaasti seisovaan fallos-patsaaseen.

Apinan vuonna syntyneiden arvellaan olevan rentoja johtajatyyppejä. He ovat nokkelia ongelmanratkaisijoita, mutta saattavat joskus myös aiheuttaa niitä heittäytyessään tunteiden vietäväksi. Apinoiden syntymävuosia ovat 1932, 1944, 1956, 1968, 1980, 1992, 2004 ja 2016. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Legenda kertoo, että noin 2200 eaa. hallinneella keisari Shunilla oli oikeusministerinä oppinut nimeltä Gao Yao. Kun rikoksista epäiltyjä tuotiin hänen eteensä kuulusteltavaksi, kerrotaan tuomarin luottaneen päätöksissään erehtymättömän vuohen Xiezhin kykyyn. Xiezhi, mustanpuhuvalla turkilla, sorkkajaloilla varustettu yksisarvinen vuohi kuului muinaisessa Kiinassa ylimmän tuomarin apujoukkoihin. Sillä oli taito erottaa todenpuhujat valehtelijoista. Jos sen edessä puhuttiin palturia, otti otus vauhtia ja pukkasi pahantekijää kipeästi takamukseen. Syyttömät se jätti rauhaan. Tarina on elänyt kansanperinteessä vuosisatoja ja näyttäytyy nykypäivänä historiallisten draamojen asuissa. Keisarillisten tuomareiden käyttämä päähine on nimeltään xiezhi-hattu. Se symboloi tuomaroinnin oikeudenmukaisuutta ja lahjomattomuutta, joiden arvellaan kuuluvan myös vuohen vuonna syntyneiden henkilöiden ominaisuuksiin. Vaikka tarinassa esittäytyvä oikeudenpalvelija tulkitaan usein vuoheksi, kuvataan Xiezhi taiteessa mytologiseksi yhdistelmäksi leijonaa, yksisarvista ja lohikäärmettä. Sen pelottava ulkonäkö muistuttaakin tuomarin eteen raahattujen rikollisten painajaista pikemmin kuin laitumella ruohoa rouskuttavaa kotoista sarvipäätä.

Kiinalaisen kulttuuripiirin vuohi on matkannut naapurimaihin hieman erilaisin painotuksin. Vietnamissa vuohi on aina ollut tärkeä kotieläin. Sitä on kunnioitettu vaurauden ja hyvinvoinnin symbolina: kun piha-aitauksessa käyskentelee muutama vuohi, ei perheessä nähdä nälkää. Sarvilla on arveltu olevan voimaa edistää niin miesten kuin naistenkin seksuaalista kykyä. Kiinaa ja puolta maailmaa hallinneiden mongolien maailmassa vuohi oli shamanistisen kauden tulenjumalan Od Khanin ratsu. Lieneekö liian pitkälle vietyä arvailua, että tiibetinbuddhalaisen vuohella ratsastavan sepän Garwa Nagpon taustalla piileskelee ikivanha tulen hallintaan liittyvä uskomusperinne.

Kiinalaisen horoskoopin vuohi muokkautui Japanissa leppoisaksi lampaaksi. Kyseessä on kielikukkanen, sillä kiinan sana vuohi yang 羊 tarkoittaa Japanissa lammasta. Nisäkkäiden lihan syöminen oli Japanissa harvinaista 600-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Lampaiden kasvatuskaan ei saarivaltakunnassa ole kovin tavallista, sillä kostea ilmasto ei suosi tuuheaturkkisten eläinten hyvinvointia. Japanissa vuohia kasvatettiin kotieläiminä vasta melko myöhään, joidenkin arvioiden mukaan vasta 1800-luvun alkukymmeninä. Vuohet saapuivat saarille mahdollisesti korealaisten maahanmuuttajien mukana. Koreassa elävä vuohilaji on oma erityinen rotunsa (Capra hircus coreanae).

Perinteisen kiinalaisen horoskoopin mukaan vuohen/lampaan vuonna syntyneet ovat tunteellisia, lempeitä ja oikeudenmukaisia. Perheestä ja lähipiiristä huolta pitäviä vuohia pidetään turvallisina puolisoina ja vanhempina. Vuohien syntymävuosia ovat 1931, 1943, 1955, 1967, 1979, 1991, 2003 ja 2015. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Silkki ja Kiina liittyvät mielikuvituksessamme yhteen. Ylellisten silkkikankaiden kauppa lainasi myös nimen tuhatvuotiselle kulkureitille Kiinan Xi’anista Konstantinopoliin, Damaskokseen ja edelleen Välimeren yli Euroopan suurin kaupunkeihin. Se on tosin myöhempää alkuperää: saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra Ferdinand von Richthofenin nimesi reitin Silkkitieksi vasta vuonna 1877. Myytti rohkeasta ja uskollisesta hevosesta liittyy yllättävällä tavalla legendaan silkkiä tuottavan mulperiperhosen toukasta.

Kauan sitten Kiinan keisari hankki miehiä armeijaansa. Maanviljelijän perheessä ei ollut poikia, joten isä joutui värvätyksi joukkoihin. Tytär itki ja kaipasi kauas kotiseuduiltaan päätynyttä isäänsä. Kului kuukausia, eikä perhe tiennyt oliko isä elossa vai kuollut. Isän hevonenkin riiputti kaulaansa ikävöidessään isäntäänsä. Eräänä iltana tytär vei apetta hevoselle. Hän hyväili eläimen kaulaa ja vannoi tulevansa hevoselle vaimoksi, jos tämä vain etsisi isän sotatantereelta ja toisi tämän turvallisesti kotiin. Seuraavana aamuna hevonen oli poissa, mutta kuukauden kuluttua se ravasi talon pihaan isäntä selässään. Isä kauhistui kuultuaan, että tytär oli lupautunut hevoselle vaimoksi. Raivoissaan hän meni ja tappoi uskollisen eläimen. Hevonen nyljettiin ja sen nahka ripustettiin ulos kuivumaan. Kun tytär asteli pihamaalle, tuuli tarttui nahkaan, kietoi sen neitokaisen ympärille ja lennätti hänet matkoihinsa. Tyttöä etsittiin kaikkialta, mutta tämä oli kadonnut. Lopulta isä huomasi pihan mulperipuun lehdellä toukan, jolla oli hevosen pitkää kalloa muistuttava pää: tyttö oli muuttunut silkkiäisperhosen toukaksi.

Hevoset olivat muinaisille kiinalaisille arvokkaita eläimiä. Niiden arveltiin olevan jumalten sanansaattajia ja monella tapaa ihmeisiin kykeneviä olentoja. Keski-Aasiasta kotoisin olevia Ferghanan hevosia arvostettiin niin paljon, että niitä hankittiin naapurimaista keisarillisiin talleihin sotajoukkojen voimalla. Silkkiäistoukan legenda antaa aavistaa, että hevosia myös uhrattiin jumalille. Hevosten uhraaminen on ollut tapana lukuisissa kulttuureissa, vaikka eläintä ei aina seremoniassa surmattu.

Shintolaisessa Japanissa hevosen lahjoittaminen kami-jumaluudelle (jinme, myös shinme) on tapa, joka juontaa juurensa Nara-kaudelle (710-794). Mustan tai ruskean hevosen lahjoittaminen ilahduttaa myrskyjä hallitsevia kameja. Valkoinen hevonen on lahja keisarilta. Elävät hevoset ovat kallisarvoisia, mutta myös hankalia ja pyhäkölle runsaasti ylimääräisiä kustannuksia tuottavia lahjoja. Niinpä suurin osa kansalaisista luottaa kamien hyväksyvän myös puiset, savesta muovaillut ja pronssiin valetut hevoset. Tavallisten kansalaisten toiveet kulkevat jumalille yksinkertaisimmillaan puiseen ema-laattaan kirjoitettuna. Matkalainen näkee niitä maan kaikilla pyhäköillä myös nykypäivänä. Eläviä jinme-ratsuja on edelleen muutamilla tärkeillä pyhäköillä. Valkoisen hevosen näkeminen uudenvuoden pyhäkkökäynnillä on erityisen hyväenteistä.

Perinteisen kiinalaisen horoskoopin mukaan hevosen vuonna syntyneet ovat rohkeita, intohimoisia ja valmiita uhrauksiin läheistensä puolesta. Hevosten syntymävuosia ovat 1930, 1942, 1954, 1966, 1978, 1990, 2002 ja 2014. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Käärme herättää meissä eurooppalaisissa epäluuloa ja vähän pelkoakin. Tutussa tarinassa paratiisin käärme on viettelevä ja vaarallinen. Aasiassa matelijan olemus on tulkittu toisin. Intiassa hedelmällisyyden ja hyvinvoinnin käärmejumaluudelle tarjotaan ruokalahjoja päivittäin. Kaakkois-Aasian buddhalaisessa taiteessa monipäinen käärme suojelee meditoivaa Buddhaa. Japanissa käärmeellä on tärkeä tehtävä viestinviejänä luontoa hallitsevien kamien ja ihmisten välillä. Käärmeiden viihtyminen maanalaisissa koloissaan ja horrostaminen kylmän vuodenajan yli on antanut pontta uskomukselle, että matelijalla on yhteys maan satoa tuottaviin voimiin. Lisäksi käärmeiden herkkupaloinaan popsimat jyrsijät ovat viljelijöiden ikiaikaisia vihollisia. Ilmiselvä syy ja seuraus käärmeen ikiaikaiselle pyhyydelle löytyy varhaisten ihmisten toimeentulosta. Vaikka käärme nähdään hyväntahtoisena ja siunaavana, on sillä myös toinen olemus.

Nahkansa luova käärme antaa tilaa mielikuvituksen lennolle. Myyttien ja uskomusjärjestelmien taustavaikuttajat, tietäjät, tarinasepot ja myöhemmin kirjailijat ja taiteilijat ovat tarttuneet muodonmuutoksen tarjoamaan aihelmaan vuosisatojen ajan. Vaikka Intiassa käärmejumala Nagaraja on miespuolinen, ovat Itä-Aasian lukuisat käärmehenget usein saaneet naisen hahmon. Ehkä ajatuskulku yhdistelee taivaalla havainnoitavaa kuunkiertoa ja naiselliseksi tulkittuja mielialojen vaihtelua käärmeiden arvaamattomuuteen?

Vuonna 1752 Edon, nykyisen Tokion, teatteriyleisö haltioitui uudesta näytelmästä. Musume Dōjōji, Dōjōji-temppelin neito on intohimoa, petoksia ja kauhua yhdistelevä kabukinäytelmä. Nuori kaunotar Kiyohime rakastuu komeaan munkki Anchiniin. Luostarilupauksen antanut Anchin torjuu neidon, mutta antautuu lopulta rakkauden iloihin tämän kanssa. Aamun koittaessa mies tulee toisiin ajatuksiin ja jättää neidon lupaamalla palata tämän luo vierailtuaan temppelissä. Kyseessä on kuitenkin valhe. Kiyohime seuraa askeleitaan kiirehtivää munkkia joen partaalle. Anchin hoputtaa lautturia matkaan, mutta Kiyohime hyppää jokeen uidakseen hänen peräänsä. Rakastunut tyttö muuttuu kauhistuttavaksi käärmehirviöksi. Tarinan jännittävässä loppukohtauksessa Anchin on piiloutunut temppelin pronssiseen kelloon. Käärme-Kiyohime kietoutuu sen ympärille, puhaltaa kidastaan tulenlieskat polttaen petollisen miehen kellon sisällä kuoliaaksi.

Näytelmä käärmeneito Kiyohimen kohtalokkaasta rakkaudesta kirjoitettiin 1400-luvulla no-teatterin näyttämölle. Se on sen jälkeen inspiroinut lukemattomia niin kabukin kuin puupiirrostaiteilijoidenkin joukkoa. Tarinasta tunnetaan versioita, joissa Anchin vaihtelevasti onnistuu torjumaan viettelyksen, mutta pettää tytön kaikki tyynni. Musume Dōjōji on perinteisen naisrooliin eläytyvän miesnäyttelijän onnagatan juhlaa. Näytelmää esitetään edelleen ja se on myös filmattu useaan kertaan. Onpa näytelmästä esitetty sellainenkin versio, jossa tapahtumat sijoittuvat kristilliseen kirkkoon ja Anchin onkin katolinen pappi.

Perinteisen kiinalaisen horoskoopin mukaan käärmeen vuonna syntyneet ovat älykkäitä, tarkkanäköisiä, suunnitelmallisia ja taiteellisia. Käärmeiden syntymävuosia ovat 1941, 1953, 1965, 1977, 1989, 2001, 2013 ja 2025. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Lohikäärmekuningas Ryūjin vartioi temppeleiden ja pyhäkköjen rauhaa Japanissa. Sen tiukka katse seuraa vierailijan askeleita kattomaalauksesta. Notkea suomuinen vartalo kiertyy pylväiden ympäri tai istuu pyhäkön sisäänkäynnillä sijaitsevan vesialtaan temizuyan reunalla. Veteen liitetty taruolento on mukana niin keisarillisen miekan Kusanagi no Tsurugin syntytarinassa kuin Tawara Tōdan ja Urushima Tarōn seikkailuissa.

Lohikäärmeiden kotimaaksi nimetään usein Kiina. Klassinen kirjallisuus ja taide ovat muokanneet perinteeseen kokonaisen lohikäärmeiden suvunpuun. Olennon hahmo, luonne ja väritys vaihtelee. Joskus se nousee siivilleen, toisinaan sukeltaa merten syvyyksiin. Lohikäärmeistä vahvin on väriltään keltainen. Keisareiden lohikäärmeellä oli viisi teräviin kynsiin päätyvää varvasta, muilla neljä tai kolme. Kiinan hallitsijat näkivät itsensä mahtavan lohikäärmeen jälkeläisinä. Esimerkiksi Han-dynastian perustaja keisari Gaozu (256-195 eaa.) antoi merkitä aikakirjoihin lohikäärmeen isäkseen. Taiteeseen lohikäärmeen hahmo oli ilmaantunut jo tuhat vuotta aiemmin, kun Shang-dynastia hallitsi Keltaisenjoen laaksoa noin 1600-1045 eaa. Elämää ja hyvinvointia tuova suuri joki lienee antanut syyn veden jumaluuden kunnioittamiselle.

Vesiputoukset, sade ja tuliperäisen maan kuumat lähteet olivat tärkeitä myös esihistoriallisen Japanin mytologiassa. Veden jumaluus sai fyysisen hahmonsa kulttuurilainana Kiinasta, josta lohikäärmeet matkasivat Japanin saarille kauppamiesten ja oppineiden mukana. Olennot löysivät vakituisen asuinpaikan buddhalaisten temppeleiden lähistöltä. Veden jumaluus olikin varsin pätevä suojelemaan puisia temppeleitä tulipaloilta. Luonnonvoimilla on kuitenkin aina myös vaarallinen puolensa. Vesi voi tuhota ja tappaa. Niinpä kertomusperinteestä löytyy lohikäärmetarinoita, joissa samurai koettelee voimiaan vihaista hirviötä vastaan tai rakkauden riuduttama neitonen muuttuu tultasyökseväksi kostajaksi. Honji suijaku, kotimaista shintolaisuutta ja buddhalaisuutta lempeästi yhdistävä ajatusmalli muokkasi kahdesta uskomusjärjestelmästä japanilaiseen kansanluonteeseen oivallisesti luontuvan katsomuksen. Saapuipa ihminen kumman tahansa uskonnon pyhäkölle, on hänen samalla kertaa mahdollista tervehtiä kunnioittavasti myös toisen jumaluuksia.

Alkanut vuosi 2024 on kiinalaisessa kalenterissa omistettu puu-elementin lohikäärmeelle. Lohikäärmeiden arvellaan olevan synnynnäisiä johtajia, rohkeita, itsenäisiä ja älykkäitä. Lohikäärmeiden syntymävuosia ovat 1928, 1940, 1952, 1964, 1976, 1988, 2000, 2012 ja 2024. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Mikäpä houkuttelevampaa kuin kurkistus tulevaisuuteen. Horoskoopit ja ennustaminen kiinnostavat myös oman aikamme tietoon ja järkeen päätöksensä perustavia ihmisiä. Moni tietää länsimaisen horoskooppinsa lisäksi myös syntymävuoteen pohjaavan kiinalaisen eläintunnuksensa. Tätä kirjoitettaessa ollaan jättämässä jäähyväiset kiinalaisen kalenterin neljännelle eläimelle, vuotta 2023 hallinneelle JÄNIKSELLE. Juuri alkaneen vuoden tunnuseläin, lohikäärme lennähtää valtaistuimelle perinteisen kuukalenterin mukaan vasta helmikuun alussa. Kurkistetaanpa sitä ennen, mitä kansanperinne kertoo hyväntahtoisesta ja hellämielisestä jäniksestä.

Kaikki Aasian kansat näkevät täysikuun hohtavalla pinnalla riisikakkuja valmistavan jäniksen. Siitä, kuinka pieni eläin päätyi sinne takomaan huhmaretta, on useita versioita. Kiinassa säilyneet vanhimmat kirjalliset lähteet ovat n. 200-luvulta eaa., mutta kertomusperinne on varmuudella elänyt suullisessa muodossa hyvin paljon kauemmin. Tarina jäniksestä kulki pyhiinvaeltajien ja kauppiaitten mukana tuhansien kilometrien matkan Intiasta Kiinaan ja edelleen Japaniin. Kuussa asuva jänis löytyy niin buddhalaisten Jātaka-tarinoiden kuin mm. intialaisen faabelikokoelman Panchatantrankin sivuilta. Jänis seikkailee myös Japanin ikivanhan shintolaisuuden tarussa, jossa sillä on ratkaiseva rooli jumalten välisessä kilpakosinnassa.

Sattuipa kerran niin, että ystävykset apina, saukko, kettu ja jänis päättivät harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Eläimet arvelivat, että paras tapa olisi tarjota satunnaiselle kulkijalle juhla-ateria. Apina keräsi puista kypsiä hedelmiä, saukko pyydysti pari suurta kalaa, kettu nappasi kaatopaikalta mehevän liskon ja varasti kyytipojaksi ihmisiltä kupposen maitoa. Apina, saukko ja kettu menivät saaliinsa kanssa kotiin odottamaan vierasta, mutta jänis paneutui ruohikkoon nokosille. Sakra, monikerroksisia taivaita hallitseva jumaluus, oli kuullut eläinten pohdiskelut. Hän laskeutui maan päälle kiertelevän erakon valepuvussa tutkiakseen, kuinka eläimet onnistuvat vieraanvaraisuudessa. Hän vastaanotti apinan tarjoamat hedelmät, saukon kalat sekä ketun tuoman liskon ja maidon. Kun hän sitten saapui jäniksen luo, oli tämä juuri heräilemässä uniltaan. Jänis pyysi vierasta istumaan toviksi, kunnes ruoka valmistuu. Nopeasti se kokosi puita, sytytti nuotion ja heittäytyi sitten liekkeihin tarjotakseen vieraalle jänispaistin. Silloin Sakra vaimensi liekit ja kiitti jänistä sen suuresta uhrista. Palkinnoksi jumaluus osoitti kuun jäniksen kotipaikaksi. Siellä se valmistaa tahmeita riisikakkuja ikuisen elämän yrteistä vielä tänäkin päivänä. (Jātaka no 316)

Perinteisen kiinalaisen horoskoopin mukaan jäniksen vuonna syntyneet ovat hienotunteisia, herkkiä ja lahjakkaita. Jänisten syntymävuosia ovat 1927, 1939, 1951, 1963, 1975, 1987, 1999, 2011 ja 2023. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe

Emme tule usein ajatelleeksi, kuinka monikulttuurinen juhla joulu on. Vuoden pimeimpään aikaan vietettävän perhejuhlan kulttuuriset juuret kaivautuvat paljon kristinuskoa syvempiin historian kerroksiin. Roomalaisten Saturnalia-juhlasta muokattiin Jeesuksen syntymäpäivä 200-luvulla. Kristinuskon levittäytyessä pohjoiseen jouluperinteeseen otettiin mukaan germaanisia piirteitä, kuten saksalaisten kuusipuu ja juutalaisten vieroksuma possunliha. Punaiseen pukeutunut Coca Cola-pukki korvasi meikäläisten harmaanuttuisen puuhkalakin 1950-luvulla.

Joulukuussa Aasian suurkaupunkien kadut ja ostoskeskukset koristautuvat näyttävin valoin. Uskonnollista viestiä niissä ei juuri näy, vaan kisaa käydään suurimman ja kauneimmat valoteoksen tittelistä. Kansainväliset jouluhitit tahdittavat ostosten tekemistä. Joulupukki näyttäytyy poroineen ja lahjasäkkeineen monissa näyteikkunoissa. Virvoitusjuomajätin globaalista mahdista kertoo vallitseva punainen väri. Hindulaisissa ja buddhalaisissa maissa joulua ei varsinaisesti vietetä, vaan päiväys 25.12. solahtaa kalenterissa sopuisasti muiden juhlapäivien joukkoon. Tiukan linjan islamilaisissa maissa ja Pohjois-Koreassa joulua ei huomioida lainkaan.

Kiinassa ja Japanissa jouluun ei yhdistetä uskonnollista viestiä. Tuontitavarana se mielletään romanttiseksi juhlaksi, jolloin rakastavaiset vaihtavat pieniä lahjoja ja viettävät aikaa yhdessä. Japanissa jouluaterian ykköspaikkaa pitää hallussaan hieman yllättäen yhdysvaltalainen pikaruokapaikka Kentucky Fried Chicken (KFC). Mainoslogossa ravintolan hymyilevä perustaja, valkopartainen Harland David Sanders saattaa japanilaisittain tarkasteltuna näyttäytyä joulupukin kaltaisena hahmona. Jälkiruoaksi nautittava mansikkakakku vie ainakin suomalaisen ajatukset juhannukseen pikemmin kuin piparkakuilta ja glögiltä tuoksuvaan jouluun. Myös Kiinan suurissa kaupungeissa joulu näkyy enemmän julkisessa katukuvassa. Muovisia joulukuusia hankitaan koteihin, mutta niitä ei juurikaan koristella. Shengdan Laoren, ”vanha joulu-ukko” istuu tavarataloihin lavastetuissa luolissa kirittämässä ostoshuumaa. Varsinaisia jouluun yhdistyviä ruokia ei Kiinassa ole, mutta juhlakaudella lahjoitetaan ystäville paperiin kauniisti pakattuja omenia. Sana omena on mandariiniksi píngguǒ. Se kuulostaa kiinalaisten korvaan samalta kuin rauha. Omenalahjalla toivotetaan siten rauhallista aikaa. Hyvä ruoka ja perhe ovatkin aina kiinalaisille juhlan tärkeimmät elementit.

Kristityt ovat Aasiassa vähemmistönä Filippiinien saaria lukuun ottamatta. Valon voittoa pimeydestä juhlitaan syyskuukausina useiden riehakkaiden festivaalien voimin. Intiassa on Diwali, Kiinassa Kuukakkujen juhla, Thaimaassa Loi Kratong ja Myanmarissa Thadingyut, mutta joulu sellaisena kuin me sen nykyisin tunnemme, on melko uusi tulokas. Väkirikkaissa moniuskontoisissa maissa, kuten Intiassa, Etelä-Koreassa ja Indonesiassa sekä kansainvälisessä Singaporessa kristittyjen joukko juhlistaa Jeesuksen syntymäpäivää hyvin samanlaisin menoin kuin Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Kirkot täyttyvät pyhien aikaan parhaisiinsa pukeutuneista evankeliumin kuulijoista.

TIESITKÖ? Joulukorttien kuvastossa talvi on suosittu vuodenaika. Lumi ja raikas talvinen tuuli kiehtovat Aasian maista saapuvia matkailijoita. Vaikka Jeesuksen kotikonnuilla Palestiinassa joskus sataakin lunta, on talven yhdistäminen jouluun eurooppalaista keksintöä. Monet meille tutut jouluperinteet ovat syntyneet Saksassa ja Brittein saarilla, jossa koettiin 1800-luvun puolivälissä monta poikkeuksellisen kylmää talvea. Tältä ajalta on peräisin myös klassikko, Charles Dickensin Joulukertomus (1843). Tarinassa saituri Ebenezer Scrooge kohtaa joulun hengen tunnetuin seuraamuksin.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Identifioimaton seinämaalaus Thaimaasta, Wikimedia Commons Public Domain

TOIVOTAMME RAUHALLISTA JUHLAN AIKAA.
Seuraa blogiamme myös ensi vuonna.
Sukellamme Lohikäärmeen vuoden kunniaksi eläintarinoiden pariin.
Terveisin Irene ja Tuula

Diwalia (deepavali), hindulaista valon ja ilon juhlaa vietetään vuoden pimeimpään aikaan. Tänä vuonna festivaali osuu marraskuun puoliväliin 12.11.2023. Pienet pisaranmuotoiset savilyhdyt, diyat syttyvät hindukotien ja -temppelien lisäksi myös sikhien ja jainalaisten alttareilla. Diwali on kaupunkien kadut valloittava värikäs kansanjuhla. Hyvä ruoka, makeat herkut ja musiikin tahdissa tanssivat riemukkaat ihmisjoukot kuuluvat asiaan. Diwalia vietetään myös monissa Kaakkois-Aasian maassa, esimerkiksi buddhalaisessa Thaimaassa, islamia tunnustavassa Malesiassa ja monikansallisessa Singaporessa.

Intiassa viisipäiväinen valon juhla merkitsee perinteisesti uuden vuoden alkua. Kodin ulko-ovelle maalataan rangoli, värikkäästä pulverista työstetty monimutkainen kuvio. Rangolin tarkoituksena on toivottaa onnen, valon ja kauneuden jumalatar Lakshmi tervetulleeksi kotiin. Lakshmi on Vishnun, maailmankaikkeuden tasapainoa ylläpitävän jumalan puoliso ja shakti, naispuolinen energia. Lakshmin taustalta löytyy jännittävä tarina maailmankaikkeuden varhaisvuosilta, jossa aika ja olemassaolon monet tasot olivat vasta syntymässä.

Samudra Manthan -myytti kertoo, kuinka jumalat ja demonit yhdistivät voimansa kirnutakseen Maitomerestä amritaa, taikajuomaa, joka takaa kuolemattomuuden. Juonen käänteissä on aineksia vaikka toimintaleffaan. Tarinassa jumalat jekuttavat yksinkertaisia demoneita monin tavoin. Vishnu muuttaa itsensä kilpikonnaksi, jonka päälle asetetaan kirnuksi myyttinen Mandara-vuori. Shiva antoaa oman jättimäisen myrkkykäärmeensä kirnun ympäri kierrettäväksi köydeksi. Huippukohdassa demonit saavat amritan haltuunsa, mutta viime hetkellä jumalat iskevät takaisin pelastaen päivän. Tarinassa Maitomerestä nousee monenlaisia aarteita. Niiden joukossa on ihastuttava nelikätinen jumalatar Lakshmi. Lakshmi liitetään tavallisesti lootukseen, mutaisesta vedestä nousevaan puhtauden symboliin. Taiteessa hänet kuvataan nelikätisenä, istumassa tai seisomassa lootuksen päällä. Usein taustalla nähdään kaksi vettä kärsästään ruiskuttavaa norsua. Lempeä Lakshmi on kulkenut pitkän maantieteellisen matkan Intian niemimaalta Kaakkois-Aasian buddhalaisten maiden kautta aina Kiinaan ja Japaniin saakka. Kaikkialla häntä kunnioitetaan onnen ja menestyksen jumalattarena.

Kuten muillakin hindujumaluuksilla, myös Lakshmilla on taito muuttaa olomuotoaan, kun tilanne niin vaatii. Ramayana-eepoksessa hän esiintyy Sitana, prinssi Raman uskollisena puolisona. Krishna-legendoissa hän on lemmekkään sinisen jumalan rakastettu Radha. Lakshmin hurjempi hahmo, Durga ratsastaa taisteluun tiikerin selässä kantaen kahdeksassa käsivarressaan vaarallisia aseita. Legendan mukaan Durga surmaa pimeyden voimia edustavan puhvelidemoni Mahishasuran, joka uhkaa universumin tasapainoa. Yksikään miespuolinen jumala ei olentoa pysty voittamaan. Niinpä peloton Durga rientää apuun. Durga puja -festivaalia, vimmaisaa naisenergiaa puhkuvaa juhlaa vietetään Intiassa lokakuussa.

Diwali on löytänyt paikkansa myös monien Euroopan suurkaupunkien festivaalikalenterista. Diwalia vietetään Helsingissä 11.11.2023. Lisätietoja Suomi-Intia Seura ry.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuntematon taiteilija, Maharao Ram Singh juhlii diwalia, 1840. Wikimedia Commons Public Domain

Myanmarissa sadekauden mittainen hiljainen jakso päättyy lokakuussa perinteisen kuukalenterin mukaisesti täydenkuun iltaan. Tänä vuonna thadingyut-festivaalia juhlitaan 28.-30.10. Silloin tuhannet lyhdyt ja lamput syttyvät kaupunkien ja kylien kaduille ja pyhäköille kaikkialla Kaakkois-Aasiassa. Myanmarissa pagodeilla ja temppeleillä lyhdyistä sommitellaan aukioille monimutkaisia ja näyttäviä kuvioita. Suitsukkeiden ja kukkien tuoksu leviää lämpimään iltaan.

Thadingyut-festivaalin uskonnollinen sisältö palaa Buddhan syntymää kuvaavaan legendaan (ks. artikkeli Hyvää syntymäpäivää, Gautama). Perimätiedon mukaan Gautaman äiti Māyādevī kuoli seitsemän päivää synnytyksen jälkeen. Hän siirtyi buddhalaiseen Tāvatiṃsa–taivaaseen, jota jumaluudet asuttavat Indran alaisuudessa. Kun Gautama Buddha valaistui, matkasi hän opettamaan äidilleen ja jumalille uutta oppia kärsimyksestä ja sen lakkaamisesta Vassa-kauden ajaksi. Perinteisen käsityksen mukaan Māyādevī oli uudelleensyntynyt taivaaseen miespuolisen jumaluuden hahmossa. Tätä äidin uutta muotoa ei kuvataiteessa yleensä esitetä, vaan rubiiniportaita laskeutuvan Buddhan seuralaiset ovat vakiintuneen androgyynisiä hahmoja.

Vassa on buddhalaisten munkkien monsuunikauteen ajoittuva, kolme kuukautta kestävä ajanjakso, jolloin rankkasateet ja tulvivat joet estävät liikkumisen luostarista toiseen. Tuolloin munkit pysyttelevät sisätiloissa ja meditoivat paljon. Vassa käännetään usein paastokaudeksi, mutta oikeastaan se on sadekauden retriitti. Munkkien muutenkin niukkaan ruokavalioon Vassa ei juuri vaikuta. Monet hartaat maallikot pyrkivät Vassan aikana noudattamaan buddhalaisuuden elämänohjeita tavallista huolellisemmin. Myös he meditoivat päivittäin, pidättäytyvät kokonaan alkoholista ja tupakoinnista sekä nauttivat vain kasvisruokaa. Häitä tai muita iloisia juhlia ei järjestetä sadekuukausien aikana. Vassa huipentuu Kathein-seremoniaan, jossa maallikot lahjoittavat läheiseksi kokemansa luostarin munkeille uudet oranssit kaavut ja erilaisia arjen tarve-esineitä, kuten viuhkoja, päivänvarjoja tai partakoneen teriä.

Thadingyut-festivaalin aikaan myanmarilaiset uskovaiset sytyttävät lyhtyjä valaistakseen Gautama Buddhalle tien takaisin ihmisten maailmaan. Kadut valtaa yleinen ilonpito, kiertelevät näyttelijä- ja muusikkoryhmät esittävät vauhdikkaita tanssinumeroita ja ruokakojut pursuvat monenlaisia herkkuja. Liharuokaakin on taas tarjolla. Buddhan paluuta juhlitaan Thaimaassa ja Laosissa Wan Ok Phansa festivaalilla, jossa mukana ovat jokia hallinnoivat naga-käärmejumalat. Valaistut paperiset kuumailmapallot ja kapeiden veneiden melontakilpailut täydentävät siellä kansanjuhlan ohjelmaa. Paikallista väriä on pujahtanut buddhalaisten perinteiden joukkoon myös vuoristoilla seuduilla, Tiibetissä ja Bhutanissa, joissa juhla tunnetaan nimellä Lhabab Düchen.

Sotilaat kaappasivat jälleen kerran vallan Myanmarissa joulukuussa 2021. Väkivalta ryöpsähti maan suurimmissa kaupungeissa, kun hallituksen joukot tulittivat aseettomia mielenosoittajia. Buddhalaiset munkitkaan eivät ole säästyneet pidätyksiltä ja pahoinpitelyltä. Festivaalit ovat haalistuneet armeijan valvonnan alaisuudessa vain varjoksi entisestä. Myanmarin tapahtumat ylittävät melko harvoin uutiskynnyksen Suomessa. Teloitukset ja silmitön väkivalta jatkuu maassa edelleen.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Buddha laskeutuu Tavatimsa taivaasta. Wat Kasattrathirat, Ayutthaya. Wikimedia Commons Public Domain.

Nelikätinen norsupäinen hahmo kohottaa käsiään katselijaa kohden. Hindulainen oppineisuuden ja onnen jumaluus on valloittanut kotimaansa Intian lisäksi Aasian buddhalaiset ja kungfutselaiset maat. Hyväntahtoinen pulska hahmo tanssii niin Kambodzan mahtavan Angkor Watin käytävillä kuin tiibetiläisten thangka-maalauksissa ja japanilaisen temppelin puutarhassakin. Ganeshin voittokulku ulottuu nykyisin myös Eurooppaan. Hänelle omistettuja temppeleitä löytyy niin Berliinistä, Pariisista kuin Helsingistäkin.

Legendan mukaan Ganeshin äiti, Shivan puoliso Parvati oli pitkästynyt ja kaipasi seuraa. Hän loi juttukaverikseen aikuisen pojan oman ihonsa hiukkasista. Kun Shiva sitten tapasi vaimonsa vieraan nuorukaisen seurassa, leikkasi hän mustasukkaisen raivon vallassa tältä pään poikki. Uusi pää hankittiin kiireesti ensimmäiseltä vastaantulevalta olennolta, joka sattui olemaan norsu.

Ganeshin syntymää juhlitaan kymmenpäiväisessä Ganesh Chaturthi -festivaalissa hindulaisen kalenterin Bhaadrapadan kuussa. Meikäläisittäin tämä tarkoittaa elokuun ja syyskuun tietämille sijoittuvaa ajanjaksoa. Tänä vuonna juhla alkaa 18.9. Ganesh Chaturthin lähestyessä perinteisten veistospajojen kiireet lisääntyvät. Jokaiseen hindukotiin hankitaan savesta muotoiltu Ganeshin patsas. Kauppiaat ja yrittäjät asettelevat patsaita kaduille pystytettyjen katosten alle. Festivaalin aikana jumaluudelle lauletaan pyhiä hymnejä ja rukoillaan. Myös paastoaminen kuuluu hartauden harjoittamiseen. Temppeleissä on runsaasti väkeä ja jumaluuden alttari pursuu lahjoitettuja ruokia, kukkia ja suitsukkeita. Hindujumaluuden ateriat ovat luonnollisesti kasvisruokia. Makeisiin mieltyneelle jumalalle tarjotaan erilaisia tahmeita herkkuja. Festivaalin kymmenentenä päivänä savipatsaat kannetaan kulkueessa joen tai meren rantaan ja lasketaan veteen. Kun savi sulaa, jumala palaa oikeaan olomuotoonsa inhimillisten aistien tavoittamattomiin. Vaikka hindulaisuuteen kuuluu useita värikkäitä ja äänekkäitä julkisia festivaaleja kulkueineen, jumaluuksia palvellaan päivittäin myös kotialttarin ääressä. Tavallisesti yhteydenpidosta jumalten kanssa huolehtii perheen äiti.

Historioitsijat arvioivat, että Ganesh Chaturthin yhteisöllinen vietto alkoi Punessa, Maharashtran osavaltiossa 1600-luvulla. Tuolloin mielenkiintoinen ja harvinainen nainen, Rajmata Jijabai Bhonsle (1598-1674) hallitsi Punea pienen poikansa Shivajin sijaishallitsijana useiden vuosikymmenten ajan. Historia muistaa Jijabain edistyksellisenä vallanpitäjänä, joka pyrki edistämään alueen taloutta. Jijabain rakennuttama Kasba Ganapatin temppeli on omistettu Punen suojelijalle Ganeshille. Jumaluus olikin palvelijalleen varsin suosiollinen: Jijabain pojan Shivajin vuonna 1645 perustama Marathin valtakunta käsitti laajan alueen Keski- ja Pohjois-Intiassa vuoteen 1818 saakka.

Britit, siirtomaa-ajan häikäilemättömät isännät kielsivät kaikki hindulaisuuden suuret festivaalit. Heitä arveluttivat kansanjoukkojen kokoontumiset etenkin, kun itsenäisyyttä ajavat vapaustaistelijat alkoivat kiertää sääntöjä elvyttämällä uskonnollisia juhlia kansallishenkeä nostattaakseen. Itsenäisen Intian puolesta toimiva Bal Gangadhar Tilak (1856-1920) otti tavoitteekseen yhdistää kastijärjestelmän viipaloima eriarvoinen yhteiskunta. Hyväntahtoinen norsupäinen hahmo sopi kansaa yhdistäväksi jumalhahmoksi todella mainiosti. Ganeshiahan rakastivat ja kunnioittivat kaikki korkea-arvoisista bramiineista kauppiaisiin ja kadunlakaisijoihin.

Hindulaisten juhlien iloisuus, hyvä ruoka ja mukaansatempaava musiikki houkuttelevat sivullisenkin seuraamaan festivaalin kulkua. Lähetystyö ja käännyttäminen eivät kuulu hindulaisuuteen, joten ilonpitoon on helppo yhtyä omasta uskonnosta tai maailmankatsomuksesta riippumatta. Ajankohtaiset ympäristöasiat puhuttavat kansalaisia myös Intiassa. Kipsiä ja väriaineita sisältävien Ganesh-patsaiden upottaminen mereen on nykyisin kiellettyä. Viranomaiset kannustavat hankkimaan perinteisiä, puhtaasta saven ja lehmänlannan sekoituksesta valmistettuja patsaita ja upottamaan ne suuriin pihasäiliöihin. Vesi siivilöidään niistä juhlamenojen jälkeen ja hyödynnetään kasvimaiden kastelussa. Ehkäpä menestyksen ja onnen jumaluus siunaus leviää sitäkin kautta.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Ganesh Basohli, miniatyyrimaalaus n. 1730. Wikimedia Commons Public Domain

Kun Mulian sai tietää, että hänen äitinsä oli kuoleman jälkeen joutunut helvettiin, riensi hän Buddhan luo kysymään, kuinka äitiä voi auttaa. Buddha kertoi, ettei kukaan voi pelastaa helvettiin päätynyttä. Kuolema on vain yksi vaihe elämien päättymättömässä ketjussa. Kukin viettää tuonpuoleisessa aikansa, kunnes jatkaa taas matkaansa. Läheisen nimissä voi kuitenkin tehdä hyviä tekoja. Niiden kautta kertynyt positiivinen karma lyhentää kärsimysten aikaa.

Tarina Moggallanasta, Buddhan kuuluisimmasta oppilaasta matkasi oppineiden ja vaeltavien munkkien mukana Intiasta Kiinaan. Varhaisin siitä säilynyt dokumentti on 700-luvulta ja se tunnetaan nimellä ”Mulian pelastaa äitinsä”. Kiinassa ajatus edesmenneen äidin auttamisesta yhdistyi luontevasti kungfutselaisuuden oppiin vanhempien kunnioittamisesta. Kun Mulianilla buddhalaisessa uskomusperinteessä oli lisäksi kyky saada yhteys kuolleiden valtakuntaan, löysi ”Nälkäisten kummitusten kuukausi” nopeasti paikkansa vuotuisjuhlien kalenterissa. Kiinalaisen kuukalenterin seitsemännen kuun aikana helvettien portit avautuvat ja kummitukset vierailevat ihmisten maailmassa. Tärkein juhlapäivä on Zhong Yuan Jie, seitsemännen kuun viidestoista. Tänä vuonna se osuu länsimaisessa kalenterissa päivämäärälle 30.8.

Karman lahjomaton laki määrää, että jokaisella teolla on seurauksensa. Buddhalaisuuden ohjeet maallikolle ovat selkeät. Yksinkertaisimmillaan opetus kehottaa välttämään elävien olentojen vahingoittamista, varastamista, valehtelua ja pettämistä, ylenpalttisiin aistinautintoihin heittäytymistä ja huumaavien aineiden käyttöä. Kun rikkeitä tulee kuitenkin tehtyä, joutuu itse kukin niistä henkilökohtaisesti vastuuseen. Myötätuntoisinkaan jumalolento ei voi tekijää armahtaa. Hyvien tekojen tekeminen edesmenneen läheisen nimissä on kuitenkin periaatteessa mahdollista. Hyväntekeväisyys tai esimerkiksi pyhiinvaellus ja lahjoitukset tärkeille temppeleille kuuluvat olennaisena osana maallikkobuddhalaisuuden harjoittamiseen koulukunnasta riippumatta.

Kummituskuukauden aikana edesmenneitä perheenjäseniä kestitetään ruokatarjoilulla. Pöytään katetaan ylimääräinen lautanen. Myös kadunkulmiin ilmestyy pieniä ruokatarjottimia, joissa syömäpuikot ja nippu suitsukkeita on asetettu pystyyn riisiannokseen. Vainajien hyvinvoinnista huolehditaan lisäksi hankkimalla ”kummituskaupoista” paperista valmistettuja käyttö- ja ylellisyystavaroita, jotka poltetaan kaupunkien kaduille rakennetuissa rovioissa. Haudoille viedään kukkia, sekä vainajalle mieluisia juomia ja suitsukkeita. Monissa kaupungeissa kummituksia viihdytetään tanssi- ja musiikkiesityksillä. Inhimillinen yleisö jättää eturivin tuolit tyhjiksi, sillä ne on varattu kummituksille. Ohjelmistot vaihtelevat perinteisestä kiinalaisesta oopperaillasta vauhdikkaisiin rock-konsertteihin. Juhlakauden päätteeksi näkymättömät vieraat saatellaan takaisin tuonpuoleiseen jokiin laskettujen lyhtyveneiden valaistessa iltaa.

Zhongyan festivaalia juhlitaan kiinalaisissa yhteisöissä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Singaporen Chinatown muuntautuu kokonaan eri maailmaksi kummitusjuhlan aikaan. Zhongyan on tärkeä merkkipäivä myös Japanissa, jossa elokuisen juhlan nimi on Obon. 

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuonpuoleisessa hallitseva jumaluus Yan Wang, maalaus Valkoisen pilven temppelissä Beijingissä. Wikimedia Commons Public Domain.

Japanin kenties tunnetuin festivaali Gion matsuri valloittaa Kioton kadut heinäkuussa. Juhla keskittyy vuonna 656 rakennetulle Yasaka-jinjalle, joka on omistettu myrskynjumala Susanoo-no-mikotolle ja hänen puolisolleen Kushinada-himelle. Matsuria alettiin viettää vuonna 869, kun keisarillista pääkaupunkia haluttiin suojella kulkutaudeilta ja luonnonmullistuksilta. Nuori keisari Seiwa määräsi Yasakan papiston rukoilemaan myrskynjumalaa. Pyyntöjen vahvistukseksi lähellä sijaitsevan buddhalaisen Shinsen-en temppelin puutarhaan pystytettiin 66 koristeltua hilpari-keihästä. Luku 66 vastasi aikansa Japanin provinssien määrää. Edo-kaudella Gion matsurista muodostui hyvinvoivalle kauppiasluokalle tilaisuus esitellä vaurauttaan. Gionin kaupunginosan huvittelupaikat, teatterit ja kauppahuoneet tarjosivat festivaaliin osallistujille runsaasti ohjelmaa.

Gion matsuria on vietetty sota- ja pandemiavuosia lukuun ottamatta säännöllisesti yli tuhannen vuoden ajan. Koko heinäkuun kestävä matsuri jaetaan tavallisesti kahteen osaan, alkupuolen saki matsuriin, jolloin kaupunki ja sen asukkaat siunataan, sekä 18.7. alkavaan loppuosaan ato matsuriin. Saki matsurin päivinä noudatetaan vanhaa tapaa sulkea kadut liikenteeltä ennen kulkueita. Monet Kioton perinteiset talot avaavat liukuovensa tarjoten näkymän menneen aikakauden asumistyyliin ja perheen taideaarteisiin.

Kaupunkifestivaaliin sisältyy useita pyhäkköseremonioita, mutta sen nykyisin tunnetuin ja näyttävin osa on heinäkuun 17. päivän suuri Yamaboko junkō -kulkue. Kaupungin halki suuntaavassa saattueessa miesryhmät kiskovat raskaita ja koristeellisia lavettivaunuja, yamabokoja. 33 vetolavettia jaetaan kahteen ryhmään, suurempiin ”hilparivaunuihin” (hoko) ja pienikokoisempiin ”vuorivaunuihin” (yama). Kuuluisia historiallisia henkilöitä esittävät luonnollista kokoa olevat nuket matkaavat vaunujen kyydissä. Jokaisella vaunuista on oma teemansa. Mukana on myös muusikoita soittimineen. Hoko-vaunujen paino on noin 12 tonnia. 27 metriä korkeiden vaunujen pyörät ovat halkaisijaltaan 1,9 m. Niiden liikutteluun tarvitaan 30-40 väkivahvaa vetäjää. Yama-vaunujen paino vaihtelee 1200-1600 kg välillä. Ne ovat n. kuusi metriä korkeita. Niistä jokaista vetää, työntää tai kantaa 14-24 henkilön joukkue. Huikaisevaa kulkuetta johtava vaunu on nimeltään Naginata hoko. Naginata hokon kyydissä matkustaa myös chigo, ”jumalten lapsi”. Pojan tehtävänä on leikata poikki ihmisten ja kamien maailmoja erottava pyhä shimenawa-köysi. Köyden rituaalinen katkaisu suoritetaan aidolla miekalla ja se on merkki kulkueen alkamisesta.

Juhlakuukauden loppupuolen Ato matsurin tarkoituksena on saatella jumalat takaisin pyhäkölle. Päätöskulkueessa on mukana enää kymmenen vetolavettia. Ato matsuri on pienimuotoisempi, eikä siihen liity katujen markkinahumua. Yasaka-jinjan kamit kannetaan kevyemmissä pyhäköissään (mikoshi) Kioton keskustaan rakennettuun tilapäiseen pyhäkköön. Kaupunkilaiset voivat vierailla siellä tervehtimässä jumaluuksia viikon ajan. Paluumatkalla kulkue pysähtyy keisarillisen palatsin puutarhaan, jossa kameille tarjotaan ruokauhreja ja he nauttivat kunniakseen järjestetyistä musiikki- ja tanssiesityksistä.

Vaunut ovat historiallisia aarteita ja niiden kunnosta pidetään erityisen hyvää huolta. Koristeelliset kankaat kudotaan Kioton perinteisessä kankureiden kaupunginosassa Nishinjinissa tai ne on saatu lahjoituksena ulkomailla asuvilta japanilaisilta. Yamaboko junkō-kulkue on luetteloitu Japanin valtion suojelemaan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Maruyama Ōkyo, Gion matsuri Kiotossa 1764, käsinväritetty sumizuri-puupiirros. Art Research Center Collection, Ritsumeikan University / arcUP2830.

Vanhassa kiinalaisessa ajanlaskussa kuukalenterin viidennen kuun viidettä päivää pidettiin huonoenteisenä. Gregoriaanisessa kalenterissa ajankohta osuu tänä vuonna päiväykselle 22.6. Kiinalaisen uskomusperinteen mukaan tuona kohtalokkaana päivänä viisi myrkyllistä eläintä, käärmeet, skorpionit, tuhatjalkaiset, liskot ja sammakot mönkivät esiin piiloistaan. Vaaralta suojaudutaan ripustamalla ovenpieleen mauste- ja lääkeyrttejä. Kimppuun poimitaan vesistöjen läheisyydessä kasvavan rohtokalmojuuren miekkaa muistuttavia lehviä, voimakkaasti tuoksuvia marunoita ja valkosipulia. Huolekkaimmat vanhemmat kiepauttavat lastensa ranteisiin paperista leikattuja suojausamuletteja ja kiinnittävät myrkyllisiä eläimiä esittävän kuvan kodin seinälle. Kuvaan pistellään koko perheen voimin neuloja torjumaan pahaa. Vaarallisten matelijoiden ulkomuoto kiidättää ajatukset lohikäärmeen myyttiseen hahmoon. Jotkut tutkijat uumoilevatkin lohikäärmeelle omistetun juhlapäivän taustalta löytyvän esihistoriallisia animistisia uskomuksia.

Lohikäärmeveneiden melontakilpailuja on järjestetty Kiinassa ainakin jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Kisassa toisistaan mittaa ottavat 20-henkiset miehistöt, joista yksi on perämies ja yksi rummuttaa melojille tahtia veneen keulassa. Koristeellisilla lohikäärmeen päillä varustetut pitkät ja kapeat veneet ovat värikästä nähtävää. Venetyyppi on alkujaan palvellut sodankäynnissä. Samankaltaisia sulavalinjaisia aluksia voi ihailla mm. Angkor Watin temppelireliefeissä. Myöhemmät aikakirjojen kirjoittajat, kuten Kiinan kuuluisin historioitsija Sima Qian (145/135-86 eaa.) yhdisti juhlaan merkittävien miesten muistopäivän vieton. Epäoikeudenmukaisesti kuolemaan tuomittujen hovimiesten ja runoilijoiden Qu Yuanin (340-278 eaa.) ja Wu Zixu (k. 484 eaa.) kohtalo liikuttaa kiinalaisia tänäkin päivänä.

Muisteltavien sankareiden joukkoon liittyi vuosisatoja myöhemmin Koillis-Kiinassa elänyt nuori neitonen Cao E (130-144 jaa.). Hän menehtyi etsiessään joesta hukkuneen isänsä ruumista. Tarinalla lienee historiallinen pohja, sillä joen nimi muutettiin Cao’e-joeksi, jolla se tunnetaan tänäänkin. Sen partaalla on vuonna 151 perustettu muistotemppeli. Kaikkia tarinoita yhdistää ajatus joen pyörteisiin kadonneesta henkilöstä. Uskontotieteilijän mieleen nousevat varhaisten yhteisöjen ihmisuhrit, joita tulvivien jokien jumaluuksille uhrattiin tuhansia vuosia sitten. Ihmisuhreja tunnetaan kaikkialta maailmasta, myös Suomesta. Myöhemmin julma tapa on muokkautunut yhteisöllisten festivaalien suuntaan. Niissä ruoka- ja juomauhrit pitävät sisällään paikallisia herkkuja, jotka osallistujat nauttivat iloisesti yhdessä.

Vauhdikas lohikäärmeveneiden kilpa on näyttävä ja yleisöystävällinen laji. Kilpailuja järjestetään nykyisin Kiinan, Hongkongin, Taiwanin ja Vietnamin lisäksi yli 60 maassa ympäri maailman. Osa kilpailuista on leikkimielisiä työ- tai opiskelijayhteisöjen tapahtumia ja osa tosimielellä taisteltuja mestaruusotteluita. Suomessa karnevalistisia tapahtumia järjestää Suomen Dragonliitto.

———————————–
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Lohikäärmeveneiden kilpailu, cloisonne (soluemalityö). Yksityiskohta teoksesta Qing-dynastian ajalta (1735-1795). Wikimedia Commons, Public Domain

Toukokuun alussa Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisuutta seuraavat maat hiljentyvät viettämään Vesak-juhlaa, Gautama Buddhan syntymäpäivää. Thaimaassa, Sri Lankalla, Laosissa, Kambodzassa ja Myanmarissa muistellaan 8. toukokuuta myös uskonnon perustajan Valaistumista ja kuolemaa (Nirvana). Munkit vetäytyvät sadekauden ajaksi luostareihin, festivaalit ja muu äänekäs ilonpito jää tauolle, eikä paastokaudella suosita häiden viettoa. Vesak on tärkeä juhlapäivä myös mahayana-buddhalaisissa maissa, esimerkiksi Japanissa ja Koreassa, mutta siellä se on nimenomaan Gautaman syntymäpäivä. Valaistumiselle ja Nirvanaan siirtymiselle on omat kalenteriin merkityt päivänsä.

Siddharta Gautama Buddha syntyi Lumbinissa, nykyisen Nepalin alueella n. vuonna 564 ennen ajanlaskumme alkua. Historiallisen henkilön täsmällisistä elinvuosista käydään edelleen debattia. Tiedetään kuitenkin varmuudella, että intialaisen prinssin tie vei vauraan kuningashuoneen perillisestä kiertelevän askeetin elämään. Legendan pääkohdat lienevät kaikille tuttuja koulutunneilta tai kirjallisuudesta ja elokuvista. Buddhalaisuus aloitti voittokulkunsa 2500 vuotta sitten Sarnathin Kaurispuistossa muutamille kuulijoille esitetyn ensimmäisen opetussaarnan jälkeen. Filosofia sai seuraajia ja myöhemmin myös vaikutusvaltaisia tukijoita. Erityisen merkittävä oli Intiaa 200-luvulla eaa. hallinnut kuningas Asoka, jonka kerrotaan kääntyneen väkivallattomuutta korostavan opin kannattajaksi kauhistuttuaan veristä näkyä sotatantereella. Hallitsijoiden tukema buddhalaisuus matkasi seuraavien vuosisatojen aikana munkkien ja oppineiden mukana kaikkialle Aasiaan. Tänään buddhalaisia arvioidaan olevan maailmassa n. 500 miljoonaa. Myös Suomessa on useita buddhalaisia temppeleitä, lähinnä vietnamilaisten, thaimaalaisten ja myanmarilaisten maahanmuuttajien perustamina.

Vesak-päivä alkaa aamuvarhaisella, kun kansalaiset kokoontuvat itselleen läheiseen temppeliin. Monet pukeutuvat yksinkertaiseen valkoiseen asuun. Munkit resitoivat buddhalaisia tekstejä ja muistuttavat viidestä elämänohjeesta: älä tapa, älä varasta, älä tee aviorikosta, älä puhu muunneltua totuutta ja älä käytä alkoholia tai huumeita. Ohjeet eivät ole käskyjä, eikä niiden rikkominen ole ”syntiä”. Jokainen buddhalainen tiedostaa, että niin väärillä kuin hyvilläkin teolla on seurauksensa. Karman laki kuljettaa kohtaloa vääjäämättä. Sen liikkeisiin voi vaikuttaa vain ihminen itse.

Temppeliin lahjoitetaan kukkia, kynttilöitä ja suitsukkeita. Tuomisten toivotaan muistuttavan ihmisiä Buddhan opetuksesta, jonka mukaan kaikella on aikansa. Kukkien kohtalona on kuihtuminen, kynttilät ja suitsukkeet palavat pian loppuun. Vaikka kärsimys on alati läsnä arjessa, myös sen onnellisissa hetkissä, on ihmisen velvollisuus suojella elämää ja auttaa muita olentoja. Niinpä teurastamot, lihakaupat ja kalatorit pidetään kiinni Buddhan syntymäpäivänä. Ihmiset hankkivat eläviä lintuja, kaloja ja hyönteisiä, jotka vapautetaan takaisin luontoon. Myös vähäosaisia ja sairaita ihmisiä autetaan lahjoituksilla. Tiukka vegetarismi ei ole buddhalaisille arjessa välttämätöntä, mutta Vesak-juhlan aterialla tarjotaan vain kasvisruokaa.

Vesak-päivästä alkava, koko sadekauden kestävä paastokausi ei edellytä tavallisilta kansalaisilta erityistä kurinalaisuutta. Hartaimmat pidättäytyvät alkoholista ja savukkeista ja noudattavat esimerkiksi kasvisruokavaliota. Munkit eivät matkaile Vesakia seuraavien kolmen kuukauden aikana. Jakso päättyy hyväntahtoiseen Kathina-festivaaliin, jolloin munkeille lahjoitetaan uudet kaavut ja muita tarve-esineitä.

TIESITKÖ? Moni Thaimaassa matkaillut on huomannut, että seinäkalenterin osoittama vuosiluku poikkeaa meille tutusta gregoriaanisesta ajanlaskusta. Thaimaassa ja monissa Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisissa ajanlasku aloitetaan vuodesta 544 eaa., jolloin Gautaman ajatellaan saavuttaneen Nirvanan. Näin laskien vuosi 2023 merkitään kalenteriin 2566.

————————————
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Buddhan syntymä. Kuningatar Maya pitää kiinni puun oksasta. Jumaluudet ovat valmiina ottamaan pyhän lapsen vastaan. Tuntematon srilankalainen taiteilija, Wikimedia Commons, public domain

Jos matkailija liikkuu Thaimaassa huhtikuun puolivälin paikkeilla, on hänen syytä varautua yllättävään suihkuun. Tavallisesti niin hillityt thait riehaantuvat Songkran-juhlan aikaan vesisotasille, jossa ei tyydytä pieneen roiskimiseen. Vettä suihkutetaan paloletkujen voimalla ohikulkijoiden niskaan kuorma-autojen lavalta. Kerrostalojen parvekkeilla vaanivat kansalaiset kaatavat ämpäreittäin vettä kaduilla tanssivien naapureidensa päälle. Kastumiselta säästyvät vain kunnianarvoiset munkit. Useita päiviä kestävä villitys vuoden kuumimpaan aikaan on ikivanha hinduperinteestä kumpuava buddhalainen kansanjuhla, jolla uusi vuosi toivotetaan tervetulleeksi. Nykyisin 13.-15.4. vietettävä festivaali on vuoden huikentelevaisin juhla. Thaimaan lisäksi väki kastuu naapurimaissa Myanmarissa, Laosissa, Kambodzassa ja mm. Kiinan Yunnanissa.

Songkran-juhlan taustalla on jännittävä kertomus älykkäästä nuorukaisesta Thammapalista, joka hallitsi paitsi pyhät kirjoitukset myös lintujen kielen. Yksi taivaan jumaluuksista, Kapila Brahma halusi koetella nokkelaa poikaa asettamalla hänelle arvoituksen. Hän oli niin varma ettei sitä voi ratkaista, että asetti oman päänsä pantiksi kisaan. Juonessa on samankaltaisuutta meille tutun Oidipus-myytin kanssa. Myös Oidipus ratkoo sfinksin esittämää pulmaa samalla tapaa henkensä kaupalla. Thammapal selviytyy voittajana ja Kapila Brahma menettää päänsä. Pulmana on, että pudotessaan maahan Brahman pää sytyttäisi maailman tuleen. Osuessaan veteen se kuivattaisi meret ja elintärkeät joet. Myytin jumala keksii itse ratkaisun: hän kutsuu paikalle seitsemän tytärtään, joista jokaisen tehtävänä on kannatella irtileikattua vaarallista ruumiinosaa käsissään vuoden verran. Vuoro vaihtuu Songkranin aikaan keväällä – sitä tarkoittaa myös juhlan nimi, ”siirtää eteenpäin”. Thait ja naapurimaiden buddhalaiset laskivat aikoinaan uuden vuoden alkavan Songkranista. Nykyisin kalenterit seuraavat gregoriaanista ajanlaskua, mutta perinteiset juhlapäivät pitävät tiukasti pintansa maailman muutoksissa.

Songkranissa vaihtelevat buddhalaisuuteen liittyvä hartaus temppelillä ja riemukas katujuhla kulkueineen, herkkuruokineen ja viehkeine tansseineen. Kylillä järjestettävissä suosituissa kauneuskilpailuissa valitaan Miss Songkran, muistuttamaan tarun neidoille lankeavasta tehtävästä kannatella Kapila Brahman vaarallista päätä seuraavaan kevääseen.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Public Domain

Hindulaisuuden tärkeimpiin ja varmasti värikkäimpiin juhliin kuuluu keväisin vietettävä holi. Tänä vuonna se ajoittuu länsimaisessa kalenterissa maaliskuun alkuun. Holin taustalla kiemurtelee kokonainen legendojen ja jumaltarujen labyrintti. Riehakkaassa festivaalissa ovat mukana hindulaisuuden keskeiset jumalat Vishnu, Shiva ja Brahma, romanttista parivaljakkoa Krishnaa ja Radhaa unohtamatta. Holin vietossa muistellaan sekä hyvän voittoa pahasta, että ylistetään esteet ylittävää rakkautta.

Legenda kertoo ilkeästä kuningas Hiranyakashipusta, joka oli saanut luojajumala Brahmalta lahjaksi kuolemattomuuden. Loitsun mukaan kuningasta ei pystynyt surmaamaan ihminen eikä eläin. Ylpistynyt kuningas vaati ihmisiä palvomaan itseään jumalten sijaan. Kuninkaan poika kieltäytyi. Vishnulle uskollinen nuori prinssi määrättiin roviolla poltettavaksi. Juonessa oli mukana kuninkaan katala sisar Holika, jolla oli suojanaan palamaton taikaviitta. Jännittävien vaiheiden jälkeen kuninkaan poika pelastui, ilkeä Holika paloi kuoliaaksi ja Vishnu rankaisi pahaa kuningasta Narasimhan, puoliksi ihmisen puoliksi leijonan hahmossa. Holin aattona ihmiset kokoontuvat muistelemaan legendan tätä osaa suurten rovioiden äärelle. Niissä poltetaan Holikan kuvia, jotka symboloivat pimeitä voimia.

Varsinaisena juhlapäivänä riemukkaat joukot täyttävät kadut. Juhlijat ovat nyt siirtyneet Vishnu Narasimhan tarinasta lemmekkään Krishnan edesottamuksiin. Sakeat väripulveripilvet täyttävät ilman ja värillistä vettä singotaan ämpäreittäin ohikulkijoiden niskaan. Sinisen jumalan kerrotaan kadehtineen rakastettunsa Radhan maidonvaaleaa ihoa. Jumaluuden äiti neuvoi murjottavaa Krishnaa värjäämään tytön mieleisellään värillä. Ilkikurinen ja kepposista pitävä jumala noudattikin neuvoa ja niin värien juhla sai alkunsa. Intiassa tavallisesti varsin tarkat sosiaaliset rajat murtuvat holin aikaan, kun väkijoukot tanssivat kaduilla. Vauhtia menoon lisää kannabiksella terästetyn thandai-juoman nauttiminen.

Illalla meno hieman rauhoittuu, kun ihmiset vierailevat ystävien ja sukulaisten luona. Hyvä ruoka kuuluu luonnollisesti asiaan. Rakkauden ja hyväntahdon juhlassa maistuvat erityisesti makeiset, jotka sopivat aina myös tuomisiksi. Suosituimpia herkkuja ovat pyöreät laddut, jotka vievät kielen mennessään. Ladduilla on varsin pitkä ja maineikas historia. Niitä tiedetään nautitun jo Harappan kaupunkivaltiossa 5000 vuotta sitten. Makoisat pallerot maistuivat niin tavalliselle meikäläiselle, norsupäiselle Ganesh-jumalalle kuin mogulikeisareille tai tv-sarja Seesamtien muppetti Elmollekin. Holi on matkannut intialaisten maahanmuuttajien mukana eri puolille Aasiaa. Värimyrskyyn voi törmätä nykyisin myös vaikkapa Lontoossa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Radha juhlii holia, maalaus n. 1788. Public Domain

Uudenvuoden vietto päättyy Kiinassa lyhtyjuhlaan (yuánxiāo jié). Se ajoittuu vanhan kuukalenterin mukaisesti vuoden ensimmäisen kuukauden 15. päivään. Tänä vuonna festivaali löytyy suomalaisten kalenterista 5. helmikuuta.

Lyhtyjuhlalla on Kiinassa pitkät perinteet. Sitä tiedetään vietetyn ainakin 3000 vuoden ajan. Festivaalin kerrotaan syntyneen, kun kyläläiset surmasivat vahingossa Jadekeisarin lemmikkikurjen. Raivostunut keisari uhkasi tuhota koko kylän polttamalla sen maan tasalle uuden vuoden ensimmäisen täydenkuun aikaan. Hänen tyttärensä kuitenkin sääli kylän asukkaita. Prinsessa ohjeisti heidät ripustamaan taloihinsa punaisia lyhtyjä, jolloin valoja kaukaa palatsistaan katsova keisari luulisi kylän jo olevan tulen vallassa. Juoni onnistui. Lyhtyjuhlaa on vietetty joka vuosi tapahtuman muistoksi. Jadekeisari on yksi Kiinan pitkän historian myyttisistä hallitsijoista. Hänen arvellaan liittyvän kansanuskonnon kunnioittamiin taivaan jumaluuksiin.

Lyhtyjuhlan aikaan talot ja kadut koristellaan monivärisillä ja -muotoisilla paperilyhdyillä. Punainen väri vallitsee, onhan se Kiinassa onnen symboli. Osa lyhdyistä lennätetään kuuman ilman kantamina taivaalle mukanaan paperiin kirjoitetut toiveet. Ilmaan kohoavien lyhtyjen arvellaan myös kiirehtivän keväisten tuulien saapumista. 1200-luvulta on peräisin leikki, jossa lyhtyjen omistajat kirjoittavat niihin arvoituksia. Ratkaisusta on luvassa pieni palkinto. Leikki onkin hauska tapa saada väki vierailemaan omassa liikeyrityksessä.

Lohikäärme- ja leijonatanssijoiden seurueet kiertelevät kaduilla ja nykyisin myös ostoskeskuksissa toivottamassa ihmisille onnea ja menestystä. Ilotulitukset kuuluvat asiaan ilonpidossa. Kiinalaiset herkuttelevat festivaalin aikaan yuanxiaolla (tangyuan), makealla keitolla, jossa on tahmeita riisipalleroita. Entisinä aikoina talon naimattomilla tyttärillä ei ollut lupa poistua kodin muurien ympäröimältä pihalta. Lyhtyjuhlan aikaan he pääsivät kuitenkin kiertelemään kauniisti koristetuilla kaduilla ja kenties tapaamaan salaista ihastustaan. Lyhtyjuhlassa on edelleen romanttinen sävy, kun kaupunkien arkena kiireiset nuoret pääsevät seurustelemaan vapaasti tunnelmallisessa ympäristössä.

Lyhtyjuhla on levinnyt kiinalaisyhteisöjen mukana eri puolille maailmaa. Kansainvälistyvässä Suomessakin hyväntuulinen juhla raivaa tilaa talvikauden tapahtumakalentereissa, ainakin suurissa kaupungeissa.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Public Domain, Adobe Stock

Hyvää alkanutta uutta vuotta 2023! Pandemian jälkeinen maailma on vähitellen avautumassa matkailulle niin itään kuin länteenkin. Tämän kunniaksi olemme valinneet tulevan vuoden blogi-teemaksemme perinteiset kansanjuhlat ja festivaalit. Tervetuloa joka kuukausi mukaamme juhlimaan aasialaiseen ja intialaiseen tapaan.

Ōmisoka ja Hatsumōde – Uudenvuoden viettoa Japanissa
Japanilaiset alkoivat viettää uutta vuotta länsimaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1873. Sitä ennen käytössä oli ollut kiinalaisten kehittämä kuukalenteri, jossa juhlapäivät liikkuvat Kuun vaiheiden mukaisesti. Juhlassa on edelleen paljon piirteitä Heian-kauden tuhatvuotisesta tapa- ja uskomuskulttuurista. Vuoden kääntyessä päätökseensä ajatus uudesta alusta ”puhtaalta pöydältä” ohjaa kansalaisten toimia. Uudenvuoden yönä 31.12. temppeleiden kelloja soitetaan 108 kertaa. Buddhalainen lukema symboloi menneiden rikkomusten kuittaamista.

Uuden vuoden aattoiltaa, ōmisokaa, vietetään tavallisesti perheen kesken seuraten televisiossa käytävää Koohaku utagassen -laulukilpailua. Juuri ennen puoltayötä syödään toshikoshi-sobaa, pitkää tattarinuudelia, jolla ”vuodenvaihde ylitetään”. Uuden vuoden ensimmäinen uni, hatsuyume, on merkityksellinen. Jos unessa näkee onnenjumalien takarabune-laivan, on tuleva vuosi kaikin puolin onnekas. Aikoinaan oli suosittua asettaa takarabune-puupiirrosvedos tyynyn alle edistämään hyvien merkkien näkemistä unessa. Onnen merkkejä ja symboleita voi lukea myös uudenvuoden juhla-ateriasta, osechi ryorista.

Kotien koristelusta löytyy hauska muistuma menneeltä ajalta. Perimätiedon mukaan ”Vuosien jumaluus”, Toshigami on mieltynyt teräväpäisiin esineisiin. Oven pieleen asetellut viistoon leikatut bambun rungot ja pitkäneulaiset männynoksat toivottavat hyväenteisen kamin tervetulleeksi kotiin. Asetelmissa on mukana myös punaisten marjojen oksia ja mandariineja. Toinen keskeinen uudenvuoden koriste on kagamimochi, ”peilikakku”, joka asetetaan esille kodin shinto-alttarille tai tokonomaan. Kaksi päällekäistä pyöreää kakkusta symboloi sukupolvien välistä jatkuvuutta ja vuosien kiertoa.

Vuoden ensimmäinen pyhäkkökäynti, hatsumōde kuuluu tärkeisiin uudenvuoden perinteisiin. Siihen ei kuulu erityistä yhteistä seremoniaa, vaan ihmiset vierailevat tammikuun alkupäivinä tervehtimässä heille läheistä shintojumaluutta, kamia oman aikataulunsa mukaisesti. Juhlapukuihin pukeutuneet japanilaiset jonottavat kärsivällisesti suosituimmille pyhäköille. Esimerkiksi Tokion Meiji Jingūlla vierailee vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana normaalisti n. 3,5 miljoonaa vierasta. Meikäläistä tinanvalantaa vastaa paperisen omikuji-ennustuksen ostaminen pyhäköltä. Uusi ennustus hankitaan kurkistusluukuksi tulevaan vuoteen. Onnen ennusteen lisäksi omikujista löytyy myös elämänohjeita mietittäväksi.

Japanissa vuodet kiertävät 12 eläinmerkin kehää. Alkaneen vuoden 2023 eläinmerkki on jänis. Se lupaa tuotteliasta ja onnekasta ajanjaksoa – hyppyä ylös ja eteenpäin kohti parempaa.

—————————-
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe ja Tuula Moilanen
Kuva, Chobusai Eishi (1756–1829). Kaunottaria uudenvuoden päivänä. Puupiirros

Kahdeksan kuolemattoman legendat ovat syntyneet Kiinassa viimeistään T’ang-kaudella, n. 600-900-lukujen aikana. On tosin mahdollista, että ne ovat vieläkin vanhempaa perua. Taolaiset myytit  ja uskomusperinne Bambulehdon viisaista, jotka asuvat taianomaisella Onnellisten saarella, yhdistyvät todella eläneiden historiallisten henkilöiden kohtaloihin. Kuolemattomat ovat eräänlaisia hyvän tahdon lähettiläitä ja tiettyjen asioiden suojelijoita. Kuolemattomat eivät ole samalla tapaa ”jumalia” kuin esimerkiksi Kreikan ja Rooman antiikinaikaiset hahmot. Länsimaiselle ihmiselle tuttuja vastineita voisi hahmotella katolisten ja ortodoksien pyhimysgallerioista. Kuten pyhimykset, myös kuolemattomat ovat inhimillisen todellisuuden ja Tuonpuoleisen rajamaastossa toimivia asioiden ”mahdollistajia”.  Taiteessa kahdeksaa kuolematonta kuvataan usein, mutta ei aina yhdessä.

He Xiangu Kuolemattomien ryhmän ainoa naishahmo kantaa sylissään ruukkua, jossa on lootuskukka. He liitetään kodin piiriin. Hän on erityisesti naisten ja terveyden suojelija. He Xiangun legendassa etsitään ikuista elämää. Neitosen symbolilla lootuksella uskottiin olevan sekä sielun että ruumiin hyvinvointia edistävää voimaa. Taiteessa He lentää joskus kurjen selässä. Kurki on perinteinen pitkäikäisyyden tuttu symboli Itä-Aasiassa. (kuvassa ylärivi, vas.)

Cao Guojiu Teatterin ja esittävien taiteiden suojelija Cao on ilmeisesti historiallinen hahmo. Hänet on puettu keisarillisen hovin juhlavaan asuun. Käsissään hänellä on jadesta valmistetut ”kastanjetit”, kiinalaisesta ja japanilaisesta teatterista tutut ”kalahtavat” pitkänomaiset lyömäsoittimet. (ylärivi, 2. vas.)

Li Tieguai Lääketieteen ja parantamisen suojelijan voi tunnistaa hänen käsissään kantamasta kalebassista. Maaseudulla kiertelevät lääkärit ja apteekkarit käyttivät ennen kalebasseja lääkekasvien ja pulvereiden kuljetuksessa. Huomiota kuvissa ja veistoksissa herättää, että Li seisoo yhdellä jalalla. Vartalon toisella puolella näkyy usein bambusta valmistettu kainalosauva, joka on Lin toinen tunnus. Lin raihnainen hahmo lienee kuolemattomien joukon tunnetuin. Hänen kansansuosiotaan on nakertanut vuosisatojen mittaan tieto, että kyseinen hahmo on temperamenttinen ja äreä. Mitäpä muuta sairauksiin liittyvältä jumaluudelta oikeastaan voisi odottaakaan. (ylärivi, 3. vas.)

Lan Caihe Kukkakoria kantava Lan on tietysti kukkakauppiaiden erikoissuojelija. Hänen sukupuolensa on epäselvä, mutta yleensä hänet mielletään nuoreksi mieheksi, joka esimerkiksi teatterikappaleissa pukeutuu naisen asuihin. Kuten muistetaan, sekä vanhassa Kiinassa, että Japanissa teatterin näyttämöllä esiintyivät vain miehen. Lan Caihe edustaakin idän suvaitsevassa jumalmaailmassa varhaista transgenderiä. (ylärivi oik.)

Lü Dongbin Kuolemattomien johtaja on historiallinen hahmo. Hän eli T’ang -dynastian aikaan, mahdollisesti 700-luvulla. Lü tunnetaan mm. runoudesta. Hänen tuntomerkkinään on selän takaa pilkistävä miekka, jolla hän legendoissa taistelee tietämättömyyttä ja pimeyden voimia vastaan. Kiinnostavaa, että tämä hahmo tunnetaan naistenmiehenä ja siksi myös romanttisten pulmien sovittelijana. (alarivi, vas.)

Han Xiangzi Huilunsoittajien ja musiikin suojelija on helppo tunnistaa huilusta (dizi). Ei ole varmaa elikö tämän kuolemattoman esikuva todellisesti, mutta ainakin hänen säveltämäkseen nimettyjä musiikkikappaleita tunnetaan ja esitetään edelleen. (alarivi 2. vas.)

Zhang Guolao   Zhangin legendan taustalla on ilmeisesti oikea historiallinen henkilö. Aasilla ratsastava Zhang on askeetti-okkultisti, jolla on lukuisia taikavoimia. Hänet on helppo tunnistaa vanhasta lyömäsoittimesta, ns. ”kalarummusta” (yugu), jota hän kantaa sylissään. Soitin on solakka bamburunko, jonka sisältä pilkistää kapulapari. (alarivi, 3. vas.)
 
Zhongli Quan Kuolemaan liitetty Zhongli pystyy myös herättämään vainajat uudelleen eloon viuhkaansa heiluttamalla. Jumaluudella on kädessään litteä píng shàn (jap. uchiwa), ”banaaninlehteä” muistuttava viuhka. Zhongli kuvataan tavallisesti vanhemmanpuoleiseksi mieheksi, jonka edesta rennosti avoin asu paljastaan pullean vatsan. (alarivi oik.)

Kuolemattomat ovat kaikki kotoisin Kiinasta, vaikka he ihmisten mukana ovatkin matkanneet kaikkialle, missä on kiinalaisiakin. Japanissa tavattavat seitsemän onnenjumalaa (shichifukujin) ovat kiinalaisille kollegoilleen vain kaukaista sukua. Japanilaisten elämään osallistuvien onnenjumalien tausta on varsin monikulttuurinen. Seitsemän ryhmästä kolme on kotoisin Kiinasta ja taustaltaan taolaisia. Intialaisen jumalmaailman matkalaisista kaksi on buddhalaista ja yksi hindu. Vain yksi onnenjumalista, Ebisu, on kotoisin Japanin saarilta.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Free Public Domain, Wikipedia Commons

Sankarin viittaa sovitellaan usein sotaisia taitoja omaaville poikkeusyksilöille. Ajatus hyvän ja pahan, pimeyden ja valon välisestä kamppailusta elää lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin mallissa. Kapinallisuus ei kenties ensisilmäyksellä sovi buddhalaisen munkin rooliin. Zen-buddhalaisen Ikkyūn elämänkerta ravistelee mielikuvaa virkistävästi.

Ikkyū Sōjun (1394-1481) syntyi keisarillisen pääkaupungin Kioton syrjäisemmässä kaupunginosassa melko vaatimattomassa asemassa olleen hovinaisen aviottomana poikana. Hänen isänsä arvellaan olleen keisari Go-Komatsu (1377-1433). Äiti joutui pakenemaan hovin juonitteluja Sagaan, jossa pojan kasvattamisesta vastasivat palvelijat. 5-vuotiaana Ikkyū tuotiin takaisin Kiotoon ja sijoitettiin oppilaaksi Ankoku-jin buddhalaistemppeliin. Opetusohjelmaan sisältyi runsaasti kiinalaista runoutta, taiteita ja kirjallisuutta. Teini-ikäisenä Ikkyū kapinoi aikansa luostareiden ponnetonta uskonnon harjoittamista vastaan. Tyytymättömänä opettajiinsa hän kulki eteenpäin, kunnes löysi mieleisensä mestarin Biwa-järven rannalla sijaitsevasta Saikin-ji temppelistä.

Mestari Ken’on opettama Rinzai Zen-koulukunnan buddhalaisuus nojautui vahvasti meditaatioon (zazen). Mestari Ken’on kuoleman jälkeen vuonna 1414 nuorukainen joutui etsimään uuden opettajan. Ikkyū löysi uuden mestarin Kason, joka korosti ankaraa yksilöllistä ponnistelua ja etsintää. Ikkyū sai pohdittavakseen arvoituksellisen kōanin, absurdin tarinan kuuluisasta 1200-luvun kokoelmasta Mumonkan (”Aukottoman puomin portti”). Tarina kertoo, että eräänä päivänä Ikkyū istui mietiskelemässä arvoitusta, kun sokeiden laulajien ryhmä viritti sävelmän hänen ikkunansa alla. Musiikkia kuunnellessaan Ikkyū oivalsi kōanin ratkaisun. Mestari Kaso antoi oppilaalleen nimen Ikkyū, jolla historia hänet edelleen muistaa.

Ikkyū kapinoi muodollista uskontoa ja voiton tavoittelua vastaan koko elämänsä. Hänen erikoiset tapansa ja suorasanainen esiintymisensä puhuttivat aikalaisia. Hän ystävystyi taiteilijoiden ja runoilijoiden kanssa, nautti sakesta ja kauniiden naisten seurasta herättäen hämmennystä kaikkialla. Ikkyū solmi rakkaussuhteen sokean laulajattaren Morin kanssa, josta tuli hänen eroottisten runojensa muusa. Myöhemmällä iällä koko elämänsä ajan buddhalaisten instituutioiden ulkopuolella viihtynyt Ikkyū nimettiin johtamaan 1470-luvulla sodassa tuhoutuneen Daitoku-jin temppelin jälleenrakennusta. Temppelin myötä Ikkyūn nimi ikuistettiin myös Rinzai Zen-koulukunnan historiaan. Ikkyū kuoli kuumetautiin 87-vuotiaana vuonna 1481.

Ikkyū edustaa zen-buddhalaisuuden kaavoihin taipumatonta ja villiä ideaa. Hän oli samaan aikaan sekä valaistunut mestari, että ilotaloissa rymyävä kerettiläinen. Ikkyūn ilosanoman mukaan rakkaus ja erotiikka ovat luonnollinen osa ihmistä ja siksi myös mahdollisuus valaistumisen etsintään. Hänen mielestään seksi, olipa kumppani kumpaa sukupuolta hyvänsä, oli ehdottomasti puhtaampaa kuin luostarilaitoksen tekopyhä pidättyväisyys, jonka tavoitteena oli vain maallisen mammonan kasvattaminen. Yli 540 vuotta sitten kuollut kapinallinen munkki elää edelleen japanilaisessa animessa, musiikissa ja peleissä. Nykypäivän nuorille hän edustaa aikuisten järjestäytynyttä elämää vastaan heittäytyvää sankaria.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Munkki Ikkyun muotokuva, Taiteilija Bokusai. Wikimedia public domain

Japanin historian varhaisvaiheet piiloutuvat legendojen ja myyttien usvaan. 700-luvulla maineikkaat kronikoitsijat kirjasivat muistiin jumaltaruja, lauluja ja hallitsijaluetteloita, joiden todenperäisyydestä voidaan esittää vaihtelevia mielipiteitä. Kuten tunnettua, Japanin keisarillisen suvun luetaan saaneen alkunsa auringonjumalatar Amaterasun pojanpojasta Ninigi no Mikotosta, jonka poika ensimmäinen keisari Jimmu oli. Monipolvisesta sukutarinasta ei käänteitä ja jännitystä puutu. Yksi sen erikoisimmista sivujuonista kertoo 200-luvulla hallinneesta leskikeisarinna Jingū-kōgōsta.

Keisarinna Jingū (trad. 169-269) on monella tapaa erikoinen henkilö Japanin historiassa. On hyvä muistaa, että Japanin valtaistuimelle voi nykyisen lain mukaan nousta vain suvun miespuolinen jäsen, mutta historiallisista dokumenteista löytyy ainakin kahdeksan keisarinnan nimet. Suorat yhteydet auringonjumalattareen vahvistavat ajatusta, että naishallitsijoilla voi hyvinkin olla vakaa paikka esihistoriallisen Japanin kehittymisessä. Keisarinna Jingūlla oli ilmeisesti shamaani-tietäjän taipumuksia. Tämä ammattiryhmähän on vuosituhansien ajan ollut pääasiassa naisten hallinnassa.

Kronikoitsijoiden mukaan Jingū hallitsi vuosien 201–269 välisen ajanjakson. Hän nousi valtaistuimelle väkivaltaisessa kapinassa kuolleen puolisonsa keisari Chūain jälkeen. Keisarin kohtaloon liittyy mielikuvitusta kutkuttavia tapahtumia: Chūai sai vaimonsa näkyjen kautta tiedon, että kamit, Japanin alkuperäisen uskomusjärjestelmän jumaluudet tahtovat hänen varustavan sotajoukot Korean niemimaalla sijaitsevan Sillan kuningaskunnan valloittamiseen. Keisari epäröi. Hän oli kokoamassa joukkojaan kapinan kukistamiseen kotimaan kamaralla, eikä halunnut lähteä meren yli koettelemaan voimiaan tuntemattoman vihollisen kanssa. Kun Chūai kieltäytyi tottelemasta, loukkasi hän kameja, jotka kostivat aiheuttamalla tappion kapinoitsijoita vastaan.

Chūain kuoleman jälkeen Jingū riensi heti valtaan noustuaan varustamaan armeijaa. Hän purjehti sen johdossa sotaretkelle Korean niemimaalle. Erityisen mielenkiintoinen käänne tarinassa tapahtuu, kun keisarinna synnyttää poikalapsen oltuaan raskaana kokonaista kolme vuotta. Pojasta tuli keisari Ōjin (trad. 201-310), yksi Japanin historian tärkeimmistä hahmoista. Hänet muistetaan mm. kungfutselaisen virkamieshallinnon ja kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän vakiinnuttamisesta Japaniin. Erikoinen syntymälegenda lienee vaikuttanut osaltaan siihen, että keisarista tuli 500-luvulla sekä shintolaisuuden että buddhalaisuuden kunnioittama sotataidon jumaluus Hachiman. Monet Japanin vanhimmista aatelis- ja samuraisuvuista katsovat polveutuvansa kami Hachimanista.

Keisarinna Jingūn valloitusretki Koreaan alleviivaa kahden kulttuuripiirin läheistä vuorovaikutusta. Japanilaisille Korean kuningaskunnat olivat vuosisatojen ajan merkinneet Kiinan edustaman oppineisuuden, taiteiden ja filosofioiden välietappia matkalla meren yli saarivaltakuntaan. Korealaiset taiteilijat ja käsityöläiset olivat olleet haluttua sotasaalista jo varhaisina vuosisatoina. Keisarinna Jingūn äiti oli korealaisen prinssi Amenohibokon jälkeläinen. Kun Jingūn arvellaan toimittaneen kamien viestejä keisarille, on hän ollut ainakin osa-aikainen shamaani. Keisarinnan legenda onkin jännittävä yhdistelmä shintolaisuuden ikimuistoista animismia ja seikkailijattaren tarua. Keisarinna Jingūn hautapaikkaa ei tunneta, mutta hänen mausoleuminsa on Gosashi kofun -kumpuhauta Narassa.

Keisarinna oli Edo-kauden puupiirtäjiä inspiroinut hahmo. Taiteilijat kuvasivat hänet mielellään onna-bugeishan, naissoturin hahmossa. Jingū esiintyi myös ensimmäisessä yhden jenin setelissä vuonna 1881. Siihen hänen kuvansa piirsi Meiji-keisarin neuvonantajanakin toiminut italialainen kaivertaja-taiteilija Edoardo Chiossone (1833-1898). Chiossonella ei luonnollisesti ollut käytettävissään muinaisen hallitsijan muotokuvaa. Niinpä hän käytti mallinaan erästä valtion painatustoimiston työntekijää. Lopputuloksena oli italialaisen kauneusihanteen mukainen nuoren naisen rintakuva.

Artikkeli (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Tsukioka Yoshitoshi, Keisarinna Jingū Koreassa. Puupiirros, 1880

Peking-oopperan synty ajoitetaan 1700-luvulle. Moni vetää yhtäläisyysmerkit Qing-dynastian suosikkiviihteen ja kiinalaisen teatterin välille, mutta Kiinassa on jopa 340 oopperatyyppiä. Pääkaupungin mukaan nimetty on niistä lännessä tunnetuin. Peking-ooppera on jännittävä sekoitus musiikkia, laulua ja dialogia, naamioita ja loistavia asuja sekä tanssia ja akrobatiaa. Pelkistetyllä näyttämöllä ei ole kulisseja tai muuta rekvisiittaa. Taitavat näyttelijät luovat ne katsojan eteen ilmeikkäällä elekielellään. Erikoinen äänenkäyttö vaatii kenties hieman totuttelua, mikäli länsimainen vieras odottaa aarioita Verdin tai Wagnerin hengessä. Näyttämön lumous saa katsojan pian valtaansa, eikä esityksen soisi lainkaan päättyvän.

Peking-oopperan nimekkäin tähti Mei Lanfang syntyi vanhaan teatterisukuun Beijingissä 1894. Perheen ainokaisen pojan odotettiin seuraavan isoisäänsä, isäänsä ja setäänsä näyttämölle. Nuori Mei aloittikin opintonsa jo 8-vuotiaana. Alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen opettaja tuomaroi vilkkaan pojan ”täysin lahjattomaksi ja laiskaksi”. Eikä poika ollut opettajan mielestä tarpeeksi komeakaan. Kaikeksi onneksi perhe löysi uuden, kärsivällisemmän opettajan, jonka johdolla nuorukainen alkoi edistyä. Hän debytoi näyttämöllä pienessä sivuosassa 11-vuotiaana. Mei Lanfang erikoistui ns. dan-rooleihin, miesten esittämiin naisosiin. Naisnäyttelijät kiellettiin teattereissa Qing-dynastian aikana yleisön siveellisyyden suojelutarpeen varjolla. Samojen huolenaiheiden muistetaan askarruttaneen Tokugawa-hallitsijoita Edo-kauden alussa Japanissa. Mei Lanfang uudisti Peking-oopperaa yhdistelemällä perinteen jäykistämään näyttämötyyliin piirteitä lyyrisen kauniista kunqu-oopperasta. Hän kehitti näytelmiä ja teki myös kokeiluja länsimaisen teatterin suuntaan aikalaisasuihin puettujen näyttelijöiden esittämillä tarinoilla. Mein maine nousi 1910-20-luvuilla huippuunsa Kiinassa. Esitykset tekivät vaikutuksen länsimaisiin diplomaatteihin ja muihin arvovieraisiin, joille kiinalainen ooppera oli uusi elämys. Mein Yhdysvaltoihin 1930 tekemä kiertue oli jättimäinen menestys. Mei ystävystyi lukuisten elokuvan kärkinimien, kuten Charlie Chaplinin, Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin kanssa. Sanotaan, että Bertold Brechtin kuuluisa vieraannuttamisen käsite syntyi näytelmäkirjailijan seuratessa Mein esitystä. Tie tähtiin tuntui olevan kullalla päällystetty

Käännekohta traagiseen tuli aivan liian pian. 1937 Japanin keisarillinen armeija miehitti Beijingin ja Mein uralla alkoi kahdeksan vuotta kestänyt hiljaisen vastarinnan aika. Mei Lanfang oli erittäin tunnettu myös Japanissa. Hän oli osallistunut Kanton suuren maanjäristyksen uhrien auttamiseen ja esiintynyt aktiivisesti saarivaltiossa. Mutta kun miehitysarmeijan komentaja halusi nähdä Mein esiintyvän Kiinassa, hän kieltäytyi jyrkästi. Pitkien sotavuosien jälkeen Mei toivotti Mao Zedogin johtaman uuden Kiinan kansantasavallan tervetulleeksi avoimin mielin. Hän palasi takaisin Beijingiin johtamaan sekä teatteria, että oopperan tutkimusinstituuttia. Mei esiintyi oopperanäyttämöillä ja elokuvissa elämänsä loppuun saakka. Hän ei ehtinyt näkemään Kulttuurivallankumouksen ajan (1966-1976) väkivaltaista näyttelijöiden kohtelua, teattereiden ja perinteisten taiteiden kauhistuttavaa tuhoa, eikä Peking-oopperaksi sovitettujen poliittisten näytelmien esityksiä. Mei Lanfang kuoli vuonna 1961 arvostettuna taiteilijana, Peking-oopperan uudistajana ja suurenmoisena kulttuurilähettiläänä. Mei Lanfangilla oli yhteensä 11 lasta kolmen eri naisen kanssa. Hänen poikansa Mei Baojiu (1934-2016) seurasi isänsä ammattia Peking-oopperan dan-roolien esittäjänä.

Vinkki: Mei Lanfangin elämän pohjalta on tehty elokuva Forever Enthralled (Chen Kaige, 2008). Elokuvassa Mei Lanfangin oopperaosat laulaa hänen poikansa Mei Baojiu.

Artikkelikuva: MeiLanfang (keskellä) naissoturin roolissa näytelmässä Taistelu Jin armeijaa vastaan. Tianchan, 1930. Picryl Public Domain

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Monille vanhoja kiinalaisia, japanilaisia ja intialaisia rakkauden oppaita selailevalle on selvää, että seksuaalisuutta ja sen avointa ilmaisua pidettiin hyvinvointia ja terveyttä edistävinä toimina. Nykylukijalle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että myös homoseksuaaliset suhteet ovat olleet historiallisesti hyvinkin suvaittuja Aasiassa. Keisarillisessa Kiinassa hallitsijoilla oli sekä mies- että naispuolisia rakastajia. Kaikille lienee tuttua samurai-luokan joustava, jopa kannustava suhtautuminen miesten väliseen fyysiseen läheisyyteen. Intiassa ns. kolmatta sukupuolta edustavat hijrat toimivat eräänlaisessa yhteiskunnan ja uskonnon välitilassa. Kaakkois-Aasiassa transvestiitit ovat aina olleet tärkeä osa kansalaisten uskonnollisuutta. Lännen suunnasta puhaltaneet koleat tuulet muuttivat asenteita. Kristinuskon saapuminen ja jesuiittojen lähetystyö 1500-luvulla ja myöhemmin siirtomaavalta vaikuttivat kielteisen suhtautumisen leviämiseen.

Kiinalaisella kulttuurialueella homoseksuaalista ihastusta kuvataan käsitteellä jänisjumalan suudelma. Mandariini-kiinassa homomiestä tarkoittava slangisana on xiǎo bái tù (小白兔), ”pieni valkoinen jänis”. Nimitysten taustalta löytyy Fujianin provinssista 1600-luvulta peräisin oleva tarina. Sen kirjoitti muistiin tunnettu legendoja ja kummitustarinoita koonnut kirjailija Yuan Mei (1716-1798). Kertomuksen sankari on keisarillisen armeijan sotilas Hu Tianbao, joka hullaantuu komeaan hovin virkamieheen. Nuori Hu seuraa ihastuksensa kohdetta kaukaa. Eräänä iltana virkamies vetäytyy majapaikkansa kylpytiloihin. Hu saadaan kiinni tirkistelemässä alastoman miehen peseytymistä. Hänet vangitaan ja asetetaan syytteeseen. Rangaistus on ankara: nuorukainen tuomitaan kuolemaan. Kuukauden kuluttua Hu ilmestyy eräälle kyläläiselle unessa. Kummitus vakuuttaa, että hänen ainoa rikoksensa oli rakkaus. Tuonpuoleisessa ihmisen tekoja puntaroivat tuomarit olivat asiasta samaa mieltä, ja Hu Tianbao korotettiin jumalten joukkoon. Hu sai pienen valkoisen jäniksen hahmon ja nimen Tu’er Shen, jolla hänet edelleen tunnetaan. Kyläläiset rakensivat homoseksuaalista rakkautta suojelevalle jänisjumalalle temppelin. Sen alttarilla oli toisiaan kahta syleilevää miestä esittävä patsas. Ilmeisesti temppeli ja sen myötä Hu Tianbaon kohtalo painuivat melko pian unohduksiin. Dokumentit osoittavat Fujianissa matkailevan keisarillisen hovin korkean virkamiehen tuhonneen pahennusta herättäneen patsaan vuonna 1765.

Jänisjumalan kuvia on säilynyt joissakin suvaitsevan suuntauksen taolaisissa temppeleissä sekä Hokkien-kiinalaisissa yhdyskunnissa mm. Singaporessa, Thaimaassa, Malesiassa ja erityisesti Taiwanilla. Jänisjumala Tu’er Shen koki renessanssin vuonna 2006, kun eräs itsekin homoseksuaalinen taolainen pappi perusti jumaluudelle omistetun temppelin Taipeihin. Yonghen kaupunginosassa sijaitsevassa Weiming Hall Rabbit Shrine -temppeli on ilmeisesti ainoa homoseksuaalisten suhteiden suojelusjumalan nimikkotemppeli maailmassa. Ihastumisesta puhutaan ”jänisjumalan suudelmana”. Temppelissä myös vihitään samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Hu Tianbaon kova kohtalo mietityttää vielä 350 vuoden jälkeenkin. Kun homoseksuaaliset suhteet eivät sinänsä olleet paheksuttuja tai kiellettyjä, miksi Hu teloitettiin? Oliko kyseessä ei-toivottu yksipuolinen rakkaus? Vaikuttivatko jesuiittojen opit rangaistukseen? Nuoren Hun ihastuksen kohde, nimettömäksi jäänyt virkamies oli korkeasäätyinen ja oppinut aatelinen. Oliko tavallisen sotilaan rakkaus tarkasti valvottujen luokkarajojen vuoksi arvotonta paljastuessaan? Ei tuonpuoleisessa tekojen moraalia puntaroineiden tuomareiden mielestä, sillä aatelismies on painunut unohduksiin, mutta onneton Hu valvoo miesten välisten suhteiden menestystä vielä tänäkin päivänä.

Huom. Jänisjumala Tu’er Shen on eri hahmo, kuin koko Aasian tuntema kuussa riisikakkua valmistava jänis Tu’er Ye. Tu’er Shenin heteroseksuaalisia avioliittoja suojeleva kollega on Yue Lao. Lisäksi jänis esiintyy lukemattomissa buddhalaisissa ja shintolaisissa kansantarinoissa ja legendoissa ilman seksuaalisuuteen viittaavia merkityksiä.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: S’pore LTGB ensyclopaedia Wiki

Kuningas Salomon 700 vaimoa ja venetsialaisen Giacomo Casanovan valloitukset kalpenevat, kun näyttämölle nousee rakkauden taistelukenttien suurin sankari, huilua soittava Krishna. Hurmaava sininen jumala esiintyy Intian kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja teatterissa romanttisten runojen viettelevänä päähenkilönä. Krishna-legenda alkaa perimätiedon mukaan n. 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kun tyrannimaisen kuninkaan Kamsan sisarelle syntyvän poikalapsen ennustetaan syöksevän hirmuhallitsijan valtaistuimeltaan. Tarinassa on tutunkuuloisia sävyjä niin kaislakorissa purjehtineen Mooseksen kuin Jeesus-vauvankin kohtaloista. Krishnakin pelastuu neuvokkaiden vanhempiensa juonen ansiosta ja kasvaa keppostelevaksi pojankoltiaiseksi Mathuran kaupungissa. Intiassa nämä Krishnan lapsuuteen liittyvät tarinat ovat rakastetuin osa tanssi- ja nukketeatterin ohjelmistoa. Länsimaiselle lukijalle välittyy kiinnostava näkökulma jumallapsen ylivertaisista voimista ja seikkailuista, joissa tämä pelastaa kyläläiset demonien ja mustasukkaisten jumaluuksien hyökkäyksiltä. Kansansadun perinteiden mukaisesti poika on itse tietämätön jumalaisesta alkuperästään ja tulevasta kohtalostaan ihmiskunnan pelastajana. Mieleen nousevat samankaltaiset juonikuviot vaikkapa Herakles-vauvan ja Krishnan välillä: molemmat surmasivat heitä tappamaan lähetetyn käärmeen huomattavan helposti.

Krishna kasvaa hurmaavaksi nuorukaiseksi, jonka kauneutta kuvataan teksteissä herkullisin ilmauksin: hänen ihonsa väriä verrataan lähestyviin monsuunipilviin, huuliaan granaattiomenan kukkiin ja silmiään lootuksen terälehtiin. Solakka vartalo on kuin tehty rakkauden iloihin. Krishna valloittaakin gopien, Mathuran liepeillä lehmiä paimentavien tyttöjen sydämet. Jumalaisen rakastajan lemmitty Radha on heistä kaunein, mutta ei suinkaan ainoa. Radha on mustasukkainen, tottakai, mutta leppyy aina rakastajansa syleilyssä. Todettakoon suomalaiselle lukijalle, että Krishnan eroottinen rakkaus on intialaiselle taiteelle tyypillinen tapa kuvata bhaktia, jumalan ja hänen palvelijansa välistä henkistä yhteyttä ja pyyteetöntä antautumista, pikemmin kuin kannustaa miehiä luvattomiin seikkailuihin tai moniavioisuuteen. Krishnan legenda jatkuu hänen perustamassaan Dwarakan kaupungissa, jossa hän solmii liiton peräti 16108 vaimon kanssa. Krishnan hämmästyttävät eroottiset uroteot ovat mahdollisia, koska jumala pystyy olemaan läsnä monessa makuukamarissa yhtä aikaa.

Krishnan tarina huipentuu hindulaisuuden pyhimpiin kuuluvan teoksen, Bhagavadgitan sivuilla. Intian kansalliseepoksen Mahabharatan  n. 400-100 eaa. kirjoitetussa osassa Krishna on Kurukshetran taisteluun valmistautuvan soturin Arjunan vaununajaja. Krishna ilmestyy sotaan lähtemistä empivälle Arjunalle universumin ylläpitäjän, Vishnun avatarana, olomuotona. Hindulaisuuden keskeiset ajatukset kiteytyvät Krishnan ja Arjunan välisessä keskustelussa. Lemmekkäästä nuorukaisesta on Bhagavadgitassa kasvanut vakavasti elämän velvoituksiin ja karmaan suhtautuva aikuinen mies. Intiassa taideperinne kuvaa Krishnan kuitenkin yhä edelleen kaunottarien ympäröimänä raukeasilmäisenä rakkauden soturina. Lännen sininen jumala valloitti 1968, kun The Beatles matkusti Intiaan. Erityisesti bändin kitaristi George Harrison tunsi jumaluuden maagisen kosketuksen ja sävelsi klassikoksi nousseen kappaleen My Sweet Lord (1970).

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Free Public Domain, Shutterstock kuvapankki

Me eurooppalaiset ajattelemme mielellämme demokratian synnyn sijoittuvan antiikin ajan loisteliaaseen Ateenaan, n. 500-luvulle ennen ajanlaskumme alkua. Moni kenties yllättyy kuullessaan, että tasavaltoihin perustuva esi-demokraattinen järjestelmä vallitsi samaan aikaan myös Intiassa. Aivan uusi tuttavuus useimmille lienee 2300 vuotta sitten Kiinassa elänyt tasa-arvon ja oikeuksien puolesta taistellut hoviherra, diplomaatti ja runoilija Qu Yuan.

Qu Yuan (340-278 eaa.) syntyi aristokraattiseen virkamiesperheeseen Chun kuningaskunnassa itäisessä Kiinassa. Aikakausi oli levoton. Historiankirjoissa sitä kutsutaankin ”Taistelevien valtioiden kaudeksi”. Vallasta kamppaili seitsemän läänitysvaltaa, joista vahvimmat olivat Chu ja Qin. Qu Yuan kuului kuningashovin eliittiin. Hänen tehtäviinsä kuului mm. hallinnon valvonta ja kuninkaan neuvonantajana toimiminen. Qu Yuan havaitsi tarkastusmatkoillaan talonpoikien ja työväen kurjan aseman ja pyrki tuomaan epäkohdat hallitsijan tietoon. Hän ehdotti lukuisia uudistuksia, joiden voidaan katsoa edeltävän demokraattiseen hallintojärjestelmään kuuluvia kansalaisoikeuksia. Vaikka kuningas kuuntelikin Qun neuvoja ja ehdotuksia, olivat ne myrkkyä etuoikeuksistaan kiinni pitävälle yläluokalle. Kun Qu lisäksi ehdotti liittoutumista naapurivaltion kanssa Qinin uhkaa vastaan, alkoivat pahantahtoiset juorut hoviherran lojaalisuudesta kiertää. Qu Yuan karkotettiin maaseudulle, kauas vallan hermokeskuksista, missä asiat alkoivat pian edetä traagiseen suuntaan.

Karkotuspaikassaan Qu Yuan keräisi paikallisia tarinoita ja kansanlauluja. Hän kirjoitti myös itse runoja, joita luetaan ja lausutaan edelleen. Ne kertovat Qun rakkaudesta Kiinaa ja sen ihmisiä kohtaan. Kenties kuuluisimmassa teoksessaan Li Sao 離騷, ”Murheellinen laulu” runoilija kuvaa surua, jota epäoikeudenmukainen kohtalo hänessä herättää. Qun pitkässä runoelmassa on viittauksia Taivaaseen ja jumaliin, minkä on arveltu viittaavan Chun kuningaskunnassa vaikuttaneeseen shamanistiseen perinteeseen. Saman sisältöinen on myös runo Tianwen 天問, ”Kysymyksiä Taivaalle”, jossa Qu haastaa jumalat vastaamaan ja auttamaan hänen ikäväänsä. Lopulta juuri surumieliset runot ovat Qun lahja jälkipolville. Demokraattiset uudistusehdotukset painuivat myrskyisien vuosisatojen ja vaihtuvien dynastioiden rattaissa unohduksiin. Kun Qu Yan kuuli karkotuspaikassaan, että väkivahvan Qin-valtion joukot olivat vallanneet hänen kotimaansa ja tuhonneet kuningashuoneen, hän menetti elämänhalunsa kokonaan. Runoilija sitoi kaulaansa suuren kiven ja heittäytyi Miluo-jokeen.

Duanwu Jie, Lohikäärmeveneiden juhlaa vietetään tänä vuonna Kiinassa 3. kesäkuuta. Perimätiedon mukaan kapeiden veneiden kilpasoutuun huipentuva vauhdikas festivaali sai alkunsa, kun runoilija Qu Yuanista huolestuneet kyläläiset etsivät tätä Miluo-joen aalloista. Soutajien melaniskujen ja rytmiä takovien rumpujen uskottiin karkottavan pahat henget. Festivaaliruoka zongziin liittyy toive, että kalat ja ravut jättäisivät Qun ruumiin rauhaan saadessaan syötäväkseen bambunlehtiin käärittyjä tahmeita riisiherkkuja. Lohikäärmeveneiden juhlaa ja karnevaalihenkisiä melontajoukkueiden kilpailuja järjestetään nykyisin ympäri maailmaa. Suomessa harrastusta organisoi Suomen Dragonliitto.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva Public domain, iStock-photos kuvapankki

Minamoto no Raikō (Minamoto no Yorimitsu 948-1021) on yksi Japanin historian tunnetuimmista sotureista. Hän oli Heian-kauden mahtisuku Fujiwaran palveluksessa ja toimi hallitsijan henkivartiokaartin upseerina. Raikō edustaa sankarityyppinä taisteluun pelottomasti ryntäävää samuraita. Verrattomana jousimiehenä ja keisarilleen ehdottoman lojaalina muistettu sankari ottaa kertomusperinteessä yhteen kauhistuttavien demonien kanssa.

Myös Raikōn rinnalla taistelleet kumppanit ovat japanilaisten ihailemien sankariominaisuuksien lähettiläitä. Kintarōn nimellä tunnetun Sakata no Kintokin (s. ja k. ei tiedossa) elämä kietoutuu jännittäviin myytteihin. Perimätiedon mukaan hänen äitinsä oli varakkaan perheen tytär, joka rakastui Sakata -nimiseen samuraihin. Nuori nainen pakeni sukunsa vihanpitoa vuoristoon, jossa poikalapsi syntyi. Orvoksi jääneen pojan kasvatti Yamanba, vuorinoita, joka opetti tälle myös eläinten kielen. Kokonainen satu- ja faabelikirjasto on saanut aiheensa Kintarōn legendasta. Vaikka Raikō-tarinoissa Kintarō on mukana aikuisena, kuvaavat taiteilijat hänet tavallisesti rotevana punakkaihoisena poikana, jolla on olallaan muhkea kirves.

Watanabe no Tsuna (953-1025) oli aikansa ihailtu miekkamies. Hän kuului Minamoto no Raikōn luotetuimpiin sankareihin. Historialliset dokumentit sisältävät runsaasti kertomuksia Tsunan voittoisista taisteluista niin inhimillisten kuin demonisten vastustajien kanssa. Tsunan legendaarinen ase, lempinimeltään Onikiri, ”Demonintappaja” oli miekkaseppä Munechikan jumalten avustuksella takoma miekka. Olivatpa Tsunan taistelut demonien kanssa totta tai tarua, ainakin miekka on todellinen. Aarre on siirtynyt Settsu Genjin suvussa perintönä tuhannen vuoden ajan.

Urabe no Suetake (950-1022) oli syntyisin Taira-klaanin samuraiperheestä. Suetake oli loistava miekkamies ja mukana Raikōn kuuluisimmissa seikkailuissa. Hänet muistetaan erityisesti tarinasta Tsuchigumo, jossa Suetake voittaa vuorilla elävän jättikokoisen hämähäkkihirviön. Taru on elänyt tuhat vuotta kiertelevien tarinankertojien suullisena perinteenä ja keskiajan rullamaalauksissa. Jännittävä taistelu on inspiroinut yleisöä kiinnostavia aiheita etsiviä puupiirtäjiä erityisesti ukiyo-e kultakaudella. Taiteilijoiden mielikuvituksen lennosta kertoo hämähäkin kehoon liitetty raivokkaan härän pää. Kummallinen olento kömpii esiin historian hämäristä meidän aikamme tietokonepeleissä.

Usui Sadamitsu (s. ja k. ei tiedossa) on Raikōn lähipiirin salaperäisin samurai. Hänen tiedetään kuuluneen Tairan sukuklaaniin ja olleen mukana seikkailussa hämähäkkihirviön kanssa. Sadamitsu toimi mm. Raikōn henkivartijana tämän sairastaessa. Joissakin kabukinäyttämölle päätyneissä legendaversioissa Sadamitsuun kuvataan naisena. Kintarōn tarinassa Sadamitsu löytää pojan metsästä ja esittelee hänet Raikōlle.

Raikōn ja hänen kumppaneidensa suorittamat uroteot ovat inspiroineet Japanin teatteri- ja kuvataiteen suurimpia mestareita. Kabukinäytelmä Shuten-dōji mainitaan Edo-kauden vuosikirjoissa jo 1638. Näytelmää esitetään edelleen. Ukiyo-e puupiirrokset viimeistelivät Raikōn maineen esikuvallisena samuraina. Raikōn miekka on Japanin kansallisaarre Dōjigiri, jonka sanotaan olevan yksi maailman hienoimmista miekoista ja japanilaisten aseseppien todellinen taidonnäyte.
——————————
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tsukioka Yoshitoshi (1839-1892) puupiirros sarjasta Shinkei 36 Kaisen

Moni meistä mieltää kiinalaisen yhteiskunnan tarkkoja hierakkisia sääntöjä ja muodollisuuksia noudattavaksi kulttuuripiiriksi. Siksi tutustuminen yhteen sen suurimmista sankareista voi yllättää. Apinakuningas Sun Wukongin seikkailut kuuluvat Kiinan pitkän kirjallisuushistorian rakastetuimpiin tarinoihin. Väkivahva soturi haastaa niin taivaita hallitsevan Jadekeisarin kuin mahtavan lohikäärmekuninkaankin klassisessa romaanissa Matka Länteen (Xīyóujì 西游记). 1500-luvulla syntyneen teoksen kirjoittajaksi nimetään Wu Cheng’en (n. 1500-1582 tai 1505-1580). Teosta ei ole käännetty suomeksi. Englanninkielinen versio löytyy nimellä The Journey to the West.

Sun Wukong on jännittävä sankarihahmo. Hänen tarinaansa voidaan tutkia satuperinteen, jumaltaruston tai uskontojen välisen kilpavarustelun kautta. Apinakuninkaan syntymä myyttisellä Huaguo-vuorella ”aikojen alussa” viittaa hyvin varhaiseen animismiin, ajatukseen, että luonnonelementeillä on sielu tai ne ovat jumaluuksia. Aasian suuret kansat tuntevat muitakin apinajumaluuksia, mutta ne eivät ole ”sukua” keskenään. Hindulaisen Intian Hanuman ja Japanin shintolaiseen pantheoniin kuuluva Sarutahiko ovat kotimaissaan itsenäisesti kehittyneen mytologian hahmoja. Sun Wukong syntyy vuoren huipulla seisovasta kivenlohkareesta, kun tuuli puhaltaa siihen. Kyseessä lienee kaikille vanhoille kulttuureille yhteinen ajatus jumalista, jotka syntyvät taivaan ja maan liitosta. Tavattomilla voimilla varustettu Sun osoittautuu käytökseltään hillittömäksi rettelöitsijäksi, joka mm. ujuttautuu Jadekeisarin puutarhaan ja ahmii kuolemattomuuden takaavia persikoita. Taivaalliset sotajoukot eivät saa vikkelää apinaa pidätetyksi. Keisarillinen hovi joutuu kaaoksen valtaan, kunnes keisari pyytää apua Buddhalta. Loppujen lopuksi Buddha vangitsee Sun Wukongin 500 vuoden ajaksi vuoren alle. Buddhalaisuus siis osoittaa voimansa, johon vanhat taolaiset jumaluudet eivät pysty.

Matka Länteen teos kuvaa T’ang-dynastian aikaan eläneen buddhalaisen munkki Xuanzangin retkeä Intiaan. On mahdollista, että tarinan inspiraationa on todellinen historiallinen tapahtuma, toki vahvasti seikkailuelementein väritettynä. Intian ja Kiinan välillä kulki vilkas oppineiden väylä, jonka myötä filosofia ja kirjallisuus kulkivat maasta toiseen. Romaanissakin matkan tavoitteena on noutaa pyhät kirjoitukset buddhalaisuuden kotimaasta ja tuoda ne Kiinaan. Sun Wukong nimetään Xuanzangin henkivartijaksi. Retkikuntaan liittyvät myös naistenmies Zhu Bajie, joka on puoliksi sika ja puoliksi ihminen, punatukkainen hurjapää Sha Wujing ja valkoisen hevosen hahmossa esiintyvä Yulong Santaizi. Lukijan huomiota herättää seikka, että matkalaiset – munkki Xuanzangia lukuun ottamatta, ovat rikkoneet kaikkia buddhalaisuuden eettisiä sääntöjä hillittömyyksillään. Vaarallisella matkalla heidän hyvät ominaisuutensa nousevat kuitenkin pintaan. Seikkailukertomus voidaankin tulkita buddhalaisuuden ylivertaisuutta korostavaksi propagandaksi vuosisadalla, jonka aikana uskonto oli voimissaan.

Apinakuningas Sun Wukong nousee edelleen kiinalaisen oopperan näyttämöille. Vauhdikkaat taistelujaksot, upea akrobatia ja seikkailu vetoavat yleisöön myös Kiinan ulkopuolella. Tarina on kuulunut vuosisatojen ajan myös perinteisen nukketeatterin ohjelmistoihin. Matka Länteen on kuvattu useaan kertaan elokuvaksi ja voittamaton apinakuningas esiintyy niin tietokonepeleissä, sarjakuvissa kuin animaatioissakin. Sun Wukong on anarkistinen jumalhahmo, mutta inhimillisten heikkouksiensa, turhamaisuuden ja äkkipikaisuuden vuoksi helposti lähestyttävä hahmo – kuten parhaat supersankarit aina.
———
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Apinakuningas kiinalaisessa opperassa (public domain, adobestock)

Mielikuvat japanilaisista naisista liittyvät usein valkoisen kasvomaskin piilottamiin geishoihin tai tyttömäisen söpöihin nykypäivän neitosiin. On varsin erikoista, että me länsimaiset ihmiset uskomme vielä 2020-luvulla orientalistien pari vuosisataa sitten maalailemaan kuvaan Aasian alistuvista ja pehmeistä naisista. Todellisuus on varsin toisenlainen. Harhaa on pitänyt yllä myös perinteinen historiankirjoitus, jossa pääosaa näyttelevät klaanien sotaisat johtajat. Naisten nimetkin ovat kadonneet aikakirjoista: äidit ja vaimot esitellään poikiensa ja puolisoidensa mukaan.

Kansainvälisen naistenpäivän aikaan onkin hauska tutustua jännittävään ja aikansa haasteisiin pelottomasti vastannen naisen, Tsunenon elämään. Tsunenon tarina on jäänyt jälkipolvien tutkittavaksi hänen kirjeenvaihtonsa ja muiden dokumenttien ansiosta. Vaiherikkaan elämänkerran lukijalle nousevat mieleen niin Anton Tsehovin näytelmässä Moskovaan kaipaavat naiset (Kolme sisarta, 1901) kuin elokuvataivaan kiintotähti Elizabeth Taylor seitsemine avioliittoineen. Amy Stanleyn kirjoittama Tsunenon elämänkerta Stranger in the Shogun’s City julkaistiin 2020. Tsuneno oli rohkea nainen, mutta ehkä hänen tekemänsä valinnat paljastavat japanilaisten naisen teräksisen ytimen. Tutkitaanpa hänen elämänkertaansa hieman.

Tsuneno syntyi talvella 1804 Ishigamin kylässä, usean päivämatkan päässä Edosta pohjoiseen. Hänen isänsä Emon oli buddhalaisen Rinsenji-temppelin pääpappi. Tsunenon äiti Haruma huolehti perheestä ja temppelistä. Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, joista Tsuneno oli neljänneksi vanhin. Suvun ja perinteiden paine määritteli lasten tulevaisuutta. Poikien toiveille ja unelmille oli runsaammin tilaa kuin tytöille, vaikka vanhimman odotettiin ilman muuta seuraavan isänsä ammatissa. Avioituminen nuorena sopivaan säätyyn oli sääntö, vaikkei se pakollista ollutkaan. Tsunenokin avioitui jo 13-vuotiaana erään temppelin pääpapin kanssa. Maaseudun puuduttava arki ja erityisesti ankarien talvikuukausien koettelemukset saivat nuoren tytön haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Mielikuvitusta kiihottavaa tietoa shogunaatin pääkaupungista Edosta (nyk. Tokio) tihkui kiertelevien kauppiaiden ja satunnaisten matkalaisten mukana myös syrjäseutujen pieniin kyliin. Edo oli paitsi shogunaatin hallinnollinen keskus, myös taiteen, teatterin ja eloisan kaupunkikulttuurin muodikas sydän. Teehuoneiden kuuluisat geishat ja kabukinäyttämön romanttiset tähdet kiinnostivat suurta yleisöä myös kaukaisissa kylissä.

Edon taikapiirin houkutus oli vastustamaton. Nuori Tsuneno alkoi etsiä vaihtoehtoja elämälleen papin vaimona. Tsuneno jätti ensimmäisen miehensä ja avioitui varakkaan maanviljelijän kanssa vuonna 1833. Tämä askel ei juurikaan muuttanut Tsunenon arkea: elämä oli edelleen kovaa. Lisäksi kävi pian ilmi, että pariskunta jäisi lapsettomaksi. Uusi yritys, kolmas avioliitto pikkukaupungin virkamiehen kanssa kesti vain vuoden. Tässä vaiheessa Tsuneno oli jo suututtanut perheen kunniasta huolehtivan vanhimman veljensä, joka oli ottanut vastaan pääpapin tehtävät isänsä jalanjäljissä. Vuonna 1839 Tsuneno lähti matkaan kohti Edoa. Kyseessä oli karkumatka, joka sai perheenjäsenet vimmoihinsa. Tsuneno toivoi voivansa korvata kaiken menestymällä suurkaupungissa. Hänen kumppaninaan oli myöhemmin epäluotettavaksi osoittautuva nuori pappi ja matkakassanaan panttilainaamon kimonoista maksamat rahat. Tsuneno kirjoittaa veljelleen: ”Jätin jonkin verran rahaa Kyūhachirō-sedälle, mutta se ei riitä. Myykää suuri vaatearkkuni ja koko sen sisältö. Lähettäkää rahat kiireesti. Tarvitsen myös lämpimiä vaatteita, sillä tiet ovat huonossa kunnossa ja lunta on paljon.”

Yli kaksi viikkoa kestänyt vaellus oli fyysisesti raskas. Pohjoisen reitti ei ollut samalla tapaa vilkas kuin kuuluisa Tōkaidōn tie Kiotosta Edoon.Asiaa ei auttanut matkakumppanin seksuaalinen ahdistelu ja mahdollisuus, että kulkijat käännytettäisiin takaisin joltakin tulliasemalta. Edo-kaudella matkustaminen ei ollut haastavaa vain hankalan tiestön ja mahdollisten ryöstäjien vuoksi. Shogunaatti valvoi kulkijoita tarkasti. Reittien varrella oli useita vartiopisteitä, joissa matkustusluvat tarkastettiin. Lisäksi yksin liikkuvia naisia ja maanviljelijöitä rangaistiin. Luvatta matkaavat joutuivat kiertämään tulliasemat kaukaa tai maksamaan vartijoille tuntuvan lahjuksen. Tsuneno pääsi perille unelmiensa kaupunkiin loppuvuodesta 1839. ”Olen viimein perillä. Lähetän teille osoitteeni mahdollisimman pian. Toivon löytäväni palveluspaikan jonkun korkea-arvoisen samurain talosta. Haluan oppia kaikki yläluokan hienot tavat. Sitä varten tarvitsen kotiin jääneen bambukorini ja siinä olevat tavarat tänne.”

1830-luvun lopun Edolla oli kahdet kasvot, kuten niin monella muullakin suurkaupungilla. Varhaiset länsimaiset matkaajat hämmästelivät Edon siisteyttä. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten kaupunginosan varjossa oli kuitenkin köyhien asuttama labyrintti, jossa kolea todellisuus hajotti haaveiden hattarapilvet. Sisukas Tsuneno etsi työtä ja asuntoa, joiden avulla itsenäinen elämä saattoi alkaa. Hän asui pikkuruisessa huoneessa ja jakoi mukavuudet korttelin muun väen kanssa. Tsuneno työskenteli erilaisissa tehtävissä, ompelijana, kauppa-apulaisena ja myöhemmin palvelijana ja säästi jokaisen kolikkonsa. On hauska kuvitella, kuinka Edon vilkas kaupunkilaiselämä sai Tsunenon sydämen sykkimään kiivaasti. Istahtiko Tsuneno joskus kabukiteatterin katsomoon ihailemaan kuuluisan onnagatan taitoa? Ehkä kaduilla kulkevien naisten muodikkaat kampaukset ja hienostuneet kimonot vaikuttivat Tsunenonkin ulkonäköön? Aina arki ei ollut helppoa, eikä Tsuneno jaksanut pitää masentavaa tilannetta omana tietonaan: ”Kaikki on pielessä. Työn löytäminen on vaikeaa. Mikään ei ole mennyt niin kuin kuvittelin ja uskoin.”

Tsuneno solmi neljännen avioliittonsa erään samurain alaisuudessa työskentelevän Izawa Hirosuken kanssa 1840. Myrskyisä suhde purkautui muutamaksi vuodeksi, mutta pariskunta avioitui uudelleen 1846. Tällä kertaa liitto kesti Tsunenon kuolemaan saakka 1853. ”Tiedän, että hän tulistuu helposti. Olisi pitänyt tutkia hänen luonnettaan tarkemmin. Vaikka olenhan minäkin äkkipikainen. Hän on kuitenkin aviomieheni ja minun täytyy auttaa häntä.”

Perinteitä vastaan kapinoivan Tsunenon elämä rinnastuu Japanin Edo-kauden loppuvaiheiden kanssa. Shogunaatin viimeiset vuosikymmenet kypsyttivät maan suuriin muutoksiin, jotka olivat jo aivan lähellä. Tsuneno toteutti unelmansa, mutta helppoa se ei varmasti ollut. Hän kuoli kuumetautiin toukokuussa 1853. Vain kahden kuukauden kuluttua, heinäkuussa amerikkalaisen kommodori Matthew C. Perryn mustat laivat purjehtivat Edon lahdelle.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuvassa perinteisen japanittaren muotokuva (public domain). Tsunenosta ei ole säilynyt valokuvaa.