Ihana toukokuu on täällä. Valon ja lempeiden tuoksujen lisäksi keväisessä ilmassa tuntuu leijailevan lupaus romantiikasta. Rakkaus on ehtymätön aihepiiri rouva Murasakista meidän aikamme menestyskirjailijoihin. Länsimaisista saduista tuttu lopetus ”… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” ei aina päätä tarinaa idässä. Sydäntä pakahduttavan suuret tunteet ovat kuitenkin yhteistä omaisuutta ilmansuunnasta riippumatta.

R.K. Narayan, KILPIMAALARIN RAKKAUS

Muistatteko 1970-luvun ja suuren huolen väestöräjähdyksestä? Muoviroinan määrä ja ilmastonmuutos odottivat vielä vuoroaan taivaanrannassa, kun Intiaa, maailman suurinta demokratiaa johtava Indira Gandhi tarttui toimeen ja kävi poistamaan köyhyyttä kansakunnan keskuudesta. Vasta kolme vuosikymmentä aiemmin itsenäistynyt jättivaltio kamppaili monenlaisten ongelmien kanssa. Kehittymätön ja rutiköyhä maaseutu oli kuin toinen todellisuus suurkaupunkien sykkeen rinnalla. Gandhin keinovalikoimaan kuuluivat syntyvyyden raju säännöstely, liikkuvat sterilisaatioklinikat ja transistoriradiot.

Intian lempeimpiin yhteiskuntakriitikoihin lukeutuvan R.K. Narayanin vuonna 1977 ilmestynyt Kilpimaalarin rakkaus (Painter of Signs) asettuu juuri tähän Intian nykyhistorian käänteeseen. Ikivanha ja kiireisellä aikataululla muutosta tekevä uusi Intia kohtaavat eteläintialaisessa Malgudissa, kuvitteellisessa pikkukaupungissa, jonne Narayan lukijansa kerta toisensa jälkeen johdattaa teoksissaan. Pääosaa tarinassa esittävät hieman saamaton, tätinsä hemmottelema kolmekymppinen poikamies Raman ja miehen tunteet tuulispäänä myllertävä Perhesuunnittelukeskuksen työntekijä Daisy. Naiskauneudelle herkkä ”kirjaintaiteilija” Raman maalaa kilpiä ja kylttejä kaupungin kauppiaitten ja virkamiesten toimeksiannosta. Aistit valloittava Daisy tilaa Ramanilta perhesuunnittelun ideologiaa markkinoivia kylttejä. Kun sopimukseen lisätään kenttätyömatka maaseudulle, on sekä Raman että lukija valmis uppoutumaan daisyismiin toden teolla. Kuinka tässä uuden ja vanhan maailman törmäyksessä lopulta käy, selviää vasta kirjan viime sivuilla.

Narayan luo hykerryttävän näkymän perinteiseen Intiaan Ramanin mietteiden kautta. Lukija tutustuu salaperäiseen Daisyyn pikkuhiljaa, lähes yksinomaan Ramanin sisäisen vuoropuhelun välityksellä. Tarinan sivuhenkilöt, syvästi uskonnollinen täti ja Ramanilta alennusta kärkkyvät asiakkaat kruunaavat kertomuksen. Etelä-Intiassa, Tamil Nadun osavaltiossa sijaitsevaa Malgudia ei ole oikeasti olemassa, mutta Narayanin tuotantoa lukeva oppii tuntemaan kaupungin kadut, kuppilat ja temppelit.

Rasipuram Krishnaswami Narayan syntyi 1906 brittien hallitsemassa Madrasissa, nykyisessä Chennaissa. Narayanin isä oli opettaja ja kuului korkeaan bramiinikastiin. Perheessä oli kahdeksan lasta, kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Kirjailija R.K. Narayanin lisäksi taiteilija-ammattiin suuntasi myös hänen 15 vuotta nuorempi veljensä R.K. Laxman, joka teki merkittävän uran sarjakuvapiirtäjänä. Narayan aloitteli uraansa 1920-luvulla, mutta englanniksi kirjoittava intialainen ei tahtonut löytää humoristisille teksteilleen kustantajaa. Käänne tapahtui vasta 1935, kun kirjailija Graham Greene sai käsiinsä Narayanin Swami-tarinoita. Levoton 1940-luku mullisti niin Intiaa kuin Eurooppaakin. Vaikka Narayanin teoksissa huumorilla on suuri rooli, ei kirjailija millään tavoin välttele vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hänen myötätuntonsa on aina kotimaan vähäväkisten puolella. Lukija saattaa hätkähtäen muistaa Nikolai Gogolin novellien tummat sävyt, joissa hymy löytää tiensä kyynelten läpi. Vai mitä voisi ajatella kilpimaalari Ramanin ja Daisyn vierailusta maamökissä, jossa viimeisillään raskaana olevan naisen aviomies pyytää apua ”tohtorilta” – kymmenestä lapsesta kuusi on kuollut ja vaimo on taas pieniin päin.

Vain kaksi tuotteliaan kirjailijan teosta on käännetty suomeksi, Kilpimaalarin lisäksi Ihmissyöjätiikeri (Man-Eater of Malgudi, 1980), molemmat Paavo Lehtosen toimesta. Narayan kirjoitti englanniksi, joten hänen tuotantoaan löytyy kirjastoista, antikvariaateista ja nettikirjakauppojen valikoimista. Tarinoiden pohjalta on myös tehty elokuvia. Suomen televisiossa esitettiin 1980-luvulla lyhyistä jaksoista koostuvaa, hellyttävien lapsinäyttelijöiden tähdittämää sarjaa Swami ja ystävät.


R.K. Narayan, Kilpimaalarin rakkaus (1977). suom. Paavo Lehtonen
Koko Kansan Kirjakerho, kovakantinen, 176 s.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe

Moni Kaakkois-Aasian theravada-buddhalaisissa maissa huhtikuussa matkustellut on kokenut elämänsä yllätyksen päätyessään riemukkaan väkijoukon kohdalle. Täydenkuun aikaan Myanmarin, Thaimaan, Laosin ja Kambodzan kansalaiset rientävät kaduille mukanaan vesiämpäreitä. Innokkaimmat varustautuvat puutarhaletkuin ja pumpuin. Säiliöautojakin on liikkeellä. Vettä kaadetaan ja suihkutetaan jokaisen ulos uskaltautuvan niskaan. Ikivanha Thingyan / Songkran -juhla merkitsee kuivan talvikauden päättymistä ja uuden riisinviljelykauden alkua. Sitä on syytäkin juhlia.

George Orwell, PÄIVÄT BURMASSA

Britannian siirtomaavalta ratkeili ja natisi liitoksissaan 1922-1927, kun poliisina Burmassa palvellut parikymppinen Eric Blair kirjoitti esikoisromaaniaan. Tarinan juoni ja henkilögalleria perustuivat hänen omiin kokemuksiinsa jopa siinä määrin, että kirja julkaistiin ensin vuonna Yhdysvalloissa ja vasta pari vuotta sen jälkeen (1936) kirjailijan kotimassa Englannissa. Eric Blair tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijanimellä George Orwell. Hänen vuonna 1949 julkaisema pääteoksensa 1984 (Nineteen Eighty-Four) tuntuu kauhistuttavan ajankohtaiselta edelleen meidän aikanamme.

1920-luvun Brittiläisen Intian maisemiin sijoittuva Päivät Burmassa (Burmese days) on tarkkanäköinen ja ajaton kuvaus rasismista ja kolonialismista. Burman pohjoisosien tiikkimetsiä hyödyntävän puutavarajätin palveluksessa työskentelevä kaupparatsu John Flory elää kahden kulttuurin välisessä merkillisessä epätilassa. Hän ei ole enää ”oikea” brittiläinen gentleman, mutta ei myöskään paikallisten omakseen hyväksymä naapuri. Molemmissa leireissä huulet kääntyvät pilkalliseen hymyyn, kun Flory astuu sisään huoneeseen. Asiaa ei edistä Floryn burmalainen rakastajatar Ma Hla May, joka on tarinassa kavalan juonittelijan roolissa toimivan pyrkyrin U Po Kyinin kätyri. Floryn ystävä, intialainen lääkäri, tohtori Veraswami on pehmeä yhdyslenkki siirtomaavallan ja paikallisten välillä: myötäilijä näkee brittien tuoneen kansakunnalle paljon hyvääkin. Lukijan on hyvä huomata, että koulutetut intialaiset olivat brittien salainen ase siirtomaavallan pönkittämiseen. Tämä siitä huolimatta, etteivät nämä koskaan saaneet nauttia yhdenvertaisuudesta kotimaansa asioiden hoitamisessa.

Burmalaisten päivien tapahtumat sijoittuvat Mandalayn ja Sagaingin kaupunkien läheisyydessä kyyhöttävään Kyauktadan asemapaikkaan. Temppeleiden ja trooppisen sademetsän pehmeyteen astelee vastikään äitinsä menettänyt Elizabeth Lackersteen. Elizabeth on matkustanut Burmaan sukulaistensa, puutavarayritystä johtavan ja varsinaisena naistenmiehenä itseään pitävän setänsä Mr. Lackersteenin ja tämän haukankatseisen puolison luo. Konservatiivisen ja ennakkoluuloisen Elizabethin tavoitteena on löytää aviomies, joka turvaisi hyvän toimeentulon ja tulevaisuuden. Rakkaus on kokonaan sivuseikka. John Flory ihastuu Elizabethiin päätä pahkaa ja haluaa näyttää tälle Burman lumoavan kauneuden. Yritys epäonnistuu surkeasti. Elizabeth edustaa brittikulttuurin jäykkäniskaisinta piirrettä. Burmalaisten avoin sensuaalisuus ja elämänilo näyttäytyy hänen silmissään turmeltuneena. Lukijaa nauraa ääneen Elizabethin häkeltymiselle, kun tämä pääsee seuraamaan paikallista pwe-tanssiesitystä lähietäisyydeltä. Flory sotkee asiansa lopullisesti yrittäessään pitää ystävänsä tohtori Veraswamin puolta tämän hakiessa Eurooppalaisen Klubin arvostettua jäsenyyttä.

Orwellin Päivät Burmassa liittyy samanhenkiseen siirtomaa-ajan loppuvaiheiden kuvauksiin kuin E.M. Forsterin Matka Intiaan (Passage to India, 1924) tai vaikkapa Bombayssa syntyneen ja koko elämänsä ajan identiteettiä ja lojaalisuutta pohtineen Rudyard Kiplingin tuotantoon.  Kun eurooppalaiset imperiumit vuosina 1914-1918 marssittivat 1,3 miljoonaa intialaista ja nepalilaista sotilasta juoksuhautoihin Ranskassa, oli siirtomaavallan viimeinen luku kirjoittamista vaille valmis. 1920-luvulla jo pitkään kuuluneet itsenäisyyden vaatimukset saivat kannatusta myös ”omien” joukoissa.

George Orwell (Eric Arthur Blair) syntyi Motiharissa Bengalissa 1903. Perheen äiti muutti vain yksivuotiaan poikansa kanssa Englantiin. Opinnoissaan erinomaisesti menestynyt Eric matkusti vuonna 1922 Burmaan, joka oli vielä tuolloin osa Brittiläistä Intiaa. Apulaispoliisitarkastajana työskennellyt mies koki paikallisten suhtautuvan häneen vihamielisesti. Esikoisteoksessa esiintyvällä kierolla U Po Kyinillä oli ilmeisesti todellinen esikuva paikallisissa poliisivoimissa. Orwell jätti työnsä poliisissa ja omistautui Englantiin palattuaan kirjailijan uralle. Hän julkaisi runsaasti artikkeleita, joissa kritisoi voimakkaasti siirtomaavaltaa. Orwell asettui puolustamaan demokraattisia voimia Espanjan sisällissodassa, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Demokraattisen sosialismin ideat ovat jo selkeästi luettavissa esikoisromaanin sivuilta. Joni Kärjen suomennostyö on tärkeä lisä Orwellin tuotantoa ja uraa ihaileville lukijoille. Pientä viimeistelyä ja kustannustoimittajan terävää kynää teksti olisi ehkä kaivannut, mutta jo näinkin se on tervetullut opus Kaakkois-Aasiaa käsittelevien varsin harvalukuisten suomennettujen tekstien kirjastoon.

George Orwell, Päivät Burmassa (2021)
suom. Joni Kärki. Oppian, kovakantinen 287 sivua.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Hyvää uutta vuotta 2026. Blogimme suunnistaa tänä vuonna kirjojen ja kirjailijoiden maailmoihin. Joukossa on helmiä kulttuurin rikkaiden suurmaiden, Intian, Japanin ja Kiinan kuin Suomessa ehkä hieman vähemmän tunnettujen Kaakkois-Aasian maiden kirjallisuudesta. Valintaa on tehty sekä oman mieltymyksemme, että saatavuuden perusteella. Teoksia voi kysellä kirjakaupoista ja antikvaareista. Vanhemmat julkaisut löytyvät varmasti kirjastojen kätköistä.

Arundhati Roy, ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

Mitä voisi sanoa teoksesta, jonka maisemat kuljettavat lukijaa vuoristoisen Kashmirin järviseudulta New Delhin ruuhkaisille kaduille ja jonka laajassa henkilögalleriassa esittäytyvät kaikki Intian uskonnolliset suuntaukset. Tarinaa kuljettaa transsukupuolinen hijra Anjum. Hijrat ovat Intiassa syrjitty ja pelätty ryhmä, joilla arvellaan olevan voima vaikuttaa kanssaihmistensä onneen. Anjum edustaakin tässä hindujumaluuksien universumista tuttua Ardhanarishvaran hahmoa, puoliksi miestä, puoliksi naista. Anjum perustaa majatalon hautausmaalle, jonne vain kummitukset ja epätoivoiset uskaltautuvat. Joukkoon liittyy monitoimimies Saddam Hussein, kadulta löydetty pikkutyttö Zainab ja kashmirilainen arkkitehtuuriopiskelija Musa Yeswi.

Juoni pujottelee Intian lähihistorian suurten tragedioiden, Bhopalin kaasuräjähdyksen (1984), Godhran joukkomurhan (2002) ja edelleen ajankohtaisen Kashmirin osavaltion sisällissotaa muistuttavan kamppailun välillä. Politiikalla on seurauksensa, samoin uskonnon ohjaamalla toiminnalla. Välinpitämättömyys kärjistyy väkivaltaa ja pahuutta henkilöivään majuri Amrik Singhiin. Onkin kummallista, että rujouden keskellä tarinan sävy on kuitenkin rakkaudellinen, kansakunnan heikoimpien ihmisten yhteisöllisyyden ylistys. Lukijan ei tarvitse tuntea Kashmirin konfliktin alkusyitä tai ymmärtää hindujen ja muslimien kiistaa Ayodhyan temppelin merkityksestä. Äärimmäisen Onnen Ministeriö tempaa lukijan mukaansa. Tarina on täynnä yllätyksiä ja arvoituksiakin. Se on jollakin syvästi inhimillisellä tasolla kaiken aikaa totta. Kun aika ja paikka siirretään varovasti syrjään, jäljelle jää inhimillinen toiminta kaikessa koruttomuudessaan. Rakkauden vastakohta ei olekaan viha vaan pelko.

Suomessa lokakuussa 2025 vieraillut Arundhati Roy (s.1961) tunnetaan tuotteliaana esseistinä ja poliittisena aktivistina. Roy on ottanut voimakkaasti kantaa Kashmirin puolesta ja hindunationalisteja vastaan. Hän nousi kansainvälisten lukijoiden tietoisuuteen romaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things). Teos voitti Booker Prize palkinnon ilmestymisvuonnaan 1997. Myös Äärimmäisen Onnen Ministeriö (The Ministry of Utmost Happiness) huomioitiin merkittävien kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksilla. Syksyllä 2025 ilmestynyt Turvani ja myrskyni (Mother Mary Comes to Me) on muistelmateos, jossa pääosaa esittää kirjailijan voimakastahtoinen, naisten oikeuksia ajanut äiti Mary Roy (1933-2022).

Arundhati Roy kirjoittaa englanniksi. Lukija lumoutuu hänen suuren joen lailla soljuvasta kielestään, jolle suomentaja Hanna Tarkka on ansiokkaasti löytänyt äänen. Historian aallot ja tragediat vyöryvät vastustamattomasti Royn tarinoiden taustalla. Yksittäisen ihmisen kohtalo on sinnitellä tulvavesien pinnalla. Pelastuminen on lopulta kiinni yllättävästä sattumasta. Kohtalon suunta voi kääntyä, kun joku ohikulkija ojentaa käden.

Arundhati Roy, Äärimmäisen onnen ministeriö (2017). suom. Hanna Tarkka
Otava Seven pokkari, pehmeäkantinen 478 s.

Kirjan esittelyteksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Japanilaisten kotien ja yritysten ovenpieleen ilmestyy vuodenvaihteessa viehättävä asetelma, jossa männynoksia ja muutamia bambunrunkoja on sidottu näyttäväksi kimpuksi. Kyseessä on kadomatsu, vanha shintolainen tapa toivottaa esi-isät ja edesmenneet läheiset tervetulleeksi uudenvuoden vierailulle. Kadomatsu on juhlakauden ajan shintai, kami-henkien tilapäinen asuinpaikka. Asetelma tuodaan kotiin joulun tienoilla ja kannetaan pois tammikuun puolivälissä. Juhla-ajan päätteeksi kadomatsut poltetaan suurissa rovioissa buddhalaisten temppelien pihamailla, jolloin henget palaavat munkkien lausumien sūtratekstien saattelemana omaan maailmaansa. 

Kadomatsu asetellaan ruukkuun ja sen osat sidotaan yhteen joko shintolaisuudesta tutuilla shimenawa-nyöreillä tai koristeellisemmilla, punaista ja kultaa yhdistävillä uutuustuotteilla. Kadomatsu voi olla kooltaan hyvinkin muhkea. Komeimmat, miehenkorkuiset asetelmat voi nähdä menestyneiden suuryritysten ovella. Nykyisin suurkaupungin pilvenpiirtäjässä asuva voi hankkia kotialttarille myös pienen kadomatsun. Esi-isät eivät pahastu, vaikka materiaali olisi muoviakin.

Kadomatsu rakennettiin alun perin nimensä mukaisesti mäntypuun (matsu) oksista. Mänty symboloi Japanissa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä. Sisukas puu pitää pintansa myrskytuulten riepomilla rannoilla ja selviytyy tuliperäisen maaperän mielenilmauksista. Vuonna 2011 japanilaisia liikutti mänty, joka yksin selviytyi Tōhokun valtavaa tuhoa aiheuttaneesta maanjäristyksestä ja yli 10 metriä korkeasta tsunamiaallosta. Rujosta puusta tuli kansallisen yhtenäisyyden ja selviytymisen symboli. 

Nykyisin kadomatsu-asetelmissa korkeimmalle kurottaa kolme eri mittaista, päistään teräväksi leikattua bambunvartta. Pahantahtoiset kummitukset pelkäävät teräviä esineitä, joten kadomatsu suojelee talon asukkaita niiden hyökkäyksiltä. Ikivihreä nopeakasvuinen ruokokasvi bambu herättää varmasti miellyttäviä muistoja Aasiassa matkailleissa. Bambumetsikön kahina, paksujen, toisiinsa tuulessa osuvien runkojen kalahdus ja vuorten muotoja pilvimäisen pehmeästi rajaavat lehvästöt hemmottelevat kaikkia aisteja. Bambu on lisäksi monikäyttöinen hyötykasvi. Se taipuu asusteiksi, astioiksi, kaikenlaisiksi koreiksi, niin huonekaluiksi kuin rakennuksiksikin. Lisäksi sen versot ovat herkkua ja toimiihan ontosta rungosta leikattu osa vaikka juomakipponakin. Eipä siis ihme, että japanilaisten luonnonhenget ovat kasviin kovin ihastuneita.

”Bambu taipuu, muttei taitu” sanotaan. Kuvataiteessa bambu on suosittu aihe. Erityisesti sen lehvästöä kuvaavat mielellään tussimaalauksen taiturit. Kasvi symboloi puhtautta, voimaa ja kestävyyttä. Kaikki asioita, joiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.

TOIVOTAMME LUKIJOILLE ONNELLISTA JUHLAN AIKAA
JA MENESTYSTÄ ALKAVALLE HEVOSEN VUODELLE 2026.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva Tuula Moilanen

Bodh Gayan kaupunki Biharissa, Koillis-Intiassa on yksi buddhalaisen maailman tärkeimpiä paikkoja. Noin 2500 vuotta sitten kylään asteli eräs syviin mietteisiin vajonnut mies. Hän istui lehtevän pipalpuun juurelle ja sulki silmänsä. Kyläläiset olivat tottuneet kierteleviin pyhiin miehiin, mutta kaikkien kummastukseksi tämä mies ei pyytänyt almuja eikä liikkunut paikoiltaan lainkaan. Istui vain, syvään meditaatioon keskittyneenä. Kun 49 vuorokautta oli kulunut, mies avasi silmänsä. Meditoidessaan hän oli oivaltanut syyn elämän kiertoon ja kohtaloon, sekä tien ulos kärsimyksestä. Puun varjoon istuneesta Siddharta Gautamasta oli tullut Buddha, Valaistunut.

Tuo buddhalaisuuden syntyyn liittyvä paikkakunta Intiassa on miljoonien ihmisten kunnioittama pyhiinvaelluskohde. Vierailija voi hiljentyä Bodh Gayan pikkukaupungissa matalan aidan ympäröimän, ties kuinka monennessa puusukupolvessa edelleen kukoistavan pyhän bodhipuun edessä. Alkuperäisestä, Gautaman aikaan noin vuoden 500 eaa. paikkeilla kukoistaneesta puusta otetut versot ovat nykyisten puiden esivanhempia. Alkuperäisen pyhän puun jälkeläiset matkasivat Intian buddhalaisten kuninkaiden lahjoittamina eri puolille Kaakkois-Aasiaa. Samoissa laivoissa ja karavaaneissa kulkevat munkit veivät mukanaan myös uuden maailmankatsomuksen ydinopit. Gautaman valaistumisen tapahtumapaikalle rakennettiin temppeli kuningas Asokan aikana 200-luvulla eaa. Nykyisin nähtävä rakennus ja sen lukuisat replikat Kiinassa, Thaimaassa ja Myanmarissa edustavat Gupta-kauden arkkitehtuuria 400-500-luvuilta.

Vaikka pipal on tuttu nimenomaan buddhalaisten legendojen kautta, esiintyvät sekä puu että sen lehvästöt jo Indus-kulttuurin taiteessa 3300-1300 eaa. Temppeliviikuna on tarjonnut varjoisan mietiskely- ja lepopaikan niin pyhimyksille kuin kulkumiehille kautta aikojen. Vanhan hindulegendan mukaan olevaisen ylläpitäjä, sininen Vishnu-jumala syntyi pipal-puun juurella. Hinduperinteessä puun arvellaan tarjoavan toivoa ja siunausta lasta toivoville naisille.

Temppeliviikuna (Ficus religiosa) on elämänkiertonsa alkuvaiheessa epifyytti eli päällyskasvi. Se juurtuu iän myötä maahan ja kasvattaa 15-20 metrin korkeuteen kurottavan latvuksen. Puu löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa tukikasvin juuristoon, jolloin sen isäntä heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Kuten nimikin paljastaa, temppeliviikuna on sukua viikunalle. Myös monien suomalaisten kotoa löytyvä huonekasvi kuuluu samaan perheeseen. Mulperikasvien heimoon kuuluvia temppeliviikunoita löytää jokaiselta temppelialueelta ja luostareiden pihamaalta Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, mutta puu kasvaa myös villinä viidakossa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Moni Intiassa ja Kaakkois-Aasian maaseudulla matkaillut on säikähtänyt paikallisten asukkaiden verenpunaista suuta. Ikeniä, hampaita ja huulia väkevästi värjäävän hymyn taustalta löytyy pippurikasvi Piper betle, tuttavallisemmin betel. Pajunkissaa muistuttavan kukinnon kehittävää köynnöstä viljellään laajalti Aasiassa. Erityisen haluttuja ovat sen suurehkot lehdet. Kirpeänmakeita lehtiä pureskellaan yhdessä areca-sukuun kuuluvan betelpalmun pähkinöiden kanssa. Joukkoon sipaistaan sammutettua kalkkia (calsiumhydroksidi). Makunystyröitä voidaan hemmotella lisäämällä seokseen mausteeksi kookosta, sahramia, tähtianista tai neilikkaa. Lopputuloksena on lievästi huumaava lehtikääryle paan, jonka pureskelulla on vuosituhantiset perinteet.

Paanin pureskelu on kofeiinin tapaan addiktoivaa, mutta toisin kuin kahvi ja tee, betel tuhoaa hampaat nopeasti. Sen on todettu myös lisäävän kurkku- ja ruoansulatuskanavan syöpäriskiä ja vaikuttavan haitallisesti sikiön kehitykseen. Toisaalta lehtien pureskelu raikastaa hengityksen mausteisen aterian jälkeen ja vaikuttaa suotuisasti ruoansulatukseen. Betelin suosiota on vuosituhansien ajan kasvattanut myös sen seksuaalista halukkuutta piristävä vaikutus. Mausteisten paan-kääryleiden kenties näkyvin puoli on pureskelun kiihdyttämä syljeneritys. Suurkaupunkien hieman syrjäisemmillä kaduilla näkyvät ikävät punaiset sylkiroiskeet kertovat betel-perinteen voivan edelleen hyvin.

Arkeologiset todisteet viittaavat betellehtien nauttimisen alkukodin asettuvan Filippiinien seudun saaristoon. On myös varsin mahdollista, että betelin käyttö levisi sinne Uuden Guinean suunnasta. Tutkijoiden ajoitukset – ja betelkasvin merimatka paikalliskulttuurista toiseen – liikkuvat huimissa vuosituhansissa: betelin pureskelun historia ulottuu 13000 vuodesta 5000 vuoteen. On hyvä muistaa, että ihmisyhteisöt asuttivat Kaakkois-Aasian saaria paikasta toiseen muuttaen. Lisävoimia antavia piristeitä pitkillä venematkoilla varmasti tarvittiinkin. Varmaa todistusaineistoa löytyy arkeologien esiin kaivamista haudoista. Vainajien pahoin vaurioituneet hampaat osoittavat paanin maistuneen paikallisille varsin yleisesti.

Betel-kasvin lehtiä käytetään myös ruoanvalmistuksessa. Sen pirteän pippurinen maku maustaa monia kaakkoisaasialaisia ja intialaisia perinneherkkuja. Betel sopii monenlaisiin riisi- ja kääryleruokiin, friteerattavaksi tempuran tapaan ja raakana salaatteihin ja pieniin alkupaloihin. Huumaavaa vaikutusta ei tarvitse näissä pienissä pitoisuuksissa pelätä. Suomessa uskalias kotikokki voi kysellä betelin lehtiä ainakin Helsingin etnisistä ruokakaupoista. Raskaana olevan on kuitenkin hyvä välttää näitä erikoisia maistiaisia.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

En tiedä, kuinka filosofi Karl Marx lääkitsi hidradenitis suppurativa-nimistä kivuliasta ihosairauttaan, mutta ainakin miehen uskonnon ja oopiumin liittävä lausahdus on viittaa lääkkeen vaikutusten tuntemiseen. Marxin kuolemattoman metaforan syntyä saattoivat ohjata myös hänen toisen kotimaansa Britannian Qing-dynastian hallitsemaa Kiinaa vastaan käymät oopiumsodat. Viimeistään silloin kasvin huumaavat vaikutukset löysivät tiensä uutisista suuren yleisön tietoisuuteen. Kuten muistetaan, häikäilemättömät britit salakuljettivat oopiumia Intiasta Kiinaan tavoitteenaan päästä hallinnoimaan Kiinalle suotuisaa kauppaa. 1800-luvun alkuun tultaessa kiinalaisia nopeasti addiktoiva aine heikensi Kiinaa merkittävästi. Qing-dynastia yritti kieltää huumeen käytön, mutta turhaan. On arvioitu, että ennen ensimmäistä oopiumsotaa (1839-1842) Kiinassa oli jo 10 miljoonaa oopiumriippuvaista. Tämä tarkoitti 10% Kiinan sen aikaisesta väestöstä. Oopiumista alkoholiin uutettu laudanumi oli tarjonnut lievitystä kipuihin jo 1500-luvun Euroopassa. Sen kehittäjä, sveitsiläinen okkultisti ja lääkäri Paracelcus jäi itsekin lääkkeensä koukkuun. Oopiumin päihdekäyttö yleistyi voimakkaasti 1800-luvun Englannissa, jolloin Marxkin maassa asui. Sitä saattoi ostaa kuka tahansa apteekistä varsin edulliseen hintaan.

Oopiumunikon tarina ei kuitenkaan ole pelkästään synkeä. Viehättävän punaisen kukan ruokovartensa huipuksi kasvattava yksivuotinen oopiumunikko (Papaver somniferum) on kulkenut pitkän tien ihmiskunnan rinnalla. Sitä käytettiin tehokkaana lääkkeenä Lähi-idässä ja Välimeren rannikon kulttuureissa jo 5700 ennen ajanlaskumme alkua. Ainakin Mesopotamiaa hallitsevat sumerit viljelivät unikkoa hyötykasvina. Kreikan kielen mehua tarkoittava sana opos tarkoittaa oopiumunikon kuivattua maitiaisnestettä, josta lääkkeenä ja päihteenä käytetty uute valmistetaan. Kukkivat unikkopellot tuottavat runsaasti pieniä siemeniä ja kasvi leviää helposti. Tummanviolettejä siemeniä voi käyttää turvallisin mielin vaikkapa leivonnassa. Ne eivät sekoita maukkaita sämpylöitä nauttivan pöytäseurueen päätä. Unikonsiemenistä puristetulla öljyllä on käyttöä ruoanlaiton lisäksi myös ihonhoidossa. Kenties hieman tuntemattomampi käyttötarkoitus löytyy taiteilijoiden työhuoneista: unikkoöljyä voidaan käyttää öljyvärimaalauksen sideaineena. Vanhin unikkoöljyllä toteutettu teos on afganistanilaisen luolan seinään tehty maalaus. Se on peräisin n. vuodelta 640 eaa.

Huumeparonien valvomat Afganistanin ja Myanmarin unikkopellot ovat tuttu näky mediasta, vaikka laajan kasvisuvun jäsenistä suurin osa tuottaakin viattoman koristeellisia kukkasia. Punaisen lisäksi unikosta on jalostettu muitakin loistavia värejä, mm. Kalifornian osavaltion tunnus keltainen kalifornianunikko ja häikäisevä taivaansininen himalajanunikko. Suomessa unikoita kasvatetaan kesäkukkina. Myös villiintyneitä kukkia tavataan joskus jäännösmailla. Vaikka moni mieltää unikon eteläisen ilmansuunnan kasviksi, ovat monet sen alalajit kuten Grönlannissa tavattu tunturiunikko ja kalpeankeltainen lapinunikko sopeutuneet hyvinkin karuihin maisemiin.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Suomalaisten kesäpihojen kestosuosikki, voimakkaasti tuoksuva samettiruusu on monien buddhalaisten ja hindufestivaalien tärkeä yksityiskohta. Etymologiasta kiinnostuneelle samettiruusut tarjoavat matkan maailman ympäri. Tagetes -kasviperheeseen kuuluu jopa 50 erilaista samettikukkaa. Oranssin monissa sävyissä hehkuva kasvi on itse asiassa kotoisin Meksikosta, jossa nahua-kansa antoi sille notkeaa kieltä vaativan nimen cempōhualxōchitl. Tiivisti asettuvien terälehtien kehä muistuttaa atsteekkien palvomasta auringosta. Kukalla on merkittävä rooli Kuolleiden päivän juhlallisuuksissa. Latinankielinen tieteellinen nimi Tagetes puolestaan vihjaa muinaisten etruskien uskonnon perustajaan profeetta Tagesiin, jonka kerrotaan ilmestyneen ihmisten maailmaan peltojen kyntötöiden aikaan. Samettiruusun englanninkielinen nimi marigold, ”Marian kulta” on sitten jo selvästi kristillisen ajan tuotos.

Samettiruusut matkasivat siirtomaa-ajan valloittajien laivoilla merten yli Etelä-Amerikasta Etelä-Aasiaan, jossa kaunis, kestävä ja voimakkaasti tuoksuva kukka syrjäytti samettikukkien suvun paikalliset serkut festivaaleissa ja muissa juhlissa käytettävien kukkaköynnösten materiaalina. Samettikukat kuuluvatkin Etelä-Aasiassa julkisiin esiintymisiin. Ne ovat tuttu näky intialaisten poliitikkojen ja filmitähtien tilaisuuksista, joissa juhlavieraan kaulaan pujotetaan kymmenittäin kukkaseppeleitä.

Nykyisin samettiruusua viljellään laajalti Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Tuoreita kukkia myydään temppelien edustalla päivittäin henkilökohtaisia hartaushetkiä varten tai tuottamaan onnea päivän liiketoimiin ja askareisiin. Kukkaköynnösten valmistamisen arvellaan saapuneen Kaakkois-Aasian buddhalaisiin kuningaskuntiin Intian Tamil Nadusta. Kukkakauppiaat pujottavat Thaimaassa oranssien samettiruusujen joukkoon makeasti tuoksuvia jasmiininkukkia, ruusuja ja orkidean kukkia. Tuoksuvalla phuang malai-kukkasidoksella toivotaan menestystä tai suojaudutaan epäonnelta. Kukkien miellyttävä tuoksu tervehtii usein esimerkiksi taksiin istahtavaa turistia.

Moni kotipuutarhuri tietääkin, että samettiruusupenkki karkottaa tuhohyönteisiä hyötykasvien penkkiriveiltä. Koko aurinkoisen kesän paahdetta hyvin kestävät samettikukat sopivat mainiosti myös silmäniloksi ja houkuttimeksi perhospuutarhaan. Samettiruusuista on valmistettu myös luonnonmukaiseen ihonhoitoon sopivia tuotteita. Rohkeimmat maustavat kuivatulla samettikukalla teensä tai maistelevat hunajaan upotettuja ja friteerattuja kukkasia myös salaattien lisukkeina.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Perimätieto kertoo, että 960-1279 Kiinaa hallinneet Song-dynastian keisarit hullaantuivat kameliapuun kauneudesta. Kiiltävälehtisiä kukkivia puita ja pensaita istutettiin hovin suosimiin maisemapuutarhoihin. Monissa punaisen sävyissä hehkuva kukka ikuistettiin niin silkkimaalauksiin kuin arvokkaisiin posliiniesineisiin. Ainavihantien lehtien varjosta puhkeavia kukkasia verrattiin runoissa ja näytelmäkappaleissa hovin hienostuneisiin naisiin. Kaikuja ihailusta kantautui vuosisatoja myöhemmin Eurooppaan saakka. Muistattehan Alexandre Dumas nuoremman traagisesti päättyvän romaanin Kamelianainen (1852)? Giuseppi Verdi sävelsi jo seuraavana vuonna unohtumattoman oopperansa La Traviata sen pohjalta. Kiinassa ja Japanissa luonnonvaraisena kasvava kamelia sai tieteellisen nimensä vuonna 1753 Filippiineillä kasvitieteilijänä ja apteekkarina toimineen jesuiitan Georg Joseph Kamelin mukaan. Kun kauneudelle herkät japanilaiset omivat teepensaan sukulaisen ”omakseen” saa kamelian koko nimi Camellia japonica selityksensä.

Pään irti leikkaaminen ei aivan heti yhdisty eurooppalaisessa mielikuvituksessa ruusumaiseen kukkaseen. Japanissa kamelia on kuitenkin ”samurain kukka”. Ankaran talven jälkeen kevääseen avautuva kamelia nimittäin pudottaa kukkansa kokonaisina, eikä terälehti kerrallaan kuten kirsikkapuu. Sanonta ochi tsubaki, ”putoava kamelia” herättää japanilaisissa ajatuksen kuolevasta soturista, joka muinaisten tapojen mukaan menettää epäonnisessa taistelussa päänsä. Sairasvuoteessaan toipuvalle ei siten koskaan viedä kamelian kukkia tervehdyksenä juuri tuon lähestyvään kuolemaan liittyvän yhteyden vuoksi. Toisaalta kamelian symboliikkaan on Japanissa liitetty myös samuraiden positiivisia ominaisuuksia, kuten sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja vaatimattomuutta.

Pelottavien japanilaisten kummitustarinoiden joukkoon kuuluu uskomus vanhassa kameliapuussa asustavasta olennosta nimeltä Furutsubaki-no-rei. Kuten monet yön oudot olennot, myös tämä yōkai ohjaa hämärissä kulkijoita harhaan. Perimätiedon mukaan Furutsubaki-no-rei voi ottaa kauniin naisen hahmon, mutta kuolemanvaara uhkaa huoletonta kukkien poimijaa. Pelottavista kummitustarinoista huolimatta japanilaiset naiset luottavat kameliapuusta uutetun öljyn ihoa kirkastavaan ja kosteuttavaan voimaan. Kamelia sopii myös virkistävän teejuoman ainekseksi.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Kirpeään vivahtava, houkuttelevan keltainen sahrami lienee maailman kallein mauste. Krookuksen sukuisen maustesahramin (Crocus sativus) kuivattuja heteitä on käytetty ainakin 3500 vuoden ajan lääkkeenä, mausteena ja väriaineena. Sahrami mainitaan ensimmäisen kerran assyrialaisessa kasvitieteen tutkielmassa 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Sen alkuperäiseksi kotiseuduksi on veikattu Iranin, Irakin (Mesopotamia), Kreikan ja Kashmirin aurinkoisia rinteitä. Mausteen ja myös kasvin nimi za’farān antaa osviittaa muinaista Persiaa hallinneiden herkkusuiden suuntaan. Villinä kasvavaa kukkaa alettiin luultavasti piankin koulia ja viljellä eri puolilla Välimerta. Nykyisin maustesahramia viljellään mm. Intiassa, Afganistanissa ja jonkin verran myös Espanjassa, Marokossa ja Arabiemiraateissa. Lähes 90% maailman korkealaatuisesta sahramista tulee kuitenkin edelleen Iranista.

Sahramia myydään joko kuivattujen heteiden muodossa tai jauhettuna. Heleän violettien kukkien keltaiset heteet kerätään käsin ja kuivataan. Kun yhdessä kukassa on vain kolme hedettä, voi lukija arvata hitaasti etenevän työn määrän. Kiloon sahramimaustetta tarvitaan noin 450 000 hedettä 150 000 kukasta! Määrä vaatii ahkeralta poimijalta 40 työtuntia. Sahramin hinta vaihtelee laadun mukaan 2000-14000 euroon / kilo. Laatu ja hinta määritellään värin mukaan. Mitä punaisempi väri, sitä kalliimpi mauste. Tuotteen päätähuimaava hinta on kaikkina aikoina houkutellut epärehellisiä kauppiaita tarjoamaan myyntiin väärennöksiä. Ankarat rangaistukset, jopa pyövelin kirves odottivat huijareita ainakin keskiajan Euroopassa. Pitkävartinen ja voimakasta keltaista väriä antava värisafflori (Carthamus tinctorius) ja Etelä- ja Kaakkois-Aasian mausteisista keittiöistä tuttu juurimukula kurkuma (Curcuma longa) tuottivat väriä ja makua niille, joiden kukkarolle aito sahrami oli tavoittamattomissa.

Hippunen kultaista jauhetta on antanut ylellistä makua ja näköä yhteisöllisiin juhlaruokiin. Sahramia on nautittu myös juomasekoituksissa ja sillä on tuoksutettu vaatteita. Sahrami on lisäksi ollut mieluisa uhrilahja niin muinaisten persialaisten kuin nykypäivän intialaistenkin jumalille. Perinteisessä lääkinnässä sahramilla on paranneltu mm. sydänvaivoja ja sitä on tarjottu avuksi masentuneisuutta potevalle. Moni muistaa, että keisarillisessa Kiinassa keltainen väri oli varattu vain hallitsijan käyttöön. Vaatteita ei sentään värjätty sahramilla, vaikka se mausteena Kiinassa tunnettiinkin. Hovin värjäreillä oli käytössään jo yllä mainittu safflori ja voimakkaan keltaisen antavat pagodipuun (Styphnolobium japonicum) nuput. Aasian tuhansilla buddhalaisilla temppeleillä vaeltavien munkkien ”sahraminkeltaiset” kaavut värjättiin aivan viime aikoihin saakka edullisesti kurkumalla. Edullisin suomalaisen kotivärjärin keltainen löytyy keittiön sipulipussista: villalankoja ja pääsiäismunia voi värjätä upottamalla materiaali sipulinkuorista keitettyyn tuhtiin liemeen.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen