Minamoto no Raikō (Minamoto no Yorimitsu 948-1021) on yksi Japanin historian tunnetuimmista sotureista. Hän oli Heian-kauden mahtisuku Fujiwaran palveluksessa ja toimi hallitsijan henkivartiokaartin upseerina. Raikō edustaa sankarityyppinä taisteluun pelottomasti ryntäävää samuraita. Verrattomana jousimiehenä ja keisarilleen ehdottoman lojaalina muistettu sankari ottaa kertomusperinteessä yhteen kauhistuttavien demonien kanssa.

Myös Raikōn rinnalla taistelleet kumppanit ovat japanilaisten ihailemien sankariominaisuuksien lähettiläitä. Kintarōn nimellä tunnetun Sakata no Kintokin (s. ja k. ei tiedossa) elämä kietoutuu jännittäviin myytteihin. Perimätiedon mukaan hänen äitinsä oli varakkaan perheen tytär, joka rakastui Sakata -nimiseen samuraihin. Nuori nainen pakeni sukunsa vihanpitoa vuoristoon, jossa poikalapsi syntyi. Orvoksi jääneen pojan kasvatti Yamanba, vuorinoita, joka opetti tälle myös eläinten kielen. Kokonainen satu- ja faabelikirjasto on saanut aiheensa Kintarōn legendasta. Vaikka Raikō-tarinoissa Kintarō on mukana aikuisena, kuvaavat taiteilijat hänet tavallisesti rotevana punakkaihoisena poikana, jolla on olallaan muhkea kirves.

Watanabe no Tsuna (953-1025) oli aikansa ihailtu miekkamies. Hän kuului Minamoto no Raikōn luotetuimpiin sankareihin. Historialliset dokumentit sisältävät runsaasti kertomuksia Tsunan voittoisista taisteluista niin inhimillisten kuin demonisten vastustajien kanssa. Tsunan legendaarinen ase, lempinimeltään Onikiri, ”Demonintappaja” oli miekkaseppä Munechikan jumalten avustuksella takoma miekka. Olivatpa Tsunan taistelut demonien kanssa totta tai tarua, ainakin miekka on todellinen. Aarre on siirtynyt Settsu Genjin suvussa perintönä tuhannen vuoden ajan.

Urabe no Suetake (950-1022) oli syntyisin Taira-klaanin samuraiperheestä. Suetake oli loistava miekkamies ja mukana Raikōn kuuluisimmissa seikkailuissa. Hänet muistetaan erityisesti tarinasta Tsuchigumo, jossa Suetake voittaa vuorilla elävän jättikokoisen hämähäkkihirviön. Taru on elänyt tuhat vuotta kiertelevien tarinankertojien suullisena perinteenä ja keskiajan rullamaalauksissa. Jännittävä taistelu on inspiroinut yleisöä kiinnostavia aiheita etsiviä puupiirtäjiä erityisesti ukiyo-e kultakaudella. Taiteilijoiden mielikuvituksen lennosta kertoo hämähäkin kehoon liitetty raivokkaan härän pää. Kummallinen olento kömpii esiin historian hämäristä meidän aikamme tietokonepeleissä.

Usui Sadamitsu (s. ja k. ei tiedossa) on Raikōn lähipiirin salaperäisin samurai. Hänen tiedetään kuuluneen Tairan sukuklaaniin ja olleen mukana seikkailussa hämähäkkihirviön kanssa. Sadamitsu toimi mm. Raikōn henkivartijana tämän sairastaessa. Joissakin kabukinäyttämölle päätyneissä legendaversioissa Sadamitsuun kuvataan naisena. Kintarōn tarinassa Sadamitsu löytää pojan metsästä ja esittelee hänet Raikōlle.

Raikōn ja hänen kumppaneidensa suorittamat uroteot ovat inspiroineet Japanin teatteri- ja kuvataiteen suurimpia mestareita. Kabukinäytelmä Shuten-dōji mainitaan Edo-kauden vuosikirjoissa jo 1638. Näytelmää esitetään edelleen. Ukiyo-e puupiirrokset viimeistelivät Raikōn maineen esikuvallisena samuraina. Raikōn miekka on Japanin kansallisaarre Dōjigiri, jonka sanotaan olevan yksi maailman hienoimmista miekoista ja japanilaisten aseseppien todellinen taidonnäyte.
——————————
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tsukioka Yoshitoshi (1839-1892) puupiirros sarjasta Shinkei 36 Kaisen

Moni meistä mieltää kiinalaisen yhteiskunnan tarkkoja hierakkisia sääntöjä ja muodollisuuksia noudattavaksi kulttuuripiiriksi. Siksi tutustuminen yhteen sen suurimmista sankareista voi yllättää. Apinakuningas Sun Wukongin seikkailut kuuluvat Kiinan pitkän kirjallisuushistorian rakastetuimpiin tarinoihin. Väkivahva soturi haastaa niin taivaita hallitsevan Jadekeisarin kuin mahtavan lohikäärmekuninkaankin klassisessa romaanissa Matka Länteen (Xīyóujì 西游记). 1500-luvulla syntyneen teoksen kirjoittajaksi nimetään Wu Cheng’en (n. 1500-1582 tai 1505-1580). Teosta ei ole käännetty suomeksi. Englanninkielinen versio löytyy nimellä The Journey to the West.

Sun Wukong on jännittävä sankarihahmo. Hänen tarinaansa voidaan tutkia satuperinteen, jumaltaruston tai uskontojen välisen kilpavarustelun kautta. Apinakuninkaan syntymä myyttisellä Huaguo-vuorella ”aikojen alussa” viittaa hyvin varhaiseen animismiin, ajatukseen, että luonnonelementeillä on sielu tai ne ovat jumaluuksia. Aasian suuret kansat tuntevat muitakin apinajumaluuksia, mutta ne eivät ole ”sukua” keskenään. Hindulaisen Intian Hanuman ja Japanin shintolaiseen pantheoniin kuuluva Sarutahiko ovat kotimaissaan itsenäisesti kehittyneen mytologian hahmoja. Sun Wukong syntyy vuoren huipulla seisovasta kivenlohkareesta, kun tuuli puhaltaa siihen. Kyseessä lienee kaikille vanhoille kulttuureille yhteinen ajatus jumalista, jotka syntyvät taivaan ja maan liitosta. Tavattomilla voimilla varustettu Sun osoittautuu käytökseltään hillittömäksi rettelöitsijäksi, joka mm. ujuttautuu Jadekeisarin puutarhaan ja ahmii kuolemattomuuden takaavia persikoita. Taivaalliset sotajoukot eivät saa vikkelää apinaa pidätetyksi. Keisarillinen hovi joutuu kaaoksen valtaan, kunnes keisari pyytää apua Buddhalta. Loppujen lopuksi Buddha vangitsee Sun Wukongin 500 vuoden ajaksi vuoren alle. Buddhalaisuus siis osoittaa voimansa, johon vanhat taolaiset jumaluudet eivät pysty.

Matka Länteen teos kuvaa T’ang-dynastian aikaan eläneen buddhalaisen munkki Xuanzangin retkeä Intiaan. On mahdollista, että tarinan inspiraationa on todellinen historiallinen tapahtuma, toki vahvasti seikkailuelementein väritettynä. Intian ja Kiinan välillä kulki vilkas oppineiden väylä, jonka myötä filosofia ja kirjallisuus kulkivat maasta toiseen. Romaanissakin matkan tavoitteena on noutaa pyhät kirjoitukset buddhalaisuuden kotimaasta ja tuoda ne Kiinaan. Sun Wukong nimetään Xuanzangin henkivartijaksi. Retkikuntaan liittyvät myös naistenmies Zhu Bajie, joka on puoliksi sika ja puoliksi ihminen, punatukkainen hurjapää Sha Wujing ja valkoisen hevosen hahmossa esiintyvä Yulong Santaizi. Lukijan huomiota herättää seikka, että matkalaiset – munkki Xuanzangia lukuun ottamatta, ovat rikkoneet kaikkia buddhalaisuuden eettisiä sääntöjä hillittömyyksillään. Vaarallisella matkalla heidän hyvät ominaisuutensa nousevat kuitenkin pintaan. Seikkailukertomus voidaankin tulkita buddhalaisuuden ylivertaisuutta korostavaksi propagandaksi vuosisadalla, jonka aikana uskonto oli voimissaan.

Apinakuningas Sun Wukong nousee edelleen kiinalaisen oopperan näyttämöille. Vauhdikkaat taistelujaksot, upea akrobatia ja seikkailu vetoavat yleisöön myös Kiinan ulkopuolella. Tarina on kuulunut vuosisatojen ajan myös perinteisen nukketeatterin ohjelmistoihin. Matka Länteen on kuvattu useaan kertaan elokuvaksi ja voittamaton apinakuningas esiintyy niin tietokonepeleissä, sarjakuvissa kuin animaatioissakin. Sun Wukong on anarkistinen jumalhahmo, mutta inhimillisten heikkouksiensa, turhamaisuuden ja äkkipikaisuuden vuoksi helposti lähestyttävä hahmo – kuten parhaat supersankarit aina.
———
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuva: Apinakuningas kiinalaisessa opperassa (public domain, adobestock)

Mielikuvat japanilaisista naisista liittyvät usein valkoisen kasvomaskin piilottamiin geishoihin tai tyttömäisen söpöihin nykypäivän neitosiin. On varsin erikoista, että me länsimaiset ihmiset uskomme vielä 2020-luvulla orientalistien pari vuosisataa sitten maalailemaan kuvaan Aasian alistuvista ja pehmeistä naisista. Todellisuus on varsin toisenlainen. Harhaa on pitänyt yllä myös perinteinen historiankirjoitus, jossa pääosaa näyttelevät klaanien sotaisat johtajat. Naisten nimetkin ovat kadonneet aikakirjoista: äidit ja vaimot esitellään poikiensa ja puolisoidensa mukaan.

Kansainvälisen naistenpäivän aikaan onkin hauska tutustua jännittävään ja aikansa haasteisiin pelottomasti vastannen naisen, Tsunenon elämään. Tsunenon tarina on jäänyt jälkipolvien tutkittavaksi hänen kirjeenvaihtonsa ja muiden dokumenttien ansiosta. Vaiherikkaan elämänkerran lukijalle nousevat mieleen niin Anton Tsehovin näytelmässä Moskovaan kaipaavat naiset (Kolme sisarta, 1901) kuin elokuvataivaan kiintotähti Elizabeth Taylor seitsemine avioliittoineen. Amy Stanleyn kirjoittama Tsunenon elämänkerta Stranger in the Shogun’s City julkaistiin 2020. Tsuneno oli rohkea nainen, mutta ehkä hänen tekemänsä valinnat paljastavat japanilaisten naisen teräksisen ytimen. Tutkitaanpa hänen elämänkertaansa hieman.

Tsuneno syntyi talvella 1804 Ishigamin kylässä, usean päivämatkan päässä Edosta pohjoiseen. Hänen isänsä Emon oli buddhalaisen Rinsenji-temppelin pääpappi. Tsunenon äiti Haruma huolehti perheestä ja temppelistä. Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, joista Tsuneno oli neljänneksi vanhin. Suvun ja perinteiden paine määritteli lasten tulevaisuutta. Poikien toiveille ja unelmille oli runsaammin tilaa kuin tytöille, vaikka vanhimman odotettiin ilman muuta seuraavan isänsä ammatissa. Avioituminen nuorena sopivaan säätyyn oli sääntö, vaikkei se pakollista ollutkaan. Tsunenokin avioitui jo 13-vuotiaana erään temppelin pääpapin kanssa. Maaseudun puuduttava arki ja erityisesti ankarien talvikuukausien koettelemukset saivat nuoren tytön haaveilemaan toisenlaisesta elämästä. Mielikuvitusta kiihottavaa tietoa shogunaatin pääkaupungista Edosta (nyk. Tokio) tihkui kiertelevien kauppiaiden ja satunnaisten matkalaisten mukana myös syrjäseutujen pieniin kyliin. Edo oli paitsi shogunaatin hallinnollinen keskus, myös taiteen, teatterin ja eloisan kaupunkikulttuurin muodikas sydän. Teehuoneiden kuuluisat geishat ja kabukinäyttämön romanttiset tähdet kiinnostivat suurta yleisöä myös kaukaisissa kylissä.

Edon taikapiirin houkutus oli vastustamaton. Nuori Tsuneno alkoi etsiä vaihtoehtoja elämälleen papin vaimona. Tsuneno jätti ensimmäisen miehensä ja avioitui varakkaan maanviljelijän kanssa vuonna 1833. Tämä askel ei juurikaan muuttanut Tsunenon arkea: elämä oli edelleen kovaa. Lisäksi kävi pian ilmi, että pariskunta jäisi lapsettomaksi. Uusi yritys, kolmas avioliitto pikkukaupungin virkamiehen kanssa kesti vain vuoden. Tässä vaiheessa Tsuneno oli jo suututtanut perheen kunniasta huolehtivan vanhimman veljensä, joka oli ottanut vastaan pääpapin tehtävät isänsä jalanjäljissä. Vuonna 1839 Tsuneno lähti matkaan kohti Edoa. Kyseessä oli karkumatka, joka sai perheenjäsenet vimmoihinsa. Tsuneno toivoi voivansa korvata kaiken menestymällä suurkaupungissa. Hänen kumppaninaan oli myöhemmin epäluotettavaksi osoittautuva nuori pappi ja matkakassanaan panttilainaamon kimonoista maksamat rahat. Tsuneno kirjoittaa veljelleen: ”Jätin jonkin verran rahaa Kyūhachirō-sedälle, mutta se ei riitä. Myykää suuri vaatearkkuni ja koko sen sisältö. Lähettäkää rahat kiireesti. Tarvitsen myös lämpimiä vaatteita, sillä tiet ovat huonossa kunnossa ja lunta on paljon.”

Yli kaksi viikkoa kestänyt vaellus oli fyysisesti raskas. Pohjoisen reitti ei ollut samalla tapaa vilkas kuin kuuluisa Tōkaidōn tie Kiotosta Edoon.Asiaa ei auttanut matkakumppanin seksuaalinen ahdistelu ja mahdollisuus, että kulkijat käännytettäisiin takaisin joltakin tulliasemalta. Edo-kaudella matkustaminen ei ollut haastavaa vain hankalan tiestön ja mahdollisten ryöstäjien vuoksi. Shogunaatti valvoi kulkijoita tarkasti. Reittien varrella oli useita vartiopisteitä, joissa matkustusluvat tarkastettiin. Lisäksi yksin liikkuvia naisia ja maanviljelijöitä rangaistiin. Luvatta matkaavat joutuivat kiertämään tulliasemat kaukaa tai maksamaan vartijoille tuntuvan lahjuksen. Tsuneno pääsi perille unelmiensa kaupunkiin loppuvuodesta 1839. ”Olen viimein perillä. Lähetän teille osoitteeni mahdollisimman pian. Toivon löytäväni palveluspaikan jonkun korkea-arvoisen samurain talosta. Haluan oppia kaikki yläluokan hienot tavat. Sitä varten tarvitsen kotiin jääneen bambukorini ja siinä olevat tavarat tänne.”

1830-luvun lopun Edolla oli kahdet kasvot, kuten niin monella muullakin suurkaupungilla. Varhaiset länsimaiset matkaajat hämmästelivät Edon siisteyttä. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten kaupunginosan varjossa oli kuitenkin köyhien asuttama labyrintti, jossa kolea todellisuus hajotti haaveiden hattarapilvet. Sisukas Tsuneno etsi työtä ja asuntoa, joiden avulla itsenäinen elämä saattoi alkaa. Hän asui pikkuruisessa huoneessa ja jakoi mukavuudet korttelin muun väen kanssa. Tsuneno työskenteli erilaisissa tehtävissä, ompelijana, kauppa-apulaisena ja myöhemmin palvelijana ja säästi jokaisen kolikkonsa. On hauska kuvitella, kuinka Edon vilkas kaupunkilaiselämä sai Tsunenon sydämen sykkimään kiivaasti. Istahtiko Tsuneno joskus kabukiteatterin katsomoon ihailemaan kuuluisan onnagatan taitoa? Ehkä kaduilla kulkevien naisten muodikkaat kampaukset ja hienostuneet kimonot vaikuttivat Tsunenonkin ulkonäköön? Aina arki ei ollut helppoa, eikä Tsuneno jaksanut pitää masentavaa tilannetta omana tietonaan: ”Kaikki on pielessä. Työn löytäminen on vaikeaa. Mikään ei ole mennyt niin kuin kuvittelin ja uskoin.”

Tsuneno solmi neljännen avioliittonsa erään samurain alaisuudessa työskentelevän Izawa Hirosuken kanssa 1840. Myrskyisä suhde purkautui muutamaksi vuodeksi, mutta pariskunta avioitui uudelleen 1846. Tällä kertaa liitto kesti Tsunenon kuolemaan saakka 1853. ”Tiedän, että hän tulistuu helposti. Olisi pitänyt tutkia hänen luonnettaan tarkemmin. Vaikka olenhan minäkin äkkipikainen. Hän on kuitenkin aviomieheni ja minun täytyy auttaa häntä.”

Perinteitä vastaan kapinoivan Tsunenon elämä rinnastuu Japanin Edo-kauden loppuvaiheiden kanssa. Shogunaatin viimeiset vuosikymmenet kypsyttivät maan suuriin muutoksiin, jotka olivat jo aivan lähellä. Tsuneno toteutti unelmansa, mutta helppoa se ei varmasti ollut. Hän kuoli kuumetautiin toukokuussa 1853. Vain kahden kuukauden kuluttua, heinäkuussa amerikkalaisen kommodori Matthew C. Perryn mustat laivat purjehtivat Edon lahdelle.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Kuvassa perinteisen japanittaren muotokuva (public domain). Tsunenosta ei ole säilynyt valokuvaa.

Tuhat vuotta sitten Baganin valtakuntaa hallitsi ankarana tunnettu kuningas. Hän halusi kuitenkin näyttäytyä Buddhan ja kansalaistensa silmissä hyveellisenä valtiaana. Niinpä hän määräsi suuren pagodin rakennettavaksi, kuten monet kuninkaat ennen häntä. Työmaalle Taungbyonen kylään määrättiin myös joukko sotilaita, joiden tuli auttaa rakentajia työssään. Jokaisen miehen oli itse valmistettava tiili ja muurattava se paikoilleen. Ankara rangaistus odotti laiskottelijoita. Kuninkaan joukoissa palvelivat myös maineikkaat veljekset Shwebyin Naungdaw ja Shwepyin Nyidaw. Taitavina miekkamiehinä ja naisväen suosikkeina miehet olivat taipuvaisia nauttimaan elämän tarjoamista iloista, palmuviinistä ja kaunokaisten hellästä huomiosta. Rakennuksella uurastaminen ei veljeksille maistunut. He viettivät päivänsä juopottelemalla ja pelaamalla noppaa. Kun kuningas tuli tarkastamaan pagodin seinää, huomasi hän välittömästi kahden tiilen puuttuvan. Käskyä uhmanneet veljekset teloitettiin siinä paikassa. Seuraavana yönä kuningas uneksi vaarojen ja epäonnen uhkaavan valtakuntaansa. Hän näki surmatut veljekset ratsastamassa tiikereillä miekat kohotetuissa käsissään. Aamulla kuningas määräsi, että veljekset on nimettävä kansaa suojeleviksi nat -hengiksi ja heidän muistokseen on järjestettävä suuri juhla. Siitä päivästä alkaen on Taungbyonen kylässä, 20 kilometriä Mandalaysta pohjoiseen, vietetty riehakasta juhlaa nat -veljesten kunniaksi.

Kaikkien burmalaisten tuntema legenda kuvaa hieman odotuksista poikkeavan sankaritarinan. Uskontotieteen näkökulmasta tapahtumat voidaan tulkita ikiaikaisen animistisen kansanuskon ja maahan uutena asettuvan buddhalaisuuden välisenä kädenvääntönä. Kun vanhat luonnonjumaluudet puolustivat sinnikkäästi paikkansa kansalaisten mielikuvituksessa, oli järkevää osoittaa niille tehtävä ja rooli arkisten pulmien ratkaisijana. Taugbyonen kylässä elokuussa vietettävä nat -festivaali on riehakas ja meluisa. Juhla kokoaa paikkakunnalle transvestiitti-tanssijoita, meedioita ja ennustajia kaikkialta maasta. Ilonpito rikkoo käytännössä jokaista hillityn buddhalaisuuden maallikolta odottamaa käytössääntöä. Taungbyonen tiikereillä taivaiden halki kiitävät nat -veljekset ovat kaikkea muuta kuin puhtoisia sankarityyppejä. Ehkäpä miesten suosio johtuu kaikkien auktoriteettien vastustamisesta ja vapaudenkaipuusta, joka on monien sankaritekojen taustalla. Burmalaisilla, jos kenellä on kokemusta epäoikeudenmukaisista hallitsijoista. Olipa tiikeriveljesten kohtalo totta tai tarua – legendassa kuvatun pagodin seinästä puuttuvien kahden tiilen paikka on nähtävissä tänäkin päivänä.

Burmalaisessa kansanuskonnossa vaikuttaa 37 nat -henkeä, joista monien taustalla arvellaan olevan todellisia ihmiskohtaloita. Henkimaailman olennoille on aina varattu paikka tärkeillä pagodi- ja temppelialueilla. Nat -henkien tehtävänä on suojella ja auttaa arkeaan eläviä ihmisiä. Henkien neuvoja välittävät ns. ” natin vaimot” (natkadaw), joiden tapa vaipua transsiin muistuttaa kovasti pohjoisten kansojen šamaanien toimenkuvaa. Nat -hengille osoitetaan pihapiirissä asunnoksi pieni ”mökki” (natsin) tai kaupungissa kotialttari. Sinne asetellaan hedelmiä ja kukkia uhrilahjaksi. Matkalainen näkee näitä joskus hieman ränsistyneitäkin rakennelmia kaikkialla maassa. Sama uskomusperinne on tuottanut Thaimaan koristeelliset pienoistemppelit (san phra phum), jotka on pystytetty paikallishenkien uusiksi kodeiksi maa-alaa valtaavien ostoskeskusten ja hotellien tieltä.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Artikkelikuva (c) Tuula Moilanen, akryylimaalaus

Vuosi vaihtuu – Härkä siirtyy syrjään, kun TIIKERI astelee sisään. Vuonna 2022 tällä blogisivustolla matkataan sankareiden seurassa. Legendat, myytit ja sadut ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä. Ihmetarinoiden käänteet ja faabeleiden puhuvat eläimet ilahduttavat kuulijoita vuosisadasta toiseen. Tiikerin vuoden 2022 aikana lukijamme tutustuvat historiallisiin ja myyttisiin sankareihin eri puolilta Aasiaa. Samalla pohditaan urhoollisuuden ja rohkeuden käsitteitä meillä ja muualla. Seuraavassa korealaisessa kansantarinassa epäitsekästä ja aitoa sankaruutta edustaa itsensä rakkauden vuoksi uhraava tiikerineito.

TIIKERINEITO
Muinaisen Sillan kuningaskunnassa Koreassa oli tapana kokoontua kerran vuodessa Hung-Yun San buddhalaistemppelille rukoilemaan onnea ja menestystä tulevalle vuodelle. Monipäiväistä kansanjuhlaa vietettiin tanssien ja laulun säestämänä. Kerran temppelin pihamaalle asteli häikäisevän kaunis neito. Hän rukoili ilta illan jälkeen alttarin edessä hartaasti kumartaen. Eräänä kuutamoisena iltana yksikseen vaeltava tyttö kohtasi nuorukaisen, jonka nimi oli Kim Hyon. Nuori pari viihtyi hyvin yhdessä ja ennen pitkää rakkauden tuli leimahti heidän sydämessään. Kun temppelijuhla päättyi, halusi nuori Kim seurata neitosta tämän kotitaloon vuorille. Tyttö esteli rakastajaansa ja karkasi pimeyden tullen metsäiselle polulle. Kim ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan seurasi lemmittynsä jäljessä pienen majan luo. Kun neito huomasi Kimin saapuneen ovelle, hätääntyi hän kovin. ”Veljeni tulevat pian kotiin. Mene nopeasti piiloon sermin taakse!” Kim totteli ja pian hän kuuli askelten lähestyvän majaa. Kauhistuttava karjaisu jäädytti nuorukaisen veren: kaksi suurikokoista tiikeriä seisoi ovella.

”Sisko, meillä on nälkä ja täällä haisee ihminen. Valmista hänet pian meille syötäväksi,” murisivat veljet. ”Millaisia ovat käytöstapanne!” vastasi tyttö, ”Menkää pois! Mies on vieraani.” Tiikerit kääntyivät ja katosivat viidakkoon. Tyttö puhutteli pelosta vapisevaa Kimiä: ”En ole tavallinen tyttö, vaan tiikeri. Olet rakastanut minua hellästi ja siksi suojelen sinua. Koska olen rakastanut ihmistä, on minun kuoltava. Palaa ihmisten kaupunkiin ja elä elämääsi.” Kim voinut ei millään uskoa, että hänen edessään seisova hento kaunotar voisi olla julma peto. Kauhistuttavalta tuntui myös ajatus, että neito on kuoleman oma. ”Haluan suojella sinua hengelläni”, vakuutti Kim.

”Kuuntele minua nyt tarkasti”, pyysi neito. ”Huomenna tulen tiikerin hahmossa kaupunkiin. Pelottelen ihmisiä markkinatorilla ja kaappaan vangikseni kuninkaan tyttären. Sinun täytyy silloin tarttua miekkaasi ja surmata minut. Kuningas palkitsee sinut varmasti.” Kim vastusteli aikansa, mutta suostui sitten palaamaan kaupunkiin. Seuraavana päivänä kävi kuten neito oli luvannut. Solakka naarastiikeri hiipi kaupungin kaduilla uhkaavasti muristen. Ihmiset pakenivat kauhun vallassa eri suuntiin. Kaiken sekasorron keskellä kuninkaan nuori tytär jäi tiikerin hampaisiin. Silloin Kim riensi paikalle ja sivalsi tiikerin kurkun poikki miekallaan. Riemukas väkijoukko kiidätti prinsessan ja sankarillisen Kimin kuninkaan palatsiin. Kiitollinen hallitsija antoi tyttärensä Kimin puolisoksi ja hänestä tuli varakas mies. Kim ei kuitenkaan unohtanut ensirakkauttaan tiikerineitoa vaan rakennutti tämän muistoksi temppelin. Se sai nimen Ho Won Sa, ”Tiikerin toivomus”.

Korealainen kansantarina, englannista kääntänyt Irene Wai Lwin Moe
Artikkelikuva, Katsushika Hokusai

Teos:  Tarjoilulautanen  Tekniikka ja materiaali: Etsauskuvioitu lakkatyö, bamburunko
Koko: halkaisija 30 cm  Hankintapaikka ja -aika: Mandalay, Myanmar 1987
——————————————————————————-
Siron lakkalautasen kuvioaiheena on hintha, hindulaisuuden rikkaasta mytologiasta Myanmarin kuninkaallisiin palatseihin lennähtänyt lintu. Hintha on vesilintu, lento- ja uimataitoisena se ylittää elementtien rajat. Joskus siivekäs tulkitaan ankaksi tai hanheksi. Se on Saraswatin, tieteiden ja taiteiden suojelijan tunnus. Myanmarissa lintu muokkautui paikalliseen makuun sopivaksi ja sen voi nähdä maan kaikilla temppeleillä valvomassa buddhalaisen pyhäkön rauhaa. Tässä lautasessa keskellä olevaa hinthaa kiertää Myanmarin kansallislinnusta riikinkukkofasaaneista koostuva vyöhyke. Muita lakka-astioiden tyypillisiä aiheita ovat viikonpäivä- tai horoskooppisymbolit, myyttiset eläimet ja kohtaukset Ramayanasta (Yama Zatdaw).

Lakkatekniikka matkasi Myanmariin kiinalaisten kauppiaiden ja lähettiläiden mukana viimeistään 900-luvulla. Kiinassa lakkatyöllä on yli 3000 vuoden historia. Myanmarilainen lakka uutetaan Kaakkois-Aasian luontoon kuuluvasta thit-si -nimisestä puusta (Melanhorrea usitata). Se on jonkin verran erilaista kuin Kiinassa ja Japanissa suositun sukulaispuun uute ja poikkeaa kokonaan Intian ja Euroopan käyttämästä raaka-aineesta. Myös Vietnamissa on oma, vahvasti omaleimainen lakkaperinne.


Kuva: Vietnamilaisia lakkalautasia. Helmiäistä jäljittelevä koristekuviointi on koottu ankanmunien kuoren palasista. Ho Chi Minh City, 2008

Esineen valmistus alkaa bamburungon punomisella. Pohja voi olla myös puuta, paperia, kangasta tai jopa hevosen jouhia, josta hienoimmat astiat valmistuivat. Esineen pinta hiotaan huolellisesti tasaiseksi. Punoksen reiät tukitaan lakkauutteen ja hienon saven sekoituksella. Lakkaa levitetään esineen pintaan hyvin ohuina kerroksina. Jokaisen kerroksen välillä astian annetaan kuivua hitaasti viileässä kellarissa. Esineen kuivausprosessi kestää n. kuusi kuukautta. Koristelematon puhdas lakkaesine on väriltään musta.

Helakanpunainen väriaine on perinteisesti ollut Kiinasta tuotua mineraalia, sinooberiä (elohopeasulfidi HgS). Pinnan etsauskoristelussa kuvio piirretään esineen pintaan terävällä piikillä. Haluttu väri hierretään pulverimuodossa uurteisiin. Muut värit lisätään samalla tavoin. Perinteiset punainen ja musta saivat rinnalleen keltaisen ja vihreän, joita esiteltävässä lautasessakin käytetään. Turismin vaikutuksesta väreihin on sittemmin lisätty sininen, jota Myanmarissa ei aikaisemmin juuri käytetty. Myös kuvioaiheet muokkautuivat matkailijoiden toiveiden mukaisiksi.

Kauniit ja kevyet lakkaesineet olivat vuosisatoja sitten Myanmaria hallinneiden kuninkaiden arvostamia käyttöesineitä. Hitaasti etenevä valmistus oli tiettyihin kyliin asettuneiden perheiden vaalimaa ammattitaitoa, jonka salaisuudet siirtyivät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Lakkarasiat suojasivat trooppiselta kosteudelta niin kuninkaallista viestinvaihtoa kuin buddhalaisten luostareiden pyhiä tekstejäkin. Monin eri tavoin koristellut esineet olivat myös kallisarvoisia lahjoja vieraileville naapurimaiden lähettiläille. Myös tavalliset kansalaiset käyttivät kestäviä lakkaesineitä arkisissa toimissaan. Taipuisa tekniikka asettui niin monenlaisten astioiden, betel-pähkinöiden ja tuhtien cheerot-sikarien säilytysrasioiden kuin suurikokoisten Buddha-patsaiden, soittimien ja valtaistuintenkin muotoon. Myös huonekalut, esimerkiksi pöydät ja suuret säilytysarkut soveltuvat lakkatekniikalle. Esineiden koristelussa käytetään myös reliefikuviointia, lehtikultausta, helmiäistä sekä peililasi- ja puolijalokiviupotuksia – tai näiden kaikkien sekoitusta.

Korkeatasoisimmat lakkaesineet löytyvät nykyisinkin Baganista, jossa käsityöperinne elää vielä vahvana. Myös pohjoisessa, Monywan lähistöllä sijaitseva kylä Kyaukka tunnetaan lakkatyöstä. Kyaukka on sivussa turistien tutummilta reiteiltä, mutta hyvällä onnella kulkija pääsee juttusille vanhemman polven mestarin kanssa. Yangonissa on lukuisia korkeatasoisia taidekäsitöitä myyviä gallerioita. Matkailija voi löytää jännittäviä esineitä myös Shwedagonin portaikoista ja Bogyoke Aung Sanin mukaan nimetystä katetusta basaarista Yangonista. Aitojen lakkatöiden paras ostospaikka on tietysti käsityöläisperheen paja, joskin niiden löytäminen saattaa olla kiireisellä aikataululla liikkuvalle haastavaa.

(c) Irene Wai Lwin Moe 2021

KERÄILIJÄN VINKKI
Myanmarin turistikeskuksissa on tarjolla lakka-astioiden ja esineiden loistava kirjo. Ensi kertaa aarteenmetsästyksessä liikkuvan kannattaa tutkia huolella esineiden valmistustekniikkaa. Joskus kaupan olevat esineet on vain pikaisesti maalattu, eivätkä ne kestä lähempää tarkastelua sen paremmin kuin suomalaisen asunnon kuivaa ilmaakaan.

Kabuki liitetään taidemuotona Edo-kauden kaupunkikulttuurin nousuun. Dramaattisia juonenkäänteitä, romantiikkaa ja taistelua sisältävä kabuki vetosi varakkaaseen kauppiasluokkaan, jolla oli varaa uuteen ylellisyyteen: vapaa-aikaan. Kabukin perustajaksi nimetään Izumon pyhäkön lähellä 1578 syntynyt Izumo no Okuni. Hän toimi Izumo-taishan pyhäkköneitosena (miko) ja herätti jo varhain huomiota poikkeuksellisen kauniilla tanssillaan. Kun pyhäkön pappi matkusti silloiseen pääkaupunkiin Kiotoon keräämään lahjoituksia, otti hän nuoren tanssijattaren mukaansa. Okuni oli omaksunut myös buddhalaisten munkkien kehittämän ja suosituksi kansantanssiksi muotoutuneen nembutsu odorin askelkuviot, joita hän sovelsi kehittelemiinsä eroottisesti vihjaileviin uusiin tansseihin. Kun nokkela Okuni vielä lisäsi esityksiinsä koomisia sketsejä aiheenaan ilotalojen asiakkaiden kommellukset, oli yleisön suosio taattu. Okuni päätti jäädä Kiotoon. Hän perusti vuonna 1603 naisista koostuvan ryhmän, jota hänen ihailijansa alkoivat kutsua nimellä kabuki.

Okunin näyttelijät ja tanssijat esiintyivät ilta illan jälkeen Kamo-joen partaalla yhä kasvavalle joukolle innokkaita katselijoita. Alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat naiset esiintymässä miesten rooleissa, epämääräisiä ja rivoja lauluja hoilaten oli aikalaisia kohauttava tapaus. Skandaalimainen ryhmä tilattiin esiintymään kaikessa hiljaisuudessa jopa hovin arvokkaille naisille. Pääkaupunkilaisten moraalista huolestunut shogun Tokugawa Iemitsu kielsi naisten teatteriryhmät vuonna 1629. Näyttämön valtasivat miehet, jotka ovat vuodesta 1628 alkaen esittäneet kaikki näytelmien roolit. Miesnäyttelijöiden suosio nosti suureen yleisöön kabuki-kuumeen, joka vetää vertoja nykyajan pop-idolien palvonnalle.

Kabuki-teatterin kumadori-kasvomaskit alleviivaavat roolihahmojen olemukseen ja luonteeseen liittyviä ominaisuuksia. Väreinä käytetään ainoastaan punaista, sinistä, mustaa ja ruskeaa, mutta niillä luodaan jopa 50 eri hahmoa. Pohjaväri on valkoinen. Punainen on merkki hyveistä ja rohkeudesta. Siniset kasvot kertovat, että hahmo on katala. Kyseessä voi olla ihminen, henkiolento tai esimerkiksi kummitus, joka on jäänyt maailmojen väliin. Punaruskea maski kuuluu demoneille. Kasvojen piirteitä, erityisesti kulmakarvoja ja silmiä korostetaan lisäksi mustalla.

ARTIKKELIKUVA
Puupiirroksessa on esitettynä jännittävä kohtaus suosikkinäytelmästä Hanano Saga Nekomata Zoshi, ”Sagan linnan kissakummitus”. Näytelmä sai ensi-iltansa Edossa, nykyisessä Tokiossa vuonna 1853. Sen juoni perustuu näytelmäkirjailija Segawa Joko III:n (1806-1881) vapaasti kehittelemiin tarinoihin 1600-luvulla eläneen lääninherra Nabeshima Mitsushigen (1632-1700) elämästä.

HANANO SAGA NEKOMATA ZOSHI
Näytelmän tapahtumat käynnistyvät, kun Nabeshiman suku pyrkii valloittamaan Hizen alueen kilpailevalta Ryūzōjin klaanilta. Naoshige haastaa Ryūzōjia edustavan Ryūzōji Matahichiron go-peliin. Kun Naoshige häviää, hän suuttuu ja surmaa Matahichiron. Tämän äiti purkaa surua poikansa kuolemasta kissalleen ja surmaa sen jälkeen itsensä perheen kunnian nimissä. Lemmikkikissa Tama nuolee kuolleen emäntänsä verta ja muuttuu kauhistuttavia voimia omaavaksi olennoksi. Kissakummitus kostaa Mitsushigelle surmatyöt piinaamalla tätä kauhistuttavilla painajaisilla yö toisensa perään. Lopulta Mitsushigelle uskollinen samurai Komori Hanzaemon tappaa kissan ja pelastaa näin Nabeshiman klaanin.

Näytelmän taustalla heijasteleva historiallinen tapahtuma kohautti teattereissa käyvää yleisöä ensi-illan jälkeen, kun Nabeshiman klaani yritti kieltää sen esittämisen. Kummitteleva kissa sai entistä pelottavampia muotoja taajaan leviävissä juoruissa, Kiertelevien tarinankertojien esittämät kauhukertomukset lisäsivät näytelmän suosiota entisestään. Segawa Joko on kabukinäytelmien kirjoittajien taiteilijanimi. Se periytyy mestarilta oppilaalle samaan tapaan kuin näyttämönimet kabukinäyttelijöillä. Puupiirroksessa kummitus ilmestyy Ito Sotalle. Ito Sotan roolissa on kabukinäyttämön kuuluisimpiin sukuihin kuuluva Ichikawa Danjūrō VIII. Takayaman roolissa Ichikawa Kodanji IV.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe

Puupiirros
Utagawa TOYOKUNI III (Kunisada) (1786-1865)
Alkuperäinen teos on esillä näyttelyssä:
KAUNOTTAREN MEIKKIPEILI
Kuopion korttelimuseo 11.11.2021–10.4.2022
Japanilaisia puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta
https://kuopionkorttelimuseo.fi/nayttelyt/

Lokakuun iltojen hämärtyessä on ihana kutsua ystävät vieraisille. Hyvä ruoka kuuluu tietysti asiaan. On kiva kokeilla taitoja Master Chef -tyyliin ja valmistaa koleisiin iltoihin mukavasti lämpöä tuova myanmarilainen nuudeliherkku ohno khaukswe. Se valmistuu nopeasti ja maistuu erinomaiselle.

Ensin muutama sana monelle tuntemattomasta myanmarilaisesta keittiöstä. Aasian kulinarististen suurvaltojen, Intian ja Kiinan ”väliin” jäävä Myanmar on jännittävä sekoitus naapurimaidensa parhaita kokkailuja. Varsinkin naapurimaa Thaimaan kanssa Myanmarilla on runsaasti historiallisia makumuistoja. Riisi on Myanmarissakin tärkein raaka-aine. Sitä on viljelty maassa tuhansien vuosien ajan. Buddhalaisessa maassa liikutaan kasvisvoittoisella ravinnolla, mutta kana, kala ja äyriäiset maistuvat myös munkkikunnalle. Suurten nautaeläinten lihaa vältetään melko tarkkaan. Sadekauteen osuvan paaston aikana heinäkuusta lokakuuhun monet pidättäytyvät kaikesta eläinproteiinista. Myanmarin omintakeisin makuelämys lienee pikkelöidyistä teenlehdistä, tomaatista, paahdetuista maapähkinöistä ja seesaminsiemenistä ja erilaisista voimakkaista maustekasveista sekoitettu lahpet, johon paikalliset lisäävät vielä kuivattuja katkarapuja. Suomessa harvinainen kirpeä herkku vie kielen mennessään!

OHNO KHAUKSWE (veggie-vaihtoehto)
Tämän juhlatilaisuuksien ja perhepäivällisten yllättävän nopeasti valmistuvan nuudeliherkun resepti sisältää perinteisesti kanaa, mutta ohessa on kasvissyöjille maistuva tofuversio. Myanmarilaiseen ruokaan olennaisena kuuluva suolainen kalakastike voidaan korvata soijakastikkeella. Tässä reseptissä oikaistaan muutamia ruoanlaittoa hidastavia valmisteluvaiheita käyttämällä useimmista suomalaisista supermarketeistakin löytyviä tuotteita. Reseptissä ei mainita tarkkoja määriä, sillä ne löytyvät kokeilemalla ja maistelemalla. Kokeiluerän lähtökohtana voi olla reilu teemukillinen. Ruokaa valmistetaan yleensä suuri kattilallinen. Ruoka on sosekeittomaista eli nestettä täytyy olla niin runsaasti, että nuudelit peittyvät kookosmaitoon.

Tarvitset
Mukillinen silputtua sipulia (kelta- tai punasipuleita)
Paketti Tofu à la Minuten Thai Spiced*
Valkosipulia ja hienoksi raastettua inkivääriä
Teelusikallinen kurkumaa
Chilijauhetta tai kuivattuja chilipalkoja maun mukaan
Maizena-jauhoja
Öljyä
Kookosmaitoa, ohenna hieman vedellä
Riisinuudeleita (vermiselli)
* Voit valita myös maustamattoman tofun ja paistaa sen itse kuutioina.

Tarjoiluun
Kovaksi keitettyjä kananmunia viipaloituina (optional)
Salottisipulia ohuiksi viipaloituina. Huuhdo sipulisiivut kylmällä vedellä ja purista vesi pois.
Paahdettua sipulia (kaupasta valmiina) ja / tai suolapähkinöitä
Korianteria, mung-pavun ituja, sitruuna- tai limettilohkoja

1. Kuullota sipuli, valkosipulimurska ja inkivääriraaste öljyssä. Lisää kurkuma, chilijauhe tai kuivatut chilipalot.
2. Kun seos alkaa saada väriä lisää tofukuutiot. Pyörittele aineksia, jotta tofu imee sipulin makua. Lisää seokseen hieman kuumaa vettä ja sitten kookosmaito. Sekoittele kohtalaisella lämmöllä. Mausta seos soijakastikkeella ja tarvittaessa pienellä ripauksella suolaa. Sekoita nesteeseen maizenaa, jotta keitos sakeutuu.
3. Keitä riisinuudelit erikseen. Ne saavat jäädä hieman al-denteksi. Huuhtele kylmällä vedellä.
4. Pöytään asetellaan viipaloidut kanamunat, korianteri, salottisiivut, suolapähkinät, pavunidut ja sitruuna- tai limettiviipaleet ja paahdettu sipuli. Annoksen tykötarpeet ovat yhteisesti kaikkien ulottuvilla. Mikäli pöydässä istuu tulisen ruoan ystäviä, voi heitä varten tarjolle laittaa pieniksi pilkottua tuoretta chiliä.

Kata pöytään syvät lautaset, lusikka ja haarukka. Veitsi ei kuulu myanmarilaiseen ruokapöytään. Jokaiselle ruokailijan lautaselle nostetaan kourallinen nuudeleita. Jokainen täydentää oman annoksensa kananmunaviipaleilla, korianterilla, iduilla ja sipulilla, jonka päälle puristetaan tiraus sitruuna- tai limettimehua. Kookosmaito-tofu-keitos kauhotaan annoksen päälle reilulla otteella. Nuudelien pitää peittyä makoisaan nesteeseen. Annos viimeistellään lusikallisella rouskuvaa paahdettua sipulia tai suolapähkinöitä.

Ohno khaukswen kanssa ei nautita leipää tai riisiä. Se on kokonainen ateria itsessään. Ruokajuomaksi sopii vihreä tee tai kiinalainen olut. Myanmarilaiseen tapaan ei tavallisesti kuulu erityistä jälkiruokaa, mutta tuoreet viipaloidut hedelmät raikastavat mukavasti aterian jälkeen.

—————————–
Teksti (C) Irene Wai Lwin Moe
Kuvassa kansi 1989 Yangonista hankitusta keittokirjasta,
Mi Mi Khaing, Cook and Entertain the Burmese Way, n.d.

Kōbō-daishin jalanjäljissä -kirja syntyi hyvien ystävieni Api Rajalan ja Pasi Hellstenin ideasta. Api ja Pasi ovat tehneet viisi vaellusreissua Shikokun luonnonkauniissa maisemassa. Buddhalaisen taiteen ja kulttuurin tutkijana ajatus matkasta ennalta tuntemattomaan kiehtoi heti. Kōbō-daishi on Japanissa supersankari, jonka huikea elämä on kertomisen arvoinen. Tuhatvuotisten temppeleiden tarina-aarteet kummittelevine keisareineen tarjosivat ainutlaatuista aineistoa kirjalle. Kun sain lisäksi käyttööni kokeneiden kulkijoiden matkapäiväkirjat, alkoi kirjan sisältö hahmottua. Kirjoitusprosessin viimeisteli oma hikinen kapuamiseni loputtomia portaikkoja pitkin osalle temppeleistä. Tavoitteenani oli koota kirja, jonka parissa lukija viihtyy niin nojatuolimatkallaan, kuin suunnitellessaan elämänsä mahtavinta reissua Shikokulle.

Kuka sitten oli kunnianarvoisa Kōbō-daishi? Luostarinimeltään elämänsä aikana nimellä Kūkai tunnetuksi tullut poikalapsi syntyi vuonna 774 aristokraattiseen virkamiessukuun Byobugaurassa, Shikokun saaren pohjoisessa Sanukin prefektuurissa. Japanilaisissa lähteissä Kūkain etunimeksi mainitaan usein Tōtomono, ”Kallisarvoinen”. Tarina kertoo, että Kūkain vanhemmat olivat nähneet unessa esikoisensa intialaisen prinssin hoviasuun pukeutuneena. Kertomuksessa on kaikuja historiallisen Gautama Buddhan, prinssi Siddhartan elämän alkutaivalta värittävistä myyteistä. Kūkai kiinnostui buddhalaisuudesta jo teini-ikäisenä. 15-vuotiaana hän syventyi klassisten kungfutselaisten tekstien opintoihin. Yliopiston lukujärjestykseen sisältyi kiinalaisten arvostamia tieteitä ja taiteita, mm. astronomiaa, historiaa, runoutta ja kalligrafiaa, jotka usein sivusivat taolaisuutta. Joitakin vuosia myöhemmin Kūkai palasi levottomasti sykkivästä pääkaupungista kotisaarelleen Shikokulle. Siellä hän hakeutui harvaan asutulle maaseudulle ja tiettömille vuorille, joissa keskittyminen meditaation ja mantraan olisi helpompaa. Maaseudun ilmaa raikastivat Kūkain rakastamat kusunoki –kamferipuut.

Mietiskely yksinäisillä vuorilla sai tiedonjanoisen nuorukaisen kaipaamaan lisäoppia maailmalta. T’ang-dynastian hallitsema Kiina oli aikansa oppineisuuden, tieteen ja taiteiden keskus. Keisarikuntien välillä vallitsevat ystävälliset suhteet tekivät tutkija- ja opiskelijavaihdon mahdolliseksi. Niinpä myös Kūkai nousi laivaan suuntanaan T’ang dynastian loistava pääkaupunki Chang’an, nykyinen Xi’an. Tiivis opiskelu kuuluisassa Ximing-sin buddhalaisluostarissa loi vankan pohjan Kūkain elämäntyölle. Palattuaan takaisin Japaniin Kūkai työskenteli keisarihovin palveluksessa. Hän hallinnoi useita buddhalaisia virkoja, opetti munkkikuntaa ja suoritti seremonioita. Munkin moniin maallisiin velvollisuuksiin kuului myös erilaisten rakennustöiden valvominen. Lisäksi hänen nimiinsä on merkitty runsaasti veistotaidetta ja kalligrafiateoksia. Hänen kestävin ja arvokkain saavutuksensa oli kuitenkin kokonaan uuden buddhalaisen opin luominen. Shingon-shū, ”Totuuden sanat” on esoteerinen koulukunta, jonka perusideana on mantra. Sanskritin sana mantra – ”ajatus” tai ”ajattelun kieli” on tuttu länsimaisellekin lukijalle. Mantra voi olla joko tavu tai äänne, esimerkiksi hindulaisuuden äärettömyyttä tai kaikkeutta tarkoittava om, ikuisuutta tarkoittava Dainichi Nyorain symboli äänne A, tai pidempi melodinen säe dharani. Tavun tai säkeen ei välttämättä tarvitse merkitä mitään, vain sen ääni on tärkeä. Kūkai kirjoittaa:

Istuessani yksin erakkomajassani, hiljaisen metsän keskellä
Näen päivän sarastavan
ja kuulen lintujen laulussa Buddhan äänen
Lintu laulaa kuten ihminen pohtii
Ääni, mieli, pilvet, vesi – kaikki kirkastuu.

Kūkain elämäntyö täydentyi hänen perustamallaan Kōya-vuoren temppeli- ja luostarikylässä, jonne hänet on myös haudattu. Japanilaiset uskovat, että kuolemansa jälkeen nimen Kōbō-daishi saanut munkki istuu edelleen mausoleumissaan syvään meditaatioon vaipuneena.

Kōbō-daishin jalanjäljissä johdattaa lukijan maagiselle matkalle Shikokulle. Saaren ympäri kiertävä pyhiinvaellusreitti Shikoku henro on harvojen suomalaisten tuntema aarre. Vaeltajat ovat kulkeneet Kōbō-daishin viitoittamia polkuja vuosisatojen ajan. Nykypäivän urbaanille ja kiireiselle japanilaiselle 88 temppelin kautta kulkeva reitti on nostalginen matka kadonneeseen aikaan. Suomalainen vaeltaja voi löytää Shikokulla tien Japanin hiljaiseen ytimeen, jossa legendat heräävät eloon. Lukija tutustuu ensi kertaa suomeksi ihmeitätekevään Kōbō-daishiin ja lumoavien temppeleiden historiaan. Tervetuloa mukaan matkalle.

—————————-
Irene Wai Lwin Moe
Kōbō-daishin jalanjäljissä. Vaeltajan päiväkirja Shikokulta
BASAM BOOKS, ilmestyy lokakuussa – Tilaa vaikka heti!
https://basambooks.fi/tuote/irene_wai/kobo_daishin_jalanjaljissa_vaeltajan_paivakirja_shikokulta/9789523791411

Intialainen elokuva nostaa monelle mieleen väriä, tanssia ja mukaansatempaavaa musiikkia tulvivan Bollywoodin. Mumbain unelmatehtailla syntyykin joka vuosi lähes 400 hindinkielistä filmiä. Se on kuitenkin vain osa Intiassa vuosittain tuotetuista n. 2500 elokuvasta. Valtavan maan lännessä vähemmän tunnettuja filmikaupunkeja ovat mm. bengalinkielisen Kolkatan Tollywood, tamilinkielisen Chennain Kollywood ja hauskasti oivalletulla nimellä kulkeva kannadankielinen Sandalwood Karnatakan suitsukkeistaan tunnetusta osavaltiosta. Vaikka elokuvatarjonta painottuukin suurta yleisöä miellyttävään, romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevään visuaaliseen ilotulitukseen, löytyy ensi-iltojen joukosta yhä useammin myös vakavampia aiheita.

Intialaisen elokuvan tähdet ovat usein elämää suurempia hahmoja. Heidän ihmissuhteensa ja julkiset esiintymisensä täyttävät mediat päivittäin. Erityisesti hindinkielisen elokuvan supertähdet tunnetaan kaikkialla maassa kotoisasti etu- tai lempinimeltä. Big B., Amitabh Bachchan (s. 1942) ja King Khan tai SRK, Shah Rukh Khan (s. 1965) ovat eläviä legendoja myös Intian rajojen ulkopuolella. Tähtien joukkoon kuuluu myös Aamir Khan, jonka asema nousevan keskiluokkaisen ja koulutetun intialaisen yleisön omatuntona on merkittävä.

Mohammed Aamir Hussain Khan syntyi Bombayssa 14. maaliskuuta 1965. Omena ei pudonnut puusta kovin kauas, sillä hänen vanhempansa Tahir Hussain ja Zeenat Hussain työskentelivät elokuvatuottajina. Nuori Aamir esiintyi valkokankaalla ensi kertaa 8-vuotiaana setänsä Nasir Hussainin vuonna 1973 ohjaamassa elokuvassa Yaadon ki Bhaarat. Varsinainen läpimurto suuren yleisön suosikiksi tapahtui vuonna 1989 toimintaelokuvassa Raakh. Khan on esiintynyt tähän mennessä n. 50 täyspitkässä elokuvassa. Romanttisten masala-filmien jälkeen Khan siirtyi 1990-luvulla vakavampien teemojen pariin, vaikka elokuvien sisältöä edelleen väritettiin tarttuvalla musiikilla. Aamir Khanin suurimpia menestyksiä ovat olleet Suomenkin tv:ssä nähdyt Lagaan – olipa kerran Intiassa (2001), joka oli Oscar-ehdokkaana parhaan ei-englanninkielisen elokuvan sarjassa, ja Intian itsenäistymistaistelun alkuvaiheista ja eräästä sen suurimmista sankareista kertova Mangal Pandey: The Rising (2005). Khanin kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkii esiin myös komedian suuntaan taipuvissa elokuvissa. Oppimisvaikeuksista ja erityislasten kohtaamista ennakkoluuloista kertova Taare Zameen Par (2007) oli Aamir Khanin ensimmäinen oma ohjaustyö. Itä-Aasian suurissa elokuvamaissa Kiinassa ja Japanissa potin räjäytti viimeistään vuoden 2009 menestys 3 Idiots. Se on kolmen nuorukaisen kasvutarina, jonka alavireisenä juonteena kulkevat perheen odotukset ja perinteiden painolasti. Itsemurhaan ajautuvan nuoren opiskelijan kohtalolla on kipeä kosketuspinta yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin. Sama aihelma on läsnä myös 2010 valmistuneessa, Khanin tähdittämässä ja hänen silloisen vaimonsa Kiran Raon ohjaamassa draamassa Dhobi Ghat (Mumbai Diaries, 2010). Sekä Khan että Rao ovat aktiivisia vaikuttajia, jotka pyrkivät oman turvallisuutensakin uhalla toimimaan sovittelevasti muslimien ja hindujen välisessä tulenarassa konfliktissa. Khanin arvostettu asema elokuvataivaalla on mahdollistanut hänen avoimen aktivisminsa, jossa ihmisoikeuksien ajaminen on etusijalla.

Vuonna 2011 Aamir Khan aloitti Intian televisiossa uudenlaisen talk shown vetäjänä. Keskusteluohjelman nimi oli Satyamev Jayate (”Totuus voittaa”). Ajankohtaisiin sosiaalisiin aiheisiin pureutuva keskusteluohjelma sai positiivisen vastaanoton aktivistien, intellektuellien ja esimerkiksi lääkäreiden taholta. Teemoina olivat intialaisen yhteiskunnan synkimmät varjot, naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta, uutisissa toistuvat joukkoraiskaukset, kunniamurhat, tyttövauvojen abortointi, alkoholismi ja Intian ikiaikaiseen kastilaitokseen limittyvät tasa-arvokysymykset. Monet yllättyivät, kun Aamir Khan kutsui ohjelmaansa Bollywoodin sädehtivien kaunottarien sijaan köyhän naisen, jonka kasvot aviomies oli tuhonnut kaatamalla tämän päälle happoa. Ohjelmaa esitettiin ulkoilmateatterina myös pienissä maalaiskylissä, joissa ei ole televisiota. Aamir Khan totesi itse: ”On tärkeää, että ohjelma tavoittaa tavalliset ihmiset myös kaupunkien ulkopuolella. Minulla ei ole ratkaisua yhteiskuntamme ongelmiin, mutta on tärkeää, että olemme kaikki niistä tietoisia.”

TIESITKÖ?
* Intialaisen elokuvan pioneeri Dadasaheb Phalke (1870-1944) ohjasi debyyttinsä Raja Harishchandra vuonna 1913 brittien vielä hallitsemassa Bombayssa. Phalke hyödynsi elokuvassaan teemoja Intian kansalliseepoksista.

* Intialaisen elokuvan suurimpiin ohjaajiin kuuluva Satyajit Ray (1921-1992) oli klassisen neorealismin mestari. Intian itsenäistymisen jälkeen 1950-luvulla valmistunut ns. Apu-trilogia oli kansainvälinen suurmenestys. (Tien laulu 1955, Voittamaton 1957, Apun maailma 1959.)

*Aditya Chopran ohjaama Dilwale Dulhania Le Jayenge on Intian kaikkien aikojen suosituin elokuva. Se tuli ensi-iltaan vuonna 1995 ja se on ohjelmistossa edelleen. Romanttisen komedian pääparina näyttelevät unohtumattomasti Shah Rukh Khan ja Kajol. Hienojen musiikkinumeroiden kuvauslokaationa nähdään mm. Sveitsi.

———————————————
Kuva: Elokuvajulisteessa vas. Darsheel Safary ja Aamir Khan: Taare Zameer Par – Jokainen lapsi on erityinen, 2007.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe