Muistojeni Myanmar 1987-2021

“This is Burma, and it will be quite unlike any land you know about.”
Rudyard Kipling, 1889


Marraskuu 1987. Lentokoneen nopea pyrähdys Bangkokin ruuhkaisilta kaduilta kuljettaa viikon viisumilla varustetut turistit eksoottiselle 1950-luvulle. Siirtomaa-ajan Rangoon elää omalla, hitaasti rappeutuvalla tavallaan. Korkeiden talojen julkisivut sammaloituvat suurkaupungin keskustaa viipaloivien katujen varrella. Jossain kuoren alla sykkii ylpeä kansallinen sydän, ikivanhana, pat waing -rumpukehän tahtiin. Asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, vaan enemmän! Rankkasade kirittää ensimmäisiä askeleita pääkaupungissa. Sule -pagodin käytävillä vastaantulijat tervehtivät avoimella ja ystävällisellä hymyllä, josta seuraavien kymmenen vuoden mittaan muodostuu minulle maan ja kansan tunnusomaisin piirre. Missä muualla täyteen matkustajia pakattu bussi kääntyy kenenkään kapinoimatta viralliselta reitiltään kuljettaakseen kyytiinsä eksyneen matkalaisen määränpäähänsä?

Saavuin Myanmariin, silloiseen Burmaan buddhalaisen taiteen ja arkkitehtuurin houkuttamana. Theravada-buddhalaisuuden ja animismin liitto näyttäytyi sekä paikallisessa arjessa, että hienostuneen puuveiston ja rakentamisen historiassa. Ensimmäisen seitsemän päivän viisumini käytin Tazaungdaing-festivaalin seuraamiseen. Marraskuun täydenkuun aikaan vietettävässä valon juhlassa muistellaan Gotama Buddhan vierailua jumalten hallitsemassa Tushita-taivaassa ja paluuta takaisin maan päälle. Vanhan legendan mukaan Buddhan äiti lahjoitti pojalleen keltaisen munkinkaavun. Tazaungdaing-festivaalin aikaan eri kaupunginosista kootut neitosten joukkueet kilpailevat suurenmoisella Shwedagon -pagodilla keskenään, kuka kutoo kaapukankaan valmiiksi nopeimmin yhden yön aikana. Tunnelma öisen pyhäkön tungoksessa on iloinen ja turvallinen. Lyhtyjen ja pienten lamppujen valaisema lähes sata metriä korkean jalokivin koristeltu ja paksun kultakerroksen peittämä pagodi hehkuu taianomaisesti. Täysikuu Shwedagonin yllä ei unohdu koskaan. Luostareille koottujen runsaiden lahjoitusten juhlavat kulkueet täyttävät kadut seuraavana päivänä. Kaikkialla raikuu musiikki.

Ensimmäistä matkaani seurasi kymmenen pidempää matkaa, tutkimusviisumeita ja apurahoja. Sain ystäviä, apua ja tukea joskus odottamattomalta suunnalta. Tutustuin meedioihin, jotka tanssivat hurjien nat-henkien lumoissa ja museoiden palinkielisiä tekstejä temppeleillä resitoiviin virkamiehiin. Istuin vanhan pick-upin avolavalla sen rymistellessä pieniin kyliin, joita ei löydy kartalta, mutta joiden 150 vuotta vanhat hauraat puuluostarit olivat kuin korurasioita kuninkaallisista palatseista. Piilouduin auton jalkatilaan, kun ohitimme sotilaiden valvoman alueen rajan ja ihailin vaikeissa olosuhteissa työskentelevien arkeologien kaivauksia kadonneen pääkaupungin paikalla. Muistan myös varoitukset ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, kun sotatila vallitsi 1989. Jos keskustelu kääntyi Aung San Suu Kyin kotiarestiin, paikallisia hittejä soittava kasettinauhuri käännettiin kovalle. Koskaan ei voi tietää, kuka on kuulolla.

Kun nyt katson uutisia minulle niin rakkaaksi käyneestä Yangonista, tutuilta kaduilta Mandalaysta tunnen surua ja pelkoa. Maa on jälleen kerran veitsenterällä. Hiljaista vastarintaa tehneiden ystävieni pojat ja tyttäret ovat vuorostaan etulinjassa. Tiedän, etteivät he anna periksi ja tällä kertaa he eivät myöskään ole hiljaa. Buddhalainen väkivallattomuuden ideaali ei ulotu sotilaisiin. Toimittajalegenda Rauli Virtanen raportoi joskus 1990-luvun alkupuolella Myanmarista ihmetellen: ”… miksi kaikkein lempeimmät kansat joutuvat aina raakalaismaisimman hallinnon alaisuuteen?”  Järkyttävien uutisten jälkeen facebookin täyttävät kuvat kuolleista lapsenkasvoisista nuorukaisista ja valtavista mielenosoituksista. Kansalaistottelemattomuus on levinnyt kaikkien ammattikuntien piiriin. Mukana ovat myös buddhalaiset munkit ja katoliset nunnat. Kansalaisten löytämä yhtenäisyys luo toivoa, että sitkeys ja periksiantamattomuus voittavat lopulta.

Irene Wai Lwin Moe


Artikkelin valokuvat vuodelta 1987 (C) Irene Wai Lwin Moe

T’ang hovin huvituksesta ennustajien pöytään

Ensimmäinen tunnettu dokumentti korttipelistä löytyy T’ang-dynastian hallitsemasta Kiinasta. Keisarillinen historioitsija Su E kertoo prinsessa Tongchangin pelanneen mielellään korttia hovinaistensa kanssa. Meneillään oli vuosi 868. Tiedetään, että kortit oli painettu paperille puupiirrosmenetelmällä. Vanhimmissa säilyneissä korteissa oli kuvia, mutta ei numeroita. Pelien säännöt sen sijaan ovat vaipuneet historian hämärään. Ming-kaudella aatelisten pöydissä lyötiin pöytään tikkipeliä nimeltä madiao. Siinä korttipakka oli jaettu “maihin”, jotka edustivat suositun veijariromaanin Shuihu zhuanin (Vesivarren sankarit) henkilöitä. 

1000-luvulla korttipelit olivat valloittaneet myös Lähi-idän. Hallitsemiseen ja sotajoukkoihin liittyvät kuninkaat, kuningattaret ja sotilaat löytyvät mamelukkien, Egyptiä hallinneen hurjan soturikastin suosimista korteista. Korttipelit olivat varmasti suosittuja myös tavallisten kansalaisten parissa, mutta pelivälineitä tai sääntöjä ei varhaisilta ajoilta ole säästynyt. Euroopassa kortit ilmaantuvat pelipöytiin n. 1370-luvulla. Ensimmäisenä niihin tarttuivat italialaiset. Kauppayhteydet itään olivat vilkkaat ja monet niemimaan kaupungeista olivat kansainvälisiä kulttuurien kohtauspaikkoja. Käsinmaalatut korttipakat olivat kallisarvoisia taideteoksia. Asiat muuttuivat nopeasti, kun tarmokkaat saksalaiset alkoivat 1400-luvun puolivälissä tuottaa pelikortteja painokoneella. Kiinnostava huomio on, ettei saksalaisiin kortteihin ennen 1500-lukua kuulunut kuningatarta. Korttien maailmassa kuninkaan rinnalla hallitsivat upseeri ja sotamies.

Pelikortit rantautuivat Japaniin vasta 1500-luvun puolivälissä portugalilaisten kauppiaiden ja jesuiittojen mukana. Japanin kulttuurin monet piirteet oli vuosisatojen ajan omaksuttu Kiinasta, jonne yhteydet erityisesti loistavan T’ang-kauden aikana olivat vilkkaat. Vaikka puupiirroksia, maalauksia ja erilaisia käytännöllisiä keksintöjä kulki Kiinasta Japaniin runsaasti, eivät pelikortit kuuluneet valikoimaan. Selitykseksi löytyy seikka, että japanilaisten kulttuurilähettiläitä olivat buddhalaiset munkit. Ehkäpä he eivät itse pelanneet korttia. Portugalilaiset merimiehet sen sijaan pelasivat! Japanilaista korttipakkaa tarkoittava karuta on lainaa portugalin kielen sanasta carta. Varhaisimmat kortit saivat nimen Tenshō karuta keisarillisen kauden mukaan (1573-1592). Kotimainen e-awase peli edelsi portugalilaista korttipeliä. Jo Heian-kaudella tunnetussa e-awasessa (“maalauskilpailu”) kahteen joukkueeseen jaetut pelaajat kilpailivat taidokkaiden miniatyyrimaalausten luomisessa simpukankuoriin. Seuraleikin vanhempi versio kai awase muistuttaa meikäläistä muistipeliä: maalatut simpukankuoret käännettiin nurin ja osallistujat yrittävät löytää niille parin. 1500-luvun karuta-pelikortit seurasivat portugalilaisen pakan esimerkkiä. Niissä oli 48 korttia nykyisen 52 sijaan. Numero 10 puuttui pakasta kokonaan. Kuvakorteissa esiintyivät kuningas, ritari ja naispuolinen sotilas. Kun Tokugawa-hallinto sulki saarivaltakunnan ulkopuolisilta vaikutteilta 1600-luvun alussa, kiellettiin myös suosioon nousseet portugalilaiset karutatkin. Japanilaiset korttimaakarit keksivät niitä korvaamaan abstrakteihin symboleihin perustuvat meguri karuta -kortit.

Japanilaisten kuolematon rakkaus kukkiin ja runouteen näyttäytyy myös pelikorteissa. Hanafuda, “kukkakortit” on peli, jossa kuvituksena ovat nimensä mukaisesti kukkaset. 1800-luvun puolivälissä syntyneen pelin pakassa kortit jakautuvat 12 ryhmään kuukauden mukaan. Jokaista kuukautta vastaa neljä korttia, joihin on kuvattu jokin kutakin kuukautta symboloiva kukka, lintu tai luonnonilmiö. Esimerkiksi maaliskuun korteissa aiheena ovat kirsikankukat ja runous. Pelaaja pyrkii saamaan kokoon neljän yhteenkuuluvat kortin sarjan. Idea muistuttaa siis meikäläistä Hullunkuriset perheet peliä. Uta-garuta on sensijaan peli klassisen waka-runouden ystäville. Pakassa on 100 korttia, joihin on painettu säkeitä runoista. Pelaajat pyrkivät yhdistämään runojen alku- ja jälkipuoliskon säkeet toisiinsa. Melkoista kirjallisuuden tuntemusta edellyttävän uta-garutan helpompia versioita ovat tavukortit (iroha karuta) ja kummitusten ja merkillisten hirviöiden kuviin perustuva obake karuta. Tokiossa 1910- ja 1920-luvuilla kehitettyä ja suosioon noussutta obake karutaa voidaan pitää keräilykorttien kuten pokémonien esikuvana. 

Korteista ennustamisen tähtisikermä löytyy tarot-pakasta. Tarotin historia johdattaa Italian 1400-luvun puolivälin rikkaisiin kaupunkivaltioihin, kuten Milanoon ja Firenzeen. Kaupunkien mahtimiehille huolellisena käsityönä valmistuneet kortit oli alunperin tarkoitettu pelaamiseen. 1750-luvulla tarot-kortit löysivät paikkansa esoteeristen virtausten pyörteissä. Ennustajat kääntävät niitä edelleen asiakkailleen, jotka toivovat pääsevänsä kurkistamaan tulevaisuudessa mahdollisesti odottavaa onnea.

*  Löydä kaikkien artikkeleiden luettelo TÄÄLTÄ

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuva ©  Tuula Moilanen

KOHU-UUTISIA 150 vuoden takaa

KIELLETTY SUHDE PALJASTUI. AVIONRIKKOJAT YLLÄTETTIIN RIISIMATOLLA
Viime toukokuussa Tokion Shinagawassa partioiva poliisi havaitsi epäilyttävää liikehdintää Renchoji-temppelin pihamaan varjoissa. Mentyään paikalle tutkiakseen lähemmin mitä oli meneillään, hän löysi pensaan takaa miehen ja naisen lemmenpuuhissa. Alustakseen pari oli tuonut riisimaton, mikä todisti, että tapaaminen oli ennalta suunniteltu. Nainen paljastui öljykauppa Waizumiyan omistajan 40-vuotiaaksi vaimoksi, jolla on jopa lapsenlapsiakin. Paikalta paennut rakastaja oli makeiskauppias Yasugoro, joka hänkin on naimisissa. Salaisen suhteen julkitulo on molemmille nolo ja häpeällinen juttu. Avionrikkojat menettivät kepeän suhteen vuoksi hyvän maineensa, eikä sitä ole helppo palauttaa. Uutisartikkeli: OSAKA SHIMBUN NISHIKIE nro. 18, 1875

Onnettomuudet, rikokset ja seksiskandaalit ovat kiinnostaneet ihmisiä kaikkina aikakausina, kaikkialla maailmassa. Kansalaisia kohauttaneet uutistapahtumat löysivät innokasta yleisöä myös Meiji-kauden Japanissa 1800-luvun lopulla. Ennen länsimaisten painokoneiden maihinnousua uutislehtiset painettiin puupiirroksina taitavien käsityöläisten toimesta. Nykyisin nuo lehdet ovat kiehtovia keräilykohteita. Samalla ne muistuttavat meitä kaikkia yhdistävästä inhimillisestä piirteestä, uteliaisuudesta. Päivälehden museossa Helsingissä meneillään oleva näyttely esittelee japanilaisten uutislehtisten historiaa alkaen 1600-luvun mustavalkoisista kawaraban vedoksista aina monivärisiin nishiki-e painatuksiin. Draamaa tihkuvat antiikkiset uutislehtiset tarjoavat runsaasti uutta nähtävää ja jännittävää luettavaa japanilaisen kulttuurin ystäville. Kaikki uutisten tekstit on käännetty suomeksi ja englanniksi. Esillä on lisäksi alkuperäisiä Tokyo Puck -lehden sarjakuvia ja satiirisia Marumaru Chinbun lehtikuvituksia. Puckin päätoimittajaa ja piirtäjää Kitazawa Rakutenia (1876-1955) pidetään yhtenä ensimmäisistä japanilaisista taiteilijoista, joka käytti teoksistaan nimitystä manga. TUTKI LISÄÄ: Päivälehden museo/ näyttelyt

Näyttelyyn kuuluu bonuksena kaksi työnäytöstä, joissa taidegraafikko Tuula Moilanen esittelee japanilaisen kawarabanin vedostamista puulaatalta. 18.02.2021 tiedote: Työnäytökset peruttu huonontuneen koronatilanteen vuoksi

PÄIVÄLEHDEN MUSEO Ludviginkatu 2-4, 00130 Helsinki
Auki joka viikonpäivä 11-17 Vapaa pääsy!

KAUNOTAR KUVASTIMESSA – Peilit ja kauneudenhoito vanhassa Japanissa

Kimonoasuinen kaunotar on yksi vakiintuneista Japaniin liittämistämme mielikuvista. Edo-kauden puupiirtäjämestarit varioivat viehättävää aihetta avaamalla peilien kautta intiimejä näkymiä pukeutumishuoneeseen. Peilit ja kauneudenhoito ovat ikiaikaisia naisellisia aseita. Niiden tutkiminen johdattelee taiteen ja historian jännittäville poluille.

Varhaisimmat peilit on löydetty nykyisen Turkin alueelta Anatoliasta. Noin 8000 vuotta vanhat esineet olivat kiillotettua metallia, joiden pinnasta kuvajaista tarkasteltiin. Samanlaisia peilejä käyttivät myös 4000-3000 eaa eläneet Mesopotamian ja Egyptin jumalkuninkaat, joille ihon hoito ja kaunistautuminen olivat tuttuja. Kiinalaiset kiillottivat pronssi- ja kuparilevyjä n. 2000 eaa. Japaniin peilien valmistuksessa vaadittava metallivalutaito purjehti Kiinasta 300 eaa – 300 jaa välisenä aikana.

Japanissa peilillä on kahtalainen merkitys. Se on tietenkin osa kauneudenhoitoa, mutta peili on myös pyhä esine. Sen voidaan ajatella toimivat ikkunana jumalten hallitsemaan rinnakkaistodellisuuteen. Japanin keisarillisten aarteiden joukossa on myyttinen peili, jonka uskotaan olevan Auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin lahja ensimmäiselle keisarille. Myyttistä peiliä säilytetään Ise Jingun shintolaisessa pyhäkössä ja se kuuluu Japanin keisarillisiin aarteisiin. Peili on hallitsijan vilpittömyyden ja rehellisyyden symboli. Shintopyhäkköjen metallipeilien valmistaminen vaatii erityisosaamista. Harveneva mestareiden ammattikunta jatkaa pyhien peilien valmistamista perinteisillä valumenetelmillä.

Peileistä tuli tarkempia, kun niiden pintaan lisättiin lasi. Arkeologit arvelevat keksinnön tapahtuneen Lähi-idässä 1. vuosisadan tienoolla, mutta esinelöytöjä on vasta 3. vuosisadalta. Kiinassa valmistettuja hopeoidulla taustalla varustettuja peilejä alkoi tulla Japaniin 500-luvulla. Ne olivat tärkeä osa aatelisnaisten kauneudenhoitoarsenaalia Heian-kaudella (794-1185). Varhaisissa peileissä ei ollut kädensijaa, vaan niiden takaosan keskellä oli tappi nyörin pujottamista varten. Kun peiliin myöhemmin liitettiin kädensija, vapautui takaosa kohokuvioinnille. Peilipöydät eivät kuuluneet japanilaiseen niukkaan sisustukseen. Käsipeilejä varten kehitettiinkin lattialle asetettava, näppärästi kokoontaittuva teline hemmotteluhetkiä varten. Varakas kaupunkilaisväestö sai hankittua peilejä vasta Edo-kaudella. Geishoille ja kabukiteatterin tähdille peilit olivat tärkeitä työvälineitä. Kuvajaistaan ihailevista kaunottarista tuli suosittujen puupiirrosten vakioaihe. Peili tarjosi taiteilijalle myös mahdollisuuden kuvata aihettaan kahdelta eri suunnalta.

Ehostaminen on lähes yhtä vanhaa kuin ihmiskunnan kulttuurikin. Alkujaan keholle maalattujen ja tatuoitujen kuvioiden tarkoituksena oli pitää sairauksia aiheuttavat pahat henget loitolla. Kasvonpiirteiden ja erityisesti silmien korostamisesta tuli tärkeä keino korostaa hallitsijan ja jumalten sukulaisuutta. Viehätysvoiman lisääminen oli kuitenkin tavoitteena kaikissa yhteiskuntaluokissa, vaikka mahdollisuudet kallisarvoisten tuotteiden käyttöön rajoittuivat vain varakkaimpiin. Se, miten kauneus määritellään, on kulttuurisidonnaista. Eri aikakausina keinovalikoima viehättävän ulkomuodon saavuttamiseksi vaihteli suuresti. Hampaiden mustaaminen, vihreä huulipuna ja korkealle otsalle maalatut kulmakarvat kuuluivat Edo-kaudella naisten huoliteltuun ulkonäköön. Geishojen ja aikansa ihailtujen kaunottarien ehostusvinkkejä voi tutkia tammikuun 13.päivänä Helsingissä avautuvassa näyttelyssä Kaunottaren meikkipeili. Esillä on kiinnostavaa tietoa ja valikoima klassisia ukiyo-e puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta. LISÄTIETOJA

AARREKÄTKÖLLÄ KUOPIOSSA – Keräily harrastuksena ja elämäntyönä

Kuopion keskustassa sijaitseva antiikkiliike Wanha Reppu on palvellut asiakkaita ja keräilijöitä jo vuodesta 1984. Wanhan Repun perustaja Pekka Voutilainen kertoo, että ennen nykyistä osoitetta Puijonkatu 31 liike sijaitsi klassisessa puukorttelissa hieman kauempana. Voutilainen on kerännyt mm. thaimaalaista ja kiinalaista esineistöä lukuisilta matkoiltaan Kaakkois-Aasiassa. Hän on koonnut tietoa esineiden myyjiltä, jolloin niiden arvo ja merkitys kiinnostaa myös ostajaa. Voutilaisen 35 vuoden aikana tarkaksi hioutunut silmä erottaa korkeatasoisen esineen turisteille tarjottavien matkamuistojen seasta. Kauppias on itse numismaatikko, erikoisalanaan Thaimaan rahat.

Antiikkikauppiaat Olliveikko Säynäjäkangas (vas.) ja Pekka Voutilainen

Pekka Voutilaisen kiinnostavimpiin löytöihin lukeutuvat kaksi kiinalaista nuuskapulloa 1900-luvun puolivälistä. Pullot on maalattu pikkuruisella siveltimellä lasin sisäpintaan. Taidokas maalaustapa on erittäin vaativa. Toisessa pulloista on kuva-aiheena tuttu buddhalainen tarina paimenpojasta, joka etsii härkäänsä. Toisessa on viehättävä kaunotar. Nuuskapullojen pikkutarkat maalaukset syntyvät pullon sisälle ”nurinpäin” maalaamalla. Ne ovat erittäin haluttu keräilykohde ja niillä on kysyntää myös kansainvälisesti. Nuuskapullot eivät ole esillä Wanhan Repun vitriineissä, vaan kiinnostuneen kannattaa pyytää niitä nähtäväksi.

Aasialaista esineistöä tulee myyntiin Kuopiossa melko harvakseltaan. Antiikkiliikkeeseen tarjotaan tavaraa satunnaisesti, eikä kysyntä itäsuomalaisessa kaupungissa ole mitenkään merkittävää. Pekka Voutilaisen kanssa Wanhaa Reppua pyörittävä Olliveikko Säynäjäkangas kertoo, että myytäväksi tarjotaan esimerkiksi veistoksia Aasiasta tai Afrikasta. Omistaja on usein asunut pidempään ulkomailla, eikä kotiin palattuaan löydäkään kodista tilaa ostoksille. Myös matkoilta hankitut koriste-esineet päätyvät usein antiikkikaupan hyllylle.

Oman kokoelman rakentaminen lähtee usein muutamasta kiinnostavasta esineestä. Joskus kimmokkeena on matka tai perintönä saatu jännittävä esine. Aloittelevan keräilijän on syytä kirjata ylös kaikki mahdollinen tieto esineen taustasta. Unohtumattomimmatkin matkan käänteet piiloutuvat vuosien mittaan muistin sokkeloihin. Niiden jäljittäminen on aina haastavaa. Keräilykärpäsen puraisema aloittaa usein tutkimuksensa lukemalla kiinnostuksensa kohteesta kirjallisuudesta. Aineistoja löytyy internetistä, olipa kyseessä kotimainen lasi, taide, koriste-esineiden kirjo tai vanhat rahat. Nettihaku tuottaa tulosta myös silloin, kun keräilijä etsii kuvia ja tietoa olemassa olevista kokoelmista. Suomessa on muutamia museokokoelmia, joihin tiedonhaku varmasti opastaa. Tutkimusmatkan voi näin korona-aikaan tehdä monien museoiden ylläpitämissä julkisissa kokoelmissa (finna.fi). Etsintätyö tiedon juurille kannattaa aloittaa erikoismuseoista. Ahkerasti kerätyillä lasilla, kelloilla ja rahoilla on omat ansiokkaat museonsa. Lisäksi monien kulttuurihistoriallisten museoiden kätköissä on yksittäisiä esineitä, jotka pääsevät harvemmin esille.

Kuopiolaiset Wanha Repun antiikkikauppiaat Pekka Voutilainen ja Olliveikko Säynäjäkangas vastaavat asiakkaiden kysymyksiin vuosien kokemuksella ja ammattitaidolla. Mutkaton ja ystävällinen palvelu vie helposti mennessään ja Wanhaan Reppuun tulee pistäydyttyä juttusille ja katsomaan löytyisikö pöydiltä jotain uutta kiinnostavaa. Wanha Reppu sijaitsee aivan Kuopion torin kulmalla, joten käväisy on helppoa.

Wanha Reppu
Puijonkatu 31, 70110 Kuopio
Avoinna ma-pe 11-17, la 10-15.


Kodin kaunistus Tiibetistä


kaappi_edesta
Teos:
Kaappi  Alkuperä: Tiibet/Nepal  Tekniikka ja materiaali: Maalattu puu
Koko: kork. 67 cm, lev. 52 cm, syvyys 25 cm  Hankintapaikka ja -aika: Singapore 2008
———————————————————————————————————-
Käsityönä valmistetut huonekalut tuovat kotiin tuulahduksen kaukaisista maista ja niiden taideperinteistä. Esiteltävä kaunis kaappi on tiibetiläisten pakolaisten Nepalissa valmistama. Kaapin oviin on maalattu kaksi bodhisattvaa. Myös kannen ja vetolaatikon lootusaihe liittyy buddhalaisen taiteen rikkaaseen symboliikkaan. Kaappia on ”vanhennettu” pintoja hellävaraisesti hankaamalla. Huonekaluissa usein käytettyjen kirkkaiden väriyhdistelmien pehmentämisellä on arveltu olevan länsimaista ostajakandidaattia miellyttävä antiikkisen tuntu.

Puuhuonekalujen ja käyttöesineiden maalauskoristelu on tyypillistä etenkin Vajrayana buddhalaisuuden alueella Tiibetissä ja Mongoliassa. Vajrayanaan kuuluvat käsitykset maailmassa toimivien jumalten ja demonien olemuksesta yhdistyvät maalausten aihelmissa shamanistiseen ja animistiseen perinteeseen. Luonnonoloiltaan haastavassa ympäristössä eläneiden ihmisten kotien sisustuksessa kalusteet ja esineet maalattiin perinteisesti voimakkain värein. Buddhalaisten jumalolentojen ja symbolien kuvilla torjuttiin perheen hyvinvointia vaanivaa pahoja henkiä.
kaappikulma

Vajrayana on buddhalaisuuden kolmas pääsuuntaus. Nimi on suomennettu ”Timanttipoluksi”. Suuntauksen sisällä on lukuisia koulukuntia, kuten Theravada ja Mahayana buddhalaisuudessakin. Vanhin tieto buddhalaisuuden saapumisesta Tiibetiin on 700-luvulta. Gautaman 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua kehittämä opetus oli siinä vaiheessa jo n. 1200 vuotta vanhaa. Se oli muokkautunut vuosisatojen saatossa ja valloittanut koko Aasian. Omalaatuinen Vajrayana yhdisteli alkuperäiseen oppiin muiden ajattelijoiden ja kulttuurien siihen liittämiä tulkintoja. Kiinnostava suuntaus löytyy buddhalaisuuden itäisimmästä kolkasta Japanista, jossa Shingon-koulukunta on edelleen elinvoimainen. Tiibetissä ikivanha bonpo-uskonto löysi suvaitsevaisesta buddhalaisuudesta paikan, jossa kehittyä eteenpäin.

Vaikka kiinalainen vaikutus näkyy selvästi sekä värivalikoimassa, että koriste-elementeissä, hallitsee tiibetiläistä maalausta vahva omaleimaisuus. Suojaavat ornamentit toistuvat myös koruissa ja tietenkin thangka-maalauksissa. Tyypillisiä buddhalaisia symboleja lootuksen lisäksi ovat mm. kalat, kotilot, tyylitellyt solmut ja Lainpyörä. Tiibetiläiset huonekalut ovat erittäin haluttu keräilykohde. Aitoja antiikkisia kaappeja ja arkkuja on erittäin vaikea löytää ja ne ovat varsin kalliita. Huonekaluja valmistetaan runsaasti niin Kiinassa kuin Nepalissakin. Niitä myydään antiikkiliikkeissä mm. Singaporessa ja Euroopassa. Replikoita on tarjolla runsaasti myös internetissä. Huonekalujen valmistus ja koristemaalaus tarjoavat työtä tiibetiläisille pakolaisille ja ylläpitävät vanhoja käsityötaitoja.


KERÄILIJÄN VINKKI
Puuhuonekalujen ja esineiden restauroinnissa on syytä olla varovainen. Kolot ja kolhut ovat osa esineen historiaa. Suomalaisen kodin sisäilma on kuivaa, joten ovet ja laatikot eivät kenties avaudu kitkattomasti. Liikkuvia osia voi vetristellä varovasti ja hellävaroen mehiläisvahalla. Maalauspinta ei kestä kemiallisia puhdistussuihkeita.

kaappilootus

Artikkeli ja kuvat ©  Irene Wai Lwin Moe

Kuningas Jayavarmanin taistelu

ankorvat_takuhon
Teos: Kuningas Jayavarmanin taistelu  Tekniikka ja materiaali: Hierrevedos sinisellä musteella käsintehdylle paperille  Koko: 41 x 70 cm  Hankintapaikka ja -aika: Siem Reap, Kambodza 2008
———————————————————————————————————-
Legendaarisen Angkorin alueen suurten temppeleiden reliefeissä kuvataan elämää ja historiallisia tapahtumia khmer-kansan kulta-aikana nykyisessä Kambodzassa. Angkorin alueella on kymmenittäin 800-1400-lukujen välisinä vuosisatoina rakennettuja temppeleitä. Niistä kuuluisimmat ovat Angkor Wat, Angkor Thom ja Bayon. Esiteltävä hierrevedos on nostettu 1100-luvulla rakennetun Bayonin seinäreliefistä tehdystä kopiosta. Reliefikopioilla pyritään suojelemaan alkuperäisiä kulttuuriaarteita.

Hierrevedoksessa kaksi Champan sotalaivaa lähestyy khmerien valtakunnan rantaa vuonna 1181. Kyseessä on kuningas Jayavarman VII voittoon päättynyt historiallinen taistelu. Jayavarman VII (1120/1125-1220) laajensi valtakuntaansa voimakkaasti. Hänet muistetaan parhaiten Angkor Thomin ja Bayonin rakennuttajana. Rantaan laivoissaan pyrkivien cham-sotureiden kotimaa oli nykyisen Vietnamin alueella vaikuttanut Champa. He taistelivat khmerien kanssa koko 1100-luvun. Hierrevedoksessa näkyvät taitavasti veistetyt, kevyet ja ketterät laivat, joista sotilasjoukot käyvät toisiaan vastaan. Laivojen keulasta kohoaa myyttinen aurinkolintu garuda. Garuda on hindujumala Vishnuun liittyvä tarueläin. Köliosassa, veden alla soutajien päiden tasalla näkyy vedenalaisessa maailmassa vaikuttava makara. Molemmat olennot ovat kulttuurilainaa Intiasta, josta Kaakkois-Aasian muinaiset kuningashuoneet omaksuivat runsaasti vaikutteita. Hierrevedoksessa kuvattujen kalojen, krokotiilien ja käärmeiden runsaus kertoo Tonle Sap -järven merkityksestä khmer-valtakunnan kukoistukselle.

Hierrevedostekniikka on kiveen hakattujen tai metalliin valettujen kirjoitusten kopiointitekniikalla. Se on yksi kohopainotekniikan muoto. Hierrevedokset ovat olleet suosittuja matkamuistoja vuosisatojen ajan erityisesti Itä-Aasian maissa. Lännessä hierrevedoksia kutsutaan nimellä frottaasi. Työskentely aloitetaan kiinnittämällä japaninpaperi tai kiinalainen kalligrafiapaperi kopioitavan reliefin tai tekstin päälle. Paperi kostutetaan sumuttamalla ja se hakataan kiinni kaiverrettuun pintaan siten, että koholla oleva pinta jää ylös. Öljypitoista mustetta tasoitetaan väritamponiin ja väri taputellaan paperiin. Uurrettu osa jää valkoisiksi ja väri tarttuu koholla oleviin kohtiin. Väri taputellaan paperin päälle, ei siis käsiteltävään kuvareliefiin tai tekstiin. Paperi irrotetaan ja arkki taustataan toisella paperilla suoraksi.

thaimaa_takuhon

Kohtaus Ramakien-eepoksesta. Apinakuningas Hanuman tunkeutuu yöllä Thotsakanin (Ravana) palatsiin.  Hierrevedos Wat Phra Jetubonin reliefistä, Bangkok, 1987

VAROITUS   Huomaathan, että hierrevedoksia ei koskaan saa omatoimistesti ryhtyä ottamaan temppeleiden reliefiseinistä. Matkailijoille Kambodzassa myytävät hierrevedokset on tehty aitojen reliefien tarkoista kopioista. Niiden valmistaminen on tärkeä tulonlähde köyhässä maassa. Angkorin temppelit ovat UNESCO:n maailmanperintökohde.


*  Löydä kaikkien artikkeleiden luettelo TÄÄLTÄ

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat ©  Tuula Moilanen

 

Seteliraha keräilykohteena

jeni_etupuoli
Esine:  Yhden jenin seteli vuodelta 1916  Tekniikka: Painettu metalligrafiikalla  Koko: 8,5 x 14,7 cm  Hankintapaikka ja -aika: Antikvariaatti Kiotossa, Japanissa 1993
———————————————————————————————————-
Lompakosta käteisrahaa hakeva ei usein tule ihailleeksi setelien hienoa ulkonäköä. Jokaisen taustalla on kuitenkin taitava graafikkojen ja suunnittelijoiden ryhmä. Käteisen rahan ennustetaan katoavan vuonna 2023. Nyt on siis hyvä hetki tutkia hieman setelirahan historiaa.

Esiteltävässä, vuodelta 1916 peräisin olevassa yhden jenin setelin kuvassa on Takenouchi no Sukune 武内宿禰. Hänen legendojen kirjoma elämänkertansa on osa Japanin keisarillista historiaa. Takenouchi syntyi aatelisperheeseen vuonna 84 jaa. Hänet liitetään useisiin hallitsijoihin ja jopa 28 vanhaan klaanisukuun, jotka lukevat Takenouchin esi-isäkseen. Hänet muistetaan taitavana miekkamiehenä, joka osallistui useisiin Koreaan suuntautuviin sotaretkiin. Takenouchi toimi lisäksi saniwana, shintolaisena oraakkelina. Legendan mukaan Takenouchi nautti päivittäin pyhän lähteen vettä ja eli 280 vuoden korkeaan ikään. Häntä kunnioitetaan edelleen shintolaisena kami-jumaluutena erityisesti Uben pyhäköllä Tottorissa, jonne hänet on perimätiedon mukaan haudattu. Takenouchi no Sukunen hahmo esiintyy rahojen lisäksi vauhdikkaissa tarinoissa ja niiden pohjalta tehdyissä ukiyo-e puupiirroksissa.

jeni_takapuoli

Jenin setelin taustapuoli

Takenouchin kuvalla varustettuja yhden jenin seteleitä painettiin jo vuonna 1890. Keräilijä erottaa vanhemmat rahat vuoden 1915 jälkeen painetuista tarkastamalla setelin numeromerkintöjä. 1890-1914 numerot merkittiin japanilaisin kirjoitusmerkein, mutta vuodesta 1915 alkaen käytössä olivat länsimaiset numerot.

Setelirahan alkuperä on paperinkin kotimaa Kiina. Historiallinen ajankohta asettuu Song-dynastian vuoteen 1023. Vanhemmat jalometalleihin lyödyt painavat kolikot kävivät Silkkitien kasvavassa kansainvälisessä liikenteessä hankaliksi käsitellä. Kiinalaiset pronssilevyiltä painetut jiaozit olivat vekseleitä, joiden oikeellisuus todennettiin virallisin leimoin. Jiaozin arvo vastasi tuhatta kolikkoa.

FEN-rahakokoelma

Kiinalaisia 1, 2 ja 5 fenin arvoisia seteleitä ryhdyttiin painamaan kansantasavallan alkuvuosina 1953. Fen on 1/100 yuania. Kuvan rahat ovat vuoden 1981 setelipainatuksesta.

Metalligrafiikka on puupiirrosta turvallisempi tapa painaa seteleitä, sillä laatta kesti työstämistä puuta paremmin. Kiinalainen Bi Sheng kehitti irtokirjasinpainatuksen n. 1040. Varhaisimmat säilyneet setelipainolaatat, joissa on käytetty irtokirjasimia ovat 1100-luvun alusta. Materiaalina käytettiin kuparia. Vedostaminen oli vuosisatojen ajan käsityötä. Länsimaiset painokoneet tulivat Itä-Aasiaan melko myöhään. Ensimmäinen niistä purjehti Nagasakin satamaan hollantilaisen kauppalaivan lastina vuonna 1848. Kun eurooppalaiset kuulivat kiinalaisten paperirahasta 1200-luvulla Marco Polon ja flaamilaisen Willem van Rubroeckin matkakertomusten kautta, herättivät uutiset epäuskoista hilpeyttä. Vekselit ja velkakirjat olivat täälläkin tuttuja jo keskiajalla, mutta paperirahaa alettiin käyttää maksuvälineenä vasta 1660-luvulla. Ensimmäinen seteleitä painanut pankki löytyy yllättävän läheltä. Se oli vuonna 1661 tukholmalainen Stockholms Banco, nykyisen keskuspankin Sveriges Riksbankin edeltäjä.

Alueellisesti eriytynyt metalliraha oli käytössä Japanissa Edo-kauden loppuun (1868). Meiji-hallinto pyrki yhtenäistämään valtakunnan sirpaleista rahataloutta luomalla yhtenäisen valuutan. Ensimmäiset jenin setelit laitettiin liikkeelle vuonna 1871. Nykyisin pienin seteliyksikkö on 1000 jeniä (JPY). Väärentäminen on yhtä vanha keksintö kuin rahakin. Hallitsijat, kauppiaat, pankkiirit ja ostoksia tekevät kansalaiset ovat aina olleet huolissaan maksuvälineidensä arvon vakuuksista. Paperirahan väärentämisestä pyrittiin tekemään vaikeaa mm. erilaisilla virallisilla leimoilla, paperin laatua muokkaamalla ja myöhemmin mm. vesileimoin ja painoteknisin hienouksin. Seteleiden toinen haaste oli kestävyys. Paperimassaan sekoitettiin Kiinassa mulperipuun kuituja. Myös puuvilla tai joskus pellavakuituja parantamaan seteleiden käsittelynkestoa. Japanilaisten seteleiden valmistuksessa on käytetty Meiji-kaudelta alkaen sitkeää ja painatusominaisuuksiltaan erinomaista mitsumata-kuitua.

*  Löydä muita Japani-aiheisia artikkeleita TÄÄLTÄ


KERÄILIJÄN VINKKI
Numismatiikka on mielenkiintoinen tutkimuskohde, onhan raha taloutemme kulmakiviä. Henkilön tai rakennuksen kuva setelissä kertoo kyseisen maan historiasta ja paljastaa seikkoja sen arvomaailmasta. Käytöstä poistuneita kolikoita ja seteleitä voi löytää antikvariaateista ja vanhan tavaran markkinoilta.

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat ©  Tuula Moilanen

Chakravamsara ja Vajravarahi

RONNY_Samvara 2

Teos: Chakrasamvaraa ja hänen puolisoaan Vajravarahia esittävä tantrinen yabyum-patsas  Patsaan alkuperä ja ikä: Todennäköisesti sino-tiibetiläinen, 1800-luku  Tekniikka ja materiaali:  Pronssiseos, valettu useasta osasta  Koko: kork. 44 cm, lev. n. 25 cm, paino n. 2.5 kg  Hankintapaikka ja aika: Antik West, Helsinki n. 1995 Omistaja: Ronny Rönnqvist
————————————————————————————————————

BLOGIN KESÄVIERAS
Tämän artikkelin kirjoittaja, Ronny B. Rönnqvist on Helsingissä syntynyt valtiotieteen maisteri ja eläkkeellä oleva Finnairin apulaisjohtaja. Hän toimii mm. Japanilaisen kulttuurin ystävät ry.-yhdistyksen, Everstiluutnantti L. Pohjanheimon asekokoelmasäätiön sekä Suomi-Mongolia Seuran puheenjohtajana.

Kiinnostuin buddhalaisesta tantrisesta taiteesta noin 30 vuotta sitten. Syy kiinnostukseen oli ensimmäinen matkani Mongoliaan, jonka tein vuonna 1988.  Tämä ja myöhemmät matkani Mongoliaan poikivat myös kirjan kenraali paroni Roman von Ungern-Sternbergistä, joka oli mieltynyt lamalaisuutena tunnettuun buddhalaisuuden koulukuntaan. Aloitin tutkimukseni keräämällä kirjallisuutta myös Mongolian ja Tiibetin buddhalaisesta taiteesta. Molemmat maat kuuluvat samaan uskonnollisen kulttuurin piiriin. En ollut niinkään kiinnostunut varsinaisista uskonasioista, vaan nimenomaan tantrisen buddhismin ikonografiasta. Hankin vähitellen myös esineistöä, joitakin esineitä Mongoliasta, mutta suurimman osan Suomeen eri teitä pitkin joutuneita pronssikullattuja buddhapatsaita (mong. burkhan). Myös joistakin helsinkiläisistä liikkeistä ja huutokaupoista löytyi patsaita ja rituaaliesineitä.

Eräs valitettavasti muutamia vuosia sitten lopetettu erikoiskauppa oli Antik West niminen yritys Kapteeninkadulla. Sieltä hankin n. 20 vuotta sitten tässä esiteltävän hienon ja kookkaan 16-päistä Chakrasamvaraa (tunnetaan myös muodossa Samvara) ja hänen puolisoaan Vajravarahia esitettävän nk. yabyum (”isä-äiti”) patsaan. Se on varsin tyypillinen Tiibetin lamalaisuuden piiriin kuuluvan tantrisen ikonografian ilmentymä. Valmistukseltaan se kuitenkin saattaa olla kiinalaista alkuperää, koska tällaiset patsaat usein olivat kiinalaisten käsityöläisten valmistamina.  Patsas sisältää suuren määrän mielenkiintoisia yksityiskohtia, joilla jokaisella on oma tarkoituksensa. Jumalhahmojen jokaisessa kädessä on lamalaisuuteen keskeisesti liittyviä esineitä. Usein nämä esineet ovat ajan myötä monista patsaista hävenneet, mutta tässä patsaassa ne onneksi muodostavat kiinteän osan kokonaisuudesta ja ovat näin ollen säilyneet. Chakrasamvaralla on yhteensä 16 päätä, joita vastaa yhteensä 16 käsiparia. Näistä 12 ovat viuhkamaisesti esitettynä. Nämä käsiparit symbolisoivat kahtatoista totuutta.

Aikanaan eroottissävyiset yabyum-patsaat herättivät paljon närkästystä länsimaisten tarkkailijoitten piirissä – varsinkin tietysti kirkollisissa piireissä. Ei kerta kaikkeaan voitu ymmärtää että näillä patsailla olisi syvempi tarkoitus. Tässä on kuitenkin kysymys meditaatioesineestä: Chakrasamvara edustaa myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan ja Vajravarahi ylintä viisautta. Yabyum-asento personifioi kaiken uhrautuvan myötätunnon ja viisauden, joka parantaa pahuuden juuret. Meditaation tarkoituksena on omien turmiollisten ja itsekkäitten mietteiden voittaminen.

rr-veistos2

Veistos taustapuolelta

Mutta onneksi oli myös avarakatseisimpia tutkijoita, jotka alkoivat kerätä lamalaisuuteen liittyviä esineitä. Heidän ansiostaan hienoja kokoelmia on nykyisin eri puolilla maailmaa. Valitettavasti Tiibetissä kiinalaiset miehittäjät ovat yrittäneet murskata lamalaisuuden. Tosin turisteille esitellään nykyisin mielellään Tiibetissä jäljellä olevia uskonnollisia taideaarteita. Mongoliassa kommunistit yrittivät samoin tukahduttaa lamalaisuuden, mutta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen buddhismi on nousemassa uuteen kukoistukseen Mongoliassa.

Liitteestä löytyy kirjoittamani ruotsinkielinen tutkielma tässä kirjoituksessa kuvatusta Chakrasamvaraa esittävästä yabyum- patsaasta.  Tutkielmasta selviää patsaan tarkoitus sekä sen yksityiskohdat. Toivottavasti artikkeli innoittaa keräämään ja tutkimaan näitä mielenkiintoisia esineitä. Avaa PDF-tiedosto tästä: RonnyR_tibetanskmysticism

Artikkeli ja valokuva ©  Ronny Rönnqvist


RONNY B. RÖNNQVISTIN  harrastuksiin kuuluu Japanin ja Mongolian historia ja kulttuuri, keisarillisen Venäjän sotilashistoria, buddhalainen taide sekä kylmät aseet. Hän on julkaisut kirjan ”Baron Ungern. Mongoliets härskare” sekä useita omaan harrastuspiiriinsä kuuluvia kirjoituksia eri julkaisuissa.

Rakkautta intialaisessa puutarhassa

intia_1
Teos: 
Krishna ja Radha puutarhassa  Tekniikka ja materiaali: Maalaus silkille
Koko: 35 x 48 cm  Hankintapaikka ja -aika: Khajuraho, Intia 1997
————————————————————————————————————
Hindulaisuuden tärkeimpiin jumaluuksiin kuuluva sininen Krishna on lukemattomien tarinoiden sankari. Krishnan eroottiset seikkailut gopien, paimentyttöjen kanssa ovat aiheena näissä Krishnaa ja hänen rakastettuaan Radhaa esittävissä maalauksissa. Maalaukset jäljittelevät Nathdwarassa Rajasthanissa (Pohjois-Intiassa) kehittynyttä Pichhwai-tyyliä. Pichhwait olivat alun perin temppelien alttareille asetettavien jumalpatsaiden taustaksi ripustettavia puuvillakankaalle tehtyjä koristeellisia maalauksia. Nykyisin Pichhwai-tyylillä maalataan esiteltävien teosten tapaisia kuvia vastaamaan turistien kysyntää.

Ensimmäisessä maalauksessa Krishna kosiskelee Radhaa kukoistavassa puutarhassa palvelijattaren soittaessa rumpua. Tarujen Krishna viettelee usein paimentyttöjä, mutta palaa aina uskollisen Radhansa luo. Huikentelevainen jumaluus vakuuttaa kuvassa Radhalle rakkauttaan ja lepyttelee suuttunutta lemmittyään.

intia_2

Krishnan ja Radhan lemmenleikki on päättynyt. Radha lepää voipuneena lootusvuoteella Krishnan sylissä. Palvelijatar ojentaa parille puhdasta pyyhettä.

Jumaluuden palvomisesta käytetään usein käsitettä bhakti. Bhakti tarkoittaa rakkautta, täydellistä jumaluudelle antautumista. Aihe kuvataan Intian taideperinteessä mielellään romanttisen tai eroottisen rakkauden symbolikielellä. Yksinkertaista romanttista kohtaamista esittävän teoksen taustalla on siten monimutkainen – ja ikivanha – filosofinen rakennelma. Intialaiset ajattelijat kirjoittivat kosmisia voimia käsittelevät pohdintansa ylös jo 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua.

Krishna on yksi Intian rakastetuimmista jumaluuksista. Hän on yksi universumin tasapainoa ylläpitävän Vishnun inkarnaatioista. Krishnan ympärille on kehittynyt kokonainen legendojen ja myyttien kirjasto, josta aiheita ammentavat niin klassinen tanssiteatteri kuin moni vauhdikas Bollywood-elokuvakin. Hindulaisuuden pantheonissa jokaisella miespuolisella jumaluudella on feminiininen vastineensa, joka tunnetaan käsitteellä shakti. Shakti voidaan kääntää suomeksi usealla eri tavalla, esimerkiksi sanoilla energia tai liikkeellepaneva voima. Intialaisessa kontekstissa shakti tarkoittaa yksinkertaistaen tapahtumaa, jossa feminiininen prinsiippi herättää maskuliinisen voiman. Universumin ja elementtien dynaaminen liike ei ole mahdollinen, jolleivat maskuliininen (passiivinen tietoisuus) ja feminiininen (aktiivinen luonto) yhdisty. Sääntö pätee myös elollisiin olentoihin. Taiteessa shakti kuvataan jumalattarena. Esiteltävissä maalauksissa shaktia edustaa Radha.

Maalauksen ostopaikka Khajuraho on tullut tunnetuksi 900-1100-luvuilla rakennetuista temppeleistään, joiden seinäpatsaiden mestarilliset veistäjät yllättävät länsimaisen vieraan kekseliäällä eroottisen taiteen ilotulituksella. Kuuluisa temppelikompleksi innoittaa paikallisia taiteilijoita ja käsityöläisiä tuhannen vuoden jälkeen yhä tänäänkin.

*  Löydä muita Intia-aiheisia artikkeleita TÄÄLTÄ


KERÄILIJÄN VINKKI
Intian rikkaasta taideperinteestä kiinnostuneen on hyvä hankkia tietoa maan uskontojen värikkäästä kirjosta. Monien patsaiden ja maalausten taustalta löytyy palkitseva filosofinen selitys.

 

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat ©  Tuula Moilanen