Hienostuneita neitoja

utamaro

Teos:  Kitagawa UTAMARO. Sarjasta Kolmen säädyn tyttäriä, osa:  Yläluokan neito. Tekniikka ja materiaali:  Puupiirros paperille  Koko:  25 x 36 cm  Hankintapaikka ja -aika:  Kioto, Japani 1992
————————————————————————————————————
Kitagawa UTAMARO (1753-1806) on yksi japanilaisen ukiyo-e taiteen suurista nimistä. Utamaro tunnetaan erityisesti kaunotarkuvistaan, mutta hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy myös kirjankuvituksia, luontoaihelmia ja kiehtovia tutkielmia hyönteismaailmasta. Utamaron teokset ja ilmaisutyyli vaikuttivat voimakkaasti ranskalaisen taiteen uudistumiseen 1800-luvun alussa.

Esiteltävä ukiyo-e teos on 1970-luvun lopulla otettu fukkoku-vedos alkuperäisestä, vuonna 1790 valmistuneesta teoksesta. Vedostajamestari Taizo Saton sekä laatanleikkaaja Shigeru Koiken nimet on merkitty teoksen marginaaliiin. Utamaro on vanginnut kaunotarten elegantit hahmot yksiväristä taustaa varten. Päähenkilö seisoo naimattoman naisen pitkähihaiseen, tyylitellyin paulonian kukin kuvioituun kimonoon pukeutuneena. Hienostuneesti kaartuvaan asentoon kuvattu nainen pitää kädessään pyöreää uchiwa-viuhkaa. Hän kääntyy koto-soittimen eteen polvistuneen, yksinkertaiseen kimonoon pukeutuneen palvelijattarensa puoleen. Instrumentin vieressä on avattu furoshiki-liina. Sen keskellä on avattu pikku rasia, tsumebako ”kynsilaatikko”, jossa säilytetään koton soittamisessa tarvittavia sormustimen kaltaisia näppäimiä. Kuvan etualalla on  punottu hyönteisrasia. Heinäsirkkojen pitäminen lemmikkeinä on lähtöisin Kiinan keisarillisesta hovista, mutta tapa tunnetaan Japanissakin jo varhain. Heinäsirkkojen siritys oli ihastelua herättävä luontoääni, joka liittää kuvan loppukesään.

UTAMARO_meishokoshikake

Puolivartalomuotokuvat ovat eräs Utamaron tunnusmerkki. Tässä kaunotar peilailee kuvasarjassa Kahdeksan kuuluisaa levähdyspaikkaa.

Ukiyo-e puupiirroksen pienet yksityiskohdat johdattelevat keräilijän mielenkiintoisille kulttuurihistoriallisille sivupoluille. Utamaron kaunottaren kimonon kuviointi on yksi johtolanka. Japanissa oli tapana istuttaa puutarhaan pauloniapuu, kun perheeseen syntyi tyttölapsi. Puusta valmistettiin myöhemmin tyttären avioituessa kapioarkku. Paulonia on myös koto-soittimen rungon puumateriaali. Voisiko kuvan tyttö pohdiskella mielessään omaa hääjuhlaansa?


KERÄILIJÄN VINKKI
Fukkoku on tunnetusta puupiirroksesta myöhemmin tehty toisinto. Sen painolaatat on leikattu uudestaan, tarkasti taiteilijoiden alkuperäisiä siveltimenvetoja noudattaen. Fukkoku edellyttää samoja käsityötaiteen mestarillisia taitoja kuin niiden mallina olleiden alkuperäisten puupiirrostenkin valmistus. Keskeistä on japanilaisen perinteisen puupiirroksen ainutlaatuinen menetelmä ja sen säilyttäminen tuleville sukupolville. Laatanleikkaajan ja vedostajan ammattitaito takaavat teoksen korkean tason. Tämän päivän fukkoku on tulevaisuuden arvokasta antiikkia.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe ja Tuula Moilanen
Kuvat  ©  Tuula Moilanen

POCHIBUKURO – Rahalahjan hillitty charmi

hiroshige_1 kopio
Teos: 10 pochibukuro-kuorta 55 kuoren kuvasarjasta. Hiroshigen kuuluisan Tokaido-maisemasarjan miniatyyriversio, 1800-l jp. Tekniikka ja materiaali: Puupiirroksia paperille  Koko: Yksittäisen kuoren korkeus 33 x 95 mm  Hankintapaikka ja -aika:  Kioto, Japani 2014
————————————————————————————————————

hiroshige_pakkaus

Hiroshigen Tokaido-sarjan pochibukurot on pakattu numeroituihin säilytyskuoriin, jotka nekin on painettu puupiirroksena.

Pochibukurot ovat japanilaisia rahalahjan antamiseen tarkoitettuja pienikokoisia paperikuoria. Niiden valmistuksen syntyajankohta ei ole tiedossa, mutta joissakin lähteissä ehdotetaan niiden alkuperäksi geishoille annettuja ylimääräisiä rahalahjoja. Kansain alueella pochibukuroilla on ollut juomarahaan viittaava merkitys. Japanissa rahalahja tai maksusuoritus palveluksesta ojennetaan aina vastaanottajalle kirjekuoreen suljettuna. Vastaanottajan huomioiminen hienostuneella pakkauksella on olennainen osa japanilaista käytöskoodia.

Käsinpainettujen pochibukuroiden tuotanto ajoittuu väripuupiirroksen kulta-aikaan 1800-luvun vaihteeseen. Silloin erilaisia kaupallisia painotuotteita virtasi erityisesti vilkkaiden kaupunkien kasvaville markkinoille. Varhaisten pochibukuroiden joukossa on runsaasti huolella valmistettuja pienoistaideteoksia. Kuvat vaihtelevat ukiyo-e kaunottarista ja tekstiilikuvioinneista kansanomaisiin koristeaihelmiin, kukkateemoihin ja pienoismaisemiin. Rahalahjan antaja valitsi kuoren kuvion tai teeman lahjan vastaanottajan ja sen antamiseen liittyvän tilanteen mukaan. Myöhemmin pochibukuroiden aiheisiin otettiin mukaan myös kiinalaisperäisen vuosihoroskoopin eläimet ja muut uudenvuoden onnea tuovat merkit.

Pochibukuroiden koko vaihtelee melko paljon. Yleisin mitta on 45 x 95 mm. Suurimmillaan kuoret ovat luokkaa 20 x 7 cm. Puupiirroksena valmistetut pochibukurot ovat nykyisin varsin harvinaisia. Tapa antaa lapsille taskurahaa uudenvuoden aikaan iloisen värikkäässä pikkukuoressa on kuitenkin säilynyt nykypäivään.

Esittelyssä oleva Hiroshigen antiikkinen miniatyyrisarja on nähtävissä kokonaisuudessaan Tuulan kotisivuilla: tuulamoilanen.com/japanese-prints/

bukuroita

Vas. Sukuvaakunoilla (mon) ja henkilöiden nimillä koristeltuja vanhoja pochibukuroita. Oik. Moderni jäniksen vuoden pochibukuro


KERÄILIJÄN VINKKI
Japanilaisen puupiirrostaiteen ihailijat eivät ole useinkaan huomioineet tätä pienten taideteosten ryhmää. Syynä lienee niiden alkuperän ja tuotantoajankohdan selvittämiseen liittyvät haasteet. Taiteilijat ovat yleensä jääneet nimettömiksi. Pochibukurot tarjoavat kuitenkin kiehtovan lisän puupiirrostaiteen keräilyyn. Niitä kannattaa etsiä ukiyo-e -vedoksia myyvistä antiikkikaupoista. Miniatyyrikokoisen taideteoksen hankkiminen avaa uuden oven japanilaisen kulttuurin kiehtovaan maailmaan.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe ja Tuula Moilanen
Kuvat  ©  Tuula Moilanen

Romantiikkaa ja syntyvyyden säännöstelyä

intialainen_nukke
Teos:
  Intialainen marionettinukke  Tekniikka ja materiaali: Maalattu puu, kangas  Koko: korkeus 45 cm  Hankintapaikka ja -aika:  Agra, 1997
————————————————————————————————————
Intian suurimman osavaltion Rajasthanin kulttuuri tunnetaan parhaiten Jaipurin upeasta kiviarkkitehtuurista, ruhtinashovien miniatyyrimaalauksesta ja liekehtivästä musiikki- ja tanssiperinteestä. Osavaltion aarteisiin kuuluu myös omaperäinen Kathputli nukketeatteri. Kathputli tarkoittaa puusta tehtyä nukkea. Nukketeatteriperinteen arvellaan olevan Rajasthanissa noin 1000 vuotta vanhaa, sillä tanssiviin nukkeihin viitataan monissa kansansaduissa. Intialaiset lukeutuvatkin vanhimpiin nukketeatterin kehittäneisiin kansoihin. Rajasthanin hallitsijat olivat kautta vuosisatojen innokkaita taiteen ja käsityöläisten suojelijoita. Islaminuskoisten mogulihallitsijoiden aikana nukketeatteri hiipui, mutta nykyisin se on jälleen virkistynyt turismin myötä.

Kathputli-näytelmien aiheet liikkuivat legendoista satuihin ja edelleen sponsoreina toimineiden kuninkaallisten sukuhistorian ylistykseen. Tarkkaan valikoidut nukketeatterit toimivat hovissa viihdyttäen mm. hallitsijan lukuisia vaimoja, jotka eivät muutoin juuri liikkuneet palatsin seinien ulkopuolella. Niinpä esityksiin pujahtivat mukaan myös aikansa skandaalit ja kohu-uutiset sekä muodin viimeiset oikut. Naisväeltä näkymättömissä toimivan nukkemestarin laulaen ja kimeä-äänisillä repliikeillä kertomaa esitystä säesti orkesteri. Markkinatoreilla esiintyviin ryhmiin liittyi mukaan taikureita, akrobaatteja ja muita yleisön mielikuvitusta kiehtovia taiteilijoita. Nukkemestarin, samoin kuin muusikoiden ja muidenkin esiintyjien ammatti periytyi isältä pojalle. Perheen naisväki saattoi osallistua nukkien vaatetuksen ja korujen valmistamiseen.

kulkue_intia

Rajasthanilainen hääseurue. Nukketeatterin hahmot seikkailevat myös perinteisissä puuleluissa, jotka ovat suosittuja matkamuistoja. Sulhanen ratsastaa valkoisella hevosella, punaiseen puettu morsian on kantotuolissa. Seurueeseen kuuluu aina muusikoita ja tanssijoita. (Chennai, 2014)

Nukketeatterien tärkeimmät numerot olivat alun perin romanttisia klassikoita, kuten kaikkien intialaisten hyvin tuntema, alun perin n. 400-luvulta peräisin oleva näytelmä Shakuntala tai joku Krishna-jumalan lukuisista lemmekkäistä seikkailuista. Teatterilaiset ottivat Intian itsenäistymisen jälkeen 1950-luvulla ohjelmistoonsa myös yhteiskunnallisia aiheita. Näitä olivat mm. kysymykset kastilaitoksesta ja köyhien asemasta, tyttöjen perheille lankeavista suhteettomista myötäjäisistä tai lukutaidottomuudesta. Nuket näyttelivät myös merkittävää osaa 1960- ja 1970-lukujen syntyvyyden säännöstelyyn pyrkivässä kampanjassa erityisesti maaseudulla. Nuken kertomana ehkäisytieto ja tarina onnellisesta perheestä, jossa on vain kaksi lasta sopivat myös naisväen korville. Kenties opastus myös hyväksyttiin marionettien esittämän näytelmän muodossa helpommin kuin pääkaupungista saapuneen valtion virkamiehen kaaviokuvin havainnollistama luento ehkäisyvälineiden käytöstä.


KERÄILIJÄN VINKKI
Rajasthanilaisista nukeista on tullut koko Intian yhteistä kulttuuriperintöä. Nukkeja on tarjolla lähes kaikkialla, erityisesti suurkaupungeissa ja tärkeissä turistikohteissa, kuten Agrassa. Usein matkailijalle tarjotaan nukkeparia Taj Mahalin kuuluisan rakkaustarinan päähenkilöinä, Shah Jahanina ja Mumtaz Mahalina. Tämä on kuitenkin vain myyntikikka. Nukkeostoksilla kannattaa kiinnittää huomio ensisijaisesti käsityön laatuun. Myös Bengalissa on oma kiinnostava sauvanukkeperinteensä Beni Putul.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat  ©  Daniel Wai Lwin Moe

Munkki matkaseurana

munkkimatkalla_detailTeos:  Myanmarilainen munkki Shin Sivalia esittävä veistos  Tekniikka ja materiaali:  Maalattu puu  Koko: korkeus 26 cm, norsun pituus 16 cm  Hankintapaikka ja -aika:  Shwedagon pagodin käsityöläispaja, Yangon 1996
————————————————————————————————————
Myanmarin entisen pääkaupungin Yangonin kuuluisamman nähtävyyden, 100 metrin korkeuteen kurottavan kultaisen Shwedagon pagodin portaikot ovat lukuisien puuveistopajojen ja uskontoon liittyvien oheistuotteiden aarreaitta. Kuvan puuveistos on löydetty puuveistäjän työpajan hylättyjen puukappaleiden kasasta. Norsun päällä seisovan munkin kuva on osin rikki ja kärsinyt lisäksi trooppisten hyönteisten aiheuttamista tuhoista. Asiakas on tuonut vanhan patsaan puuveistäjälle malliksi, jonka mukaan tilaus on sitten tehty.

Myanmarin buddhalaisuus kuuluu ortodoksiseen Theravada-koulukuntaan. Uskonnossa tämä tarkoittaa pālin kielen käyttämistä seremoniallisena pyhänä kielenä. Taiteessa henkilögalleria rajautuu yleensä historialliseen Gotama Buddhaan ja hänen legendaansa läheisesti kuuluviin hahmoihin. Veistos esittää norsun päällä seisovaa munkkia, Shin Sivalia. Shin ei ole henkilön nimi, vaan kunnioittava etuliite, jota käytetään yksinomaan korkea-arvoisista buddhalaisista munkeista. Shin Sivalin legenda kertoo, että hän syntyi kuninkaalliseen perheeseen Nepalissa vietettyään kokonaista seitsemän vuotta äitinsä, kuningatar Suppavasan kohdussa. Poika osasi puhua jo vastasyntyneenä. Legendassa on siten yhtymäkohtia Gotama Buddhan legendan kanssa. Sivali liittyi munkkikuntaan Buddhan lähimmän oppilaan Sariputtan vihkimänä. Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on, että Shin Sivali tunnettiin Myanmarissa jo ennen buddhalaisuuden rantautumista kuningaskuntaan.

Shin Sivali esitetään aina munkin kaapuun puettuna, kädessään vaellussauva, almukulho, munkkien käyttämä pyöreä palmunlehtiviuhka ja rukousnauha. Esimerkkiveistoksen käsi on poikki, joten vaellussauva on poissa. Tässä munkki seisoo norsun päällä. Eläimen syöksyhampaat ovat kadonneet, mutta seikka, että niiden paikka on selvästi havaittavissa paljastaa asiakkaan syntymäpäivän: hän on syntynyt keskiviikkona, aamupäivällä. Myanmarissa horoskoopit ovat erittäin tärkeitä ihmisten arjessa. Horoskooppi perustuu kahdeksaan viikonpäivään, ei siis syntymäkuukauteen kuten Euroopassa tai syntymävuoteen, kuten kiinalaisperäisessä eläinhoroskoopissa. Viikonpäivistä keskiviikko jaetaan kahtia puolilta päivin. Syöksyhampailla varustettu norsu toimii silloin syntyneiden suojelijana ja onnea tuottavana amulettina.

Shin Sivali on matkalaisten ja kodin suojelija. Hänen arvellaan turvaavan kotia mm. tulipaloilta ja karkottavan varkaat. Buddhalaisuuden ikivanhoihin kirjoituksiin ja melko vaativaan abstraktiin filosofiaan liittyi jo varhain tavallista kansaa lähellä olevia hyväntahtoisia suojelijoita. Shin Sivali on Myanmarissa heistä kenties rakastetuin. Myanmarilaiset uskovat, ettei Shin Sivali ole ”oikeasti” kuollut, vaan valvoo uskovien hyvinvointia joltakin aistihavaintoja korkeammalta tasolta. Hänelle osoitettujen maallisten toiveiden voi siksi olettaa myös toteutuvan. Samantyyppisiä uskomuksia löytyy myös muualta Aasiasta, mm. Japanista, eivätkä käsitykset ole oikeastaan kovin kaukana katolisuuteen kuuluvasta pyhimysten palvonnastakaan.


KERÄILIJÄN VINKKI
Kuvan veistos on löydetty veistäjän pois heittämien puukappaleiden joukosta hänen työhuoneensa läheltä. Älä vie mitään esineitä mukanasi kysymättä ensin lupaa (ja hintaa) käsityöläiseltä tai mahdolliselta omistajalta. Asiasta voi syntyä kiistaa ja pahimmassa tapauksessa joudut selvittelemään juttua poliisin kanssa. Temppeleiltä, luostareista ja pagodeista ei missään tilanteessa saa irrottaa osia matkamuistoiksi. Antiikin ostaminen hämäräperäisiltä kauppiailta on rikos.

Tarina paimenpojasta

poikaharka
Teos:
  Vietnamilainen vesinukketeatterin nukke (pienoismalli)  Tekniikka ja materiaali:  Maalattu puu  Koko: korkeus 31 cm, puhvelihärän pituus 32 cm  Hankintapaikka ja -aika:  Ho Chi Minh City, Vietnam 2008
————————————————————————————————————
Tarina paimenpojasta on lähes 2000 vuotta vanha buddhalainen vertauskuva olemassaolon harhasta vapautusta etsivän ihmismielen matkasta. Tarina on kirjattu ylös ainakin Maha Gopalaka Suttaan ja muihin varhaisiin pyhiin teksteihin. Kuvallisen muotonsa tarina sai 1000-1100-luvulla, jolloin kiinalaiset mestarit alkoivat esittää Tarinaa paimenpojasta kymmenen maalauksen sarjana. Ensimmäisissä kuvissa paimenpoika etsii puhvelihärkäänsä ja huomaa sen jättämät jäljet maassa. Jälkiä seuraten hän löytää eläimen, mutta se ei suostu tottelemaan vaan pyrkii pakoon. Viimein paimen kesyttää härän ja ratsastaa kohti kotia huiluaan rauhoittavasti soittaen. Tarina jatkuu filosofisempaan suuntaan: aamun sarastaessa poika herää huomaamaan, ettei puhveli olekaan todellinen. Valaistuneena kaikkeus muuttuu siksi, mitä se todella on: tyhjää.

paimenjaharka

Vietnamilainen uudenvuoden (TET) kuva Paimenpojan tarinasta. Puupiirros on painettu Dong Hon kylässä, joka on viimeisiä perinteisen taidemuodon säilyttäjiä Vietnamissa

Kuva puhvelihärän selässä istuvasta paimenpojasta pitää sisällään koko tarinan. Ihminen etsii totuutta ja viisautta seuraamalla erilaisia polkuja, kunnes jäljet johdattavat hänet Itsen, oman levottoman Mielen luo. Mieli, villi puhvelihärkä, on kesytettävä ja sen voi tehdä vain ihminen itse. Buddhalaisuuden opetuksen mukaan voima Mielen taltuttamiseksi on meistä jokaisella. Ei ole mitään oppia tai jumaluutta joka rientäisi apuun. On vain Mieli ja Tahto. Erityisesti Zen-buddhalainen koulukunta omaksui vertauskuvan mielellään. Aihetta on käsitelty Kiinan, Japanin, Korean ja Vietnamin taiteessa runsaasti. Lännessä tarina tuli tutuksi viimeistään 1960-luvulla, kun kiinnostus Aasian kulttuureihin ja uskontoihin sai monien julkisuuden henkilöiden kautta muodin tunnusmerkkejä. Zen-filosofia kuuluu esimerkiksi yhdysvaltalaisen säveltäjän John Cagen (1912-1992) musiikissa.

Vesinukketeatteri on Vietnamin erikoisuus. Siinä puisia nukkeja liikutellaan vesialtaassa pitkien sauvojen varassa. Nukkien käsittelijät ovat katsomolta piilossa korkean bambuverhon takana. He työskentelevät seisoen vyötärön korkeudelle ulottuvassa vedessä. Näyttämön kulissina on usein palatsiarkkitehtuuria jäljittelevä rakennelma. Esitystä säestää orkesteri, jonka laulaja kertoo esitettävää tarinaa. Näytelmät ovat tavallisesti vanhoja kiinalaisia tai vietnamilaisia kansantarinoita. Aidot teatterinuket ovat suuria ja niiden käsittely vaatii sekä taitoa että voimaa. Puinen nukke voi painaa jopa 15 kg. Häikäisevät monen nuken synkronoidut tanssiesitykset ja tulta syöksevien lohikäärmeiden sukeltaminen veden alta ovat unohtumattomia elämyksiä. Teatterit Ho Chi Minhissä ja Hanoissa myyvät esitysten yhteydessä pienempiä nukkeja matkamuistoiksi.


KERÄILIJÄN VINKKI
Paimenpoika ja puhvelihärkä -aihelma on suosittu kautta Aasian. Keräilijä voi keskittää kokoelmansa vain yhden aiheen tai teeman ympärille. Vanha buddhalainen vertauskuva kattaa mahdollisuuksia kiinalaisista maalauksista japanilaiseen puupiirrokseen ja vietnamilaisista vesinukeista eri materiaaleista valmistettuihin veistoksiin.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat  ©  Daniel Wai Lwin Moe

Natsuo kävi täällä! Senjafudat keräilykohteena

susumeodoriTeos:  Kolme osakuvaa tanssivia hahmoja esittävästä senjafuda-sarjasta  Tekniikka:  Puupiirros  Yhden vedoksen koko: 95 x 142 mm  Hankintapaikka ja -aika:  Antikvariaatti Kiotossa, Japanissa 2013
————————————————————————————————————
Esiteltävä vedossarja pohjautuu mestaripuupiirtäjä Katsushika Hokusain (1760-1849) vuonna 1815 julkaisemaan kirjaan Hokusai Manga (vol. 3), joka kuvaa mm. Japanin perinteisiä kansantansseja. Nämä senjafudat kuvaavat Suzume Odoria eli ”Varpustanssia”, jonka muurarit kehittivät omaksi ilokseen uurastaessaan Sendain linnan rakennustyömaalla 1600-luvun alussa. Hokusain puupiirroksena painetun mangakirjan aukeamalla on 33 varpustanssin asentoa kuvattuna humoristisena liikesarjana. Miespuolisen tanssijan kasvot peittää pyöreä työläisten olkihattu. Tanssiva hahmo on pukeutunut lisäksi perinteiseen happii-takkiin ja fundoshi-lannevaatteeseen, joka jättää pakarat paljaaksi. Asu viittaa kansanomaiseen juhlapäivään, matsuriin, johon kuvan henkilö osallistuu vinhalla tanssillaan. Tanssijan kuvaikkunan vieressä vasemmalla on keräilyryhmän jäsenten nimiä. Niiden taustaksi on painettu kankaan kuviointia muistuttava pinta.

Senjafudat (joskus myös senshafuda) ovat buddhalaisille temppeleille tai shintopyhäköille jätettäviä ”käyntikortteja”. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Tuhannen pyhäkön lappusta”. Senjafudien historiaa tunnetaan ainakin hienostuneesta hovikulttuurista muistetulta Heian-kaudelta (794-1182), jolloin buddhalaisuus oli vakiinnuttanut asemansa Japanissa. Alunperin puisen nimilapun oli tarkoitus toimia näkyvänä todisteena vierailusta temppelillä. Henkilökohtaisella senjafudalla oli myös toinen, uskontoon liittyvä tehtävä: senjafudan myötä pieni osa henkilöstä jäi ikäänkuin pysyvästi temppelille, jolloin hän sai sekä nauttia maallisen elämän iloista, että pysytellä symbolisesti uskonnon luoman pyhän tilan suojassa.

fudawoharu2

Fudalappunen liimattiin temppelin porttiin pitkän harjan avulla. Kuvan senjafuda sijoittuu Uenoon ja keräilysarjan pääsponsorin nimi Yamaguchi Shigeru on vedoksessa mukana suurilla kirjaimilla

Pyhiinvaellusmatkojen suosion kasvaessa Edo-kauden loppupuolella senjafudia ryhdyttiin valmistamaan puupiirroksina. Henkilön nimen yhteyteen sommiteltiin joskus myös kuva tai symboli, joka kertoi senjafudan painattajan persoonasta. Vähitellen kuva-aiheet monipuolistuivat ja niissä alkoi näkyä kauppiaiden (myös kauppojen) ja fudakeräilyä harrastavien ryhmien nimiä. Kauneimmista pyhäkkölipuista otettiin suuria painoksia ja niitä vaihdeltiin muiden harrastajien kesken.

natsuo

”Natsuo” -nimen senjafuda

1830-luvulla Japanissa toimi kolmisenkymmentä senjafuda-keräilyryhmää. Keräilijät olivat varakkaita kulttuurihenkilöitä, jotka myös usein kustansivat julkaistavia fudasarjoja. Senjafudat saivat Meiji-Taisho-kaudella (1868–1926) taiteellisesti entistä kunnianhimoisempia ja vaihtelevampia muotoja. Aiheet heijastelivat monia inhimillisen kiinnostuksen kohteita kuvaten mm. astrologisia eläimiä, kansantaidetta, leluja, kuuluisia maisemia ja kabuki-teatteria ukiyo-e tyyliin. Onkin selvää, että nämä senjafudat olivat tarkoitettu ensisijaisesti keräilijöille, ei temppeleiden seinille kiinnitettäviksi. Senjafuda-lappuja ei siksi voida oikeastaan luokitella uskonnollisten painotuotteiden ryhmään.

Monet varhaisen Edo-kauden matkailijat kiertelivät liimailemassa yksinkertaisia nimilappusiaan pyhäköille ilman sen syvällisempää hartautta. Saattoihan temppelille viety lappunen tuoda arkeen onnenkantamoisen, kukapa tietää. Samalle pyhäkölle matkattiin usein toisenkin kerran, katsomaan ja ilahtumaan oman senjafudan jälleennäkemisestä. Nykyisin lappusten liimaaminen temppeleille ja pyhäköille on kiellettyä.


KERÄILIJÄN VINKKI
Puupiirroksella painetut vanhat senjafudat ovat kiehtova ja varsin edullinenkin keräilykohde. Kokonaisen teemallisen fudasarjan tunnistaa sarjan alku- ja loppukuvasta. Ne poikkeavat yleensä sarjan muusta kuvailmaisusta ja niihin on merkitty myös sanat ”alku” ja ”loppu”, sekä keräilyryhmän nimi ja päiväys. Kokonaisia sarjoja on vaikea löytää ja ne ovat luonnollisesti kalliita. Puupiirroksella toteutetut senjafudat ovat kuitenkin yksittäisinäkin kauniita matkamuistoja. Japanissa niitä voi löytää antikvariaateista ja ukiyo-e puupiirrosten myyntipaikoista.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat  ©  Tuula Moilanen

Myanmarin tanssivat nuket

 

Teos:  Myanmarilainen marionettinukke  Tekniikka ja materiaali:  Maalattu puu  Koko: korkeus 40 cm  Hankintapaikka ja -aika:  Vas. lähikuvassa, Mandalay, 1994. Oik. Shwedagon pagodi, Yangon (Rangoon) 1987
————————————————————————————————————

Marionettinuket esittävät myanmarilaisen nukketeatterin Yokhte Pwen prinssiä (lähikuva) ja Nat-henkeä (oikealla). Nat-nukella on muinaisten kuninkaallisten korkeaa kruunua muistuttava päähine ja käytetyistä vaatekankaista ommeltu hieman kulunut asu paljettikoristeineen. Kasvot on maalattu perinteiden mukaan valkoisiksi. Oikeanpuoleisella, prinssiä esittävällä nukella on aidoista hiuksista rakennettu miesten perinteinen nutturakampaus. Miehiä esittävien nukkien kasvot meikataan voimakkaasti silmiä ja huulia korostaen, samoin kuin perinteisessä tanssiteatterissa ja Natpwe-esityksissä. Natpwe on animistinen tanssirituaali. Kuvan marionetit ovat matkailijoille valmistettuja muistoesineitä. Niiden jäsenet liikkuvat, mutta niitä ei ole tarkoitettu esityksessä käytettäviksi, monimutkaisella nyörityksellä ja lukuisilla liikkuvilla osilla varustetuiksi teatterinukeiksi.

Marionettiteatteri on tärkeä osa Myanmarin (Burman) perinteistä kulttuuria. Marionettien nykivät liikkeet ovat edelleen osa ihmisten esittämän klassisen tanssiteatterin estetiikkaa. Ennen brittien siirtomaa-aikaa kuningashuoneen virkamiehistöön kuului erityinen Nukketeatteriministeri, joka huolehti arvostetun taidemuodon korkeatasoisuudesta. Kuninkaallisen ajan antiikkinukkeja ei Myanmarissa ole säilynyt, mutta 1990-luvulla taidemuoto koki renessanssin muutamien asialleen omistautuneiden teatterien ponnistelujen tuloksena. Aidot teatterinuket ovat melko suurikokoisia ja painavia. Niiden asut jäljittelevät muinaisten kuninkaallisten hoviasuja. Nuket ovat aina sukupuolellisia.

Nukketeatteriesitykset ja ihmisten esittämä tanssiteatteri alkavat aina ruokalahjojen tarjoamisella Nat-hengille ja naispuolisen Nat-papittaren Natkadawn tanssilla. Näytelmät ovat katkelmia tunnetuista vanhoista legendoista ja kansanomaisista tarinoista. Teatteriseurue saattaa myös kehitellä esityksiin komediallisia sketsejä, jotka kommentoivat piilotetusti poliittista tilannetta. Nukketeatterilla oli sama tehtävä myös itsevaltaisten kuninkaiden aikana: kuninkaalle voitiin esittää epäkohtia ja valituksia vaikkapa korruptiosta nuken välityksellä näyttelijän joutumatta itse vaaralliseen tilanteeseen. Eläimiä esittävien nukkien näytelmät liittyvät löyhästi buddhalaisiin Jataka-tarinoihin, Buddhan aikaisemmista elämistä kertoviin faabeleihin.

Myanmarilainen klassinen tanssi jäljittelee nukkien nykiviä liikkeitä:
KATSO VIDEO


KERÄILIJÄN VINKKI
Keräilijälle tärkeä tieto on hankintoja tehdessä kysymys, onko nukke ns. ”tanssiva nukke” (dancing puppet) vai ”riippuva nukke” (hanging puppet). Tanssiva nukke on aina kalliimpi, sillä sen valmistaminen ja nyöritys on haastavaa. Lisäksi nuken kasvojen ja vartalon väritys on tärkeä: perinteisesti nuket maalattiin valkoisiksi. Turistien kysyntään on kuitenkin vastattu maalaamalla nuken kasvot ruskeiksi. Nukkien koko on myös huomattavasti pienentynyt viimeisten 20-30 vuoden aikana. Nykyisin turistimarkkinoilla on tarjolla runsaasti koristeellisia 15-25 cm korkeita matkamuistonukkeja.

Artikkeli  ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuvat  ©  Daniel Wai Lwin Moe