Maaliskuussa valo lisääntyy ja aurinkoisena päivänä voi jo aistia lämmön hyväilevän kuin varkain. Japanissa valmistaudutaan kevään juovuttavaan näytökseen, kun kirsikkapuut avaavat herkät kukkansa kaupunkien puistikoissa. Suomalaiset kokevat usein yhteyttä kaukaisen maan kulttuuriin. Onkin hienoa, että suomeksi käännettyä japanilaista nykykirjallisuutta julkaistaan jo runsaasti. Seuraavassa artikkelissa käännetään katse kuitenkin historiaan, shōgunien aikakauden tuotteliaan kertojan johdattamana.

Ihara Saikaku, KIRSIKKATYTTÖ

Metsikön reunustama maantie kulkee kirsikkapuistaan tunnetun Sagan rinteellä keisarillisesta Kiotosta länteen. Kaksi nuorta miestä keskustelee elämän tarkoituksesta. Toinen hakee merkitystä nautinnoista, toista askarruttaa kaiken katoavaisuus. Satunnainen ohikulkija kuulee miekkosten mietteet ja lähtee uteliaana seuraamaan minne miehet ovat matkalla. Metsän keskeltä löytyy vaatimaton erakkomaja, jossa asuvaa vanhaa naista kulkijat jäävät haastattelemaan. Ehkä kokenut rakkauden ammattilainen suostuisi paljastamaan niksin tai pari lemmiskelyn taitoja vasta opiskeleville. Naisen elämäntarina vie niin miehet kuin lukijankin matkalle Edo-kauden suurkaupunkien loistoon ja kurjuuteen. Aisti-ilojen ja ylellisten kutsujen, musiikin, teatterin ja hohtavan silkin maailma ukiyo on katoava kuin kirsikankukkien lyhyt kukoistus. Nuoren kevytmielisen tytön tie vie kiotolaisen aatelisrouvan seuralaisesta lääninherran jalkavaimoksi ja sieltä ilotalon tavoitelluimmaksi kaunottareksi. Jälkeensä hän jättää miesten savuavia sydämiä. Sanojaan säästelemättä tyttö pilailee asiakkaidensa kustannuksella ja ohittaa nauraen kaupungin portilla kerjäläisenä elää kituuttavan entisen ilotytön varoittavan esimerkin.

Teoksen suomenkielinen nimi Kirsikkatyttö on viittaus lyhyeen kukoistukseen. Japaninkielinen Kōshoku Ichidai Onna tarkoittaa jotakuinkin maalliseen elämään yksin jääneen naisen tarinaa. Maallisella tarkoitetaan tässä buddhalaista aistien vangiksi jäämistä, harhaan tarrautumista. Naisen tarina etenee syöksykierteen lailla kohti vääjäämätöntä päätöstään. Ukiyo on maailma, jossa nuoruus on valttia ja ihmiset käyttötavaraa. Tarinan lopussa vanha nainen astelee buddhalaiseen temppeliin, jonka pyhiä veistoksia tarkastellessaan hän yllättäen tunnistaa niiden piirteistä entiset rakastajansa. Elokuvien ystävät muistavat Kenji Mizoguchin mestariteoksen Oharu – naisen tie (1952), joka perustuu Saikakun kirjaan. Sen unohtumattomassa loppukohtauksessa ollaan Kioton upeassa Sanjūsangen-dōn temppelissä. Miesten kasvot sulautuvat siinä myötätunnon jumaluuden Kannon bosatsun piirteisiin.

Tokugawa shogunaatti vakiinnutti maassa rauhan vuonna 1603, levottomien ja väkivaltaisten vuosisatojen jälkeen. Elämä löysi uutta virtaa vauraiden kaupunkien kasvuvoimasta. Osaka oli yksi kaupallisen toimeliaisuuden keskuksista. Ihara Saikaku syntyi kauppiaan poikana Osakassa 1642. Hän aloitti kirjailijan uransa haikai-runojen laatijana. Haikai tai haikai no renga on ketjurunouden muoto, jossa kaksi tai useampi kirjoittaja laatii vuorotellen 5-7-5 ja 5-5 tavuista koostuvia säkeistöjä. Tyyli runoissa on keveää ja edellyttää osallistujilta nokkelaa älyä ja kirjallisen perinteen tuntemusta. Saikaku valitsi aiheensa ja kielensä kaupunkilaisten puhetyylistä. Tragedia kohtasi kirjailijaa vuonna 1675, kun hänen rakas vaimonsa yllättäen kuoli. Pariskunnan kolme lasta ja perheyritys jäivät nyt Saikakun vastuulle. Kun sokeana syntynyt tytärkin kuoli, jätti mies lapset ja liikkeen sukulaisten hoiviin ja lähti vaellusmatkalle. Kirjalliset vaellukset olivat Edo-kaudella suosittuja samoin kuin matkat Tōkaidōn tien kuuluisille nähtävyyksillekin.

Ihara Saikakun tuotannossa kaikuu vaikutteita matkoilla tavattujen ihmisten tarinoista ja kohtaloista. Hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa oli elämänvirrassa kolhiintuneiden puolella. Nykylukijaa liikuttaa kirjailijan lempeä suhtautuminen eroottisen intohimonsa valtaan joutuneiden naisten valintoihin. Ankarammin hän kuvaa miehiä, joiden mielitekojen ja määräysvallan alaisena ruumistaan myyvät naiset elävät. Kovin kaukaa haettu ei ole vaikutelma 1600-luvun metoo-liikkeestä! Hyvinkin rehevää kansankieltä käyttävän kirjailijan tyyli sai varmasti kulmakarvat kohoamaan aatelisten ja kenties myös shōgunaatin sensorien piirissä, mutta kansalaiset ottivat kertomukset omikseen. Nykylukijaa kenties kiinnostaa myös tieto, että Ihara Saikakun rakkausseikkailuissa esiintyvät sateenkaaren kaikki värit. Homoeroottinen rakkaus ei ollut mitenkään paheksuttua tai erikoista Edo-kauden Japanissa.

Ihara Saikakun tuotannosta on suomennettu vain tässä esitelty iättömältä tuntuva teos Kirsikkatyttö (1975) ja lisäksi Viisi naista jotka rakastivat rakkautta (1977). Niitä kannattaa kysellä antikvariaateista ja kirjastosta. Englanniksi teoksia on tarjolla useampiakin (Adlibris)  

Ihara Saikaku, Kirsikkatyttö (1978)
suom. Martti Turunen. Otava, kovakantinen 170 sivua.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe

Kiinalaisen kalenterin mukainen uusi vuosi vaihtuu helmikuussa. Hevonen laukkaa sisään, kun käärme solahtaa takaisin maanalaiseen koloonsa. Kiinalaista kirjallisuutta käännetään nykyisin jo kiitettävässä määrin myös suomen kielelle. Kulttuurin suurvaltaan on hyvä tutustua vaikkapa tämän mielenkiintoisen tarinan kautta.

Ge Fei, NÄKYMÄTTÖMYYSVIITTA

Kukapa olisi arvannut, että äänentoistolaitteiden yksityiskohtaisesta kuvailusta siunaantuisi mukaansatempaava mysteeri. Kiinalaisen Ge Fein teoksessa lukija istutetaan hämyisen kuppilan pöytään. Merkillistä elämäntarinaansa kerii auki vähän reppanalta vaikuttava ja hivenen änkyttävä mies. Pian levylautasella jo pyörii Kiinan lähihistoria. Kulttuurivallankumouksen mallioopperat risteävät länsimaisen taidemusiikin mahtipontisten sävelmien kanssa. Kertoja, äänentoistolaitteiden itseoppinut rakentaja kasvaa vaiteliaiden miesten jalanjäljissä alansa mestariksi. Epäonninen avioliitto, perustavaa laatua oleva rahapula ja riita sisaren kanssa ahdistavat. Päättämättömyys ja rohkeuden puute saavat tarinan päähenkilön tarttumaan viimeiseen oljenkorteen tilanteen ratkaisemiseksi. Ei muuten olisi kannattanut. Vai ehkä sentään? Kirjassa ollaan edetty jo puoliväliin, ennen kuin lukijalle selviää edes kertojan nimi. Merkille pantavaa on myös muutamien muiden tärkeiden henkilöiden nimettömyys ja kasvottomuus.

Kirjan nimi Näkymättömyysviitta (Yinshenyi, engl. Invisibility Cloak) viittaa kirjan sivuilla kuin ohimennen mainittuun fiktiiviseen seurapiirijulkkis Mou Qishaniin. Hänen huhutaan omistaneen kyseisen taikakapineen, jonka suojassa hänen arvaillaan olleen läsnä milloin missäkin tapahtumassa. Kertojan näkymättömyydellä on kuitenkin mitättömyyden vivahde. Hän elää elämäänsä yksin, vailla merkitystä. Elämäntarinan voi siksi kertoa durraviinakupposen ääressä häpeämättä satunnaiselle kuuntelijalle – lukijalle.

Rauhallisen alakuloisena edennyt juoni saa yllättävän käänteen, kun mukaan tapahtumiin astuu pelottava Ding Caichen. Elokuvien ystävät ilahtuvat, kun tarinassa mainitaan hongkongilaisten kummituselokuvien klassikko, Siu-Tung Chingin Aavesoturi (1987). Siinä yksinkertainen ja hyväntahtoinen veronkantaja Ning Caichen rakastuu kummitusneitoon. Kun Näkymättömyysviitassakin alkaa tapahtua kummia, voi lukija kenties miettiä mistä tässä kaikessa on lopulta kysymys. Myös Kiinan 1900-luvun historian käännekohtia käydään läpi mieleenpainuvalla tavalla. Ihmisyyden peruskysymyksethän askarruttavat meitä kaikkia aikakaudesta ja kulttuuripiiristä riippumatta.

Ge Fei (s. 1964 oikealta nimeltä Liu Yong) on yksi Kiinan eturivin nykykirjailijoista. Hänen tyylilajikseen nimetään usein avantgarde ja ehkä länsimainen lukija löytää Näkymättömyysviitan tarinasta yhtäläisyyksiä vaikkapa Kafkaan tai Murakamiin. Ge Fein runsaasta tuotannosta on käännetty englanniksi pääasiassa novelleja. Palkittu Näkymättömyysviitta on toistaiseksi hänen ainoa suomennettu teoksensa. Kirjailijan työnsä ohessa Ge Fei on tehnyt pitkän akateemisen uran. Hän toimii tällä hetkellä kirjallisuuden professorina Beijingin Qinghua-yliopistossa

Ge Fei, Näkymättömyysviitta (2021)
suom. Rauno Sainio. Aula & Co, kovakantinen 144 s.

Kirjan esittely, Irene Wai Lwin Moe

Limonia acidissima on jättimäinen puu. Sen kaarna on rosoista ja kovaa. Kuten tieteellinen nimi vihjaa, voi murskattuja lehtiä nuuhkaiseva erottaa sitrusmaisen tuoksun. Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa yleinen puu tuottaa halkaisijaltaan 5-9 cm kokoisia kovakuorisia hedelmiä, jotka sisältävät runsaasti proteiinia ja muita ravintorikkaita aineksia. Puun ja sen hedelmien ulkonäkö on innoittanut sen naapureina asuvat ihmiset nimeämään sen ”puuomenaksi”, ”elefantin omenaksi” ja ”apinanhedelmäksi”. Puun valkeat kukkaset muodostavat pallomaisen ryppään. Lukija tutustuu kuitenkin kukkien ja hedelmien sijasta varmemmin puun kuoreen, jolla on varsin näkyvä rooli nykypäivän Myanmarissa.

Moni Myanmarissa (ent. Burma) matkaillut on kiinnittänyt huomiota paikallisten käyttämään keltaiseen thanaka-puuteriin, jota sekä miehet että naiset sivelevät anteliaasti kasvoilleen. Etenkin ulkosalla työskentelevien poskia ja nenää peittää paksu annos auringolta suojaavaa tahnaa. Hienostuneet kaupunkilaiskaunottaret huolehtivat kevyemmän kuvion säännönmukaisuudesta. Joskus puuteri on taputeltu poskille esimerkiksi lehden muotoon stensiiliä apuna käyttäen.

Thanakalla on Myanmarissa jopa kahden tuhannen vuoden historia. Baganin temppelikaupungissa on säilynyt seinämaalauksia, jossa hovinaisten kasvoilla näkyy puuteripyörre. Thanaka marssi sotilaiden mukana 1700-luvulla myös naapuriin, nykyisen Thaimaan puolelle, mutta ymmärrettävästä syystä valloittajien muoti ei levinnyt siellä suuren yleisön käyttöön, vaikka sen ihoa hellivä voima tunnustettiinkin.

Alussa kuvailtu ”elefantin omenapuu” ei ole ainoa thanaka-puuterin lähde. Eri puolilla Myanmaria käyttöön valitaan paikallisia puulaatuja. Puun täytyy kuitenkin olla vähintään 35-vuotias, jotta sen kuori soveltuu thanakan valmistukseen. Niinpä basaareissa ja katukauppiaiden valikoimissa on erilaisia n. 30 cm pituisia puunkappaleita asiakkaiden mieltymyksien mukaan. Puuteritahna valmistetaan kotona hankaamalla puukappaleen kuorta litteään kivilaattaan. Joukkoon lisätään tilkkanen vettä. Työtä jatketaan, kunnes on saatu aikaan riittävä määrä sileää, miellyttävästi hieman santelipuulta tuoksuvaa tahnaa, joka sitten sivellään erityisellä harjalla kasvoille. Nykyisin thanaka-puuteria on kaupungeissa tarjolla myös jauheena ja ”kakkupuuterina” eli tahnasta puristettuina tankoina. Päivittäinen puuteriannos valmistetaan kuitenkin käsin.

Thanakan arvellaan olevan myanmarilaisten naisten erittäin kauniin ihon salaisuus. Sitä on tutkittu 2010-luvulla myös tieteellisesti. Thanaka suojaa uv-säteilyltä, mutta se myös supistaa huokosia ja viilentää mukavasti ihoa. Edullinen luonnonpuuteri on pitänyt pintansa Myanmarissa kansainvälisten kosmetiikkayritysten kiivaasta markkinoinnista huolimatta. Thanaka onkin viehättävä lisä omintakeisesta pukeutumiskulttuurista edelleen kiinni pitävässä maassa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Huikaisevan kaunis nainen kiitää taivaiden halki tiikerin selässä. Kahdeksaa käsivarttaan kohottaen hän sinkoaa tappavia aseita kohti mustaa puhvelihirviötä. Durga, Himalajan vuorilla syntynyt sodan jumalatar on ainoa, joka voi surmata kuolemattomuutta tavoittelevan demonin. Suurten hindutemppelien mestarillisissa reliefeissä dramaattinen taistelu herää eloon. Durga, kuolemaa hallinnoivan Kalin avatar suojelee puoleensa kääntyviä uskovaisia. Intian itsenäistymisen aikaan Durga vakiintui edustamaan oikeutettua taistelua siirtomaaisäntiä vastaan. Tiikeri, voiman ja voittoisan kamppailun symboli on hänen ratsunsa. Durgan askeettinen puoliso, Shiva kuvataan usein istumassa tiikerin taljalla. Tuo hindulaisuuden pantheonin tärkeimpiin kuuluva jumala luo maailman aina uudelleen ja uudelleen tuhon jälkeen.

Tiikerillä on tärkeä rooli myös kiinalaisessa mytologiassa. Taolaisuuden mukaan universumin ilmansuuntia hallinnoi neljä eläintä. Pohjoista suojaa musta kilpikonna, itää sininen lohikäärme, etelää punainen feeniks ja länttä valkoinen tiikeri. Luonnossa väritykseltään valkoinen tiikeri on harvinainen, mutta ei tavaton. Sen näkemisen arvellaan tuottavan onnea. Niinpä Singaporen eläintarhan tiikeriaitaukselle, jossa moinen olento elää, on aina pitkä jono. Kansanomaisen uskomuksen mukaan myös tiikerin kuvalla oli voimaa suojella kotia kolmelta onnettomuudelta: tulipalolta, varkailta ja pahojen henkien hyökkäyksiltä. Vielä nykyisinkin pikkulasten vaatetuksessa, päähineissä ja kenkien koristeissa suositaan viittauksia tiikeriin.

Intiassa, Kaakkois-Aasiassa, Kiinassa ja Koreassa tiikereitä elää vielä luonnossa, mutta Japaniin tuo uljas eläin päätyi vain taljana tai kuvana. Buddhalaiset oppineet olivat tuoneet Kiinasta taideteoksia, joita japanilaiset taiteilijat innokkaasti jäljensivät. Tiikerin asentoja ja eleitä pyrittiin etsimään elävästä mallista, tutkimalla kotoisan kissan liikkeitä. Zen-buddhalaisessa taiteessa munkin rinnalle kuvattu tiikeri viittaa pikemminkin munkin luonteeseen, kuin todelliseen eläimeen. Buddhalaisen zen-koulukunnan harjoitteet ovat ankaran askeettisia ja vaativat Valaistumista etsivältä voimaa ja ponnistelua. Hurjapäisen Durgan, intialaisen sodan jumalattaren ratsu on buddhalaisessa luostarissa saanut tehtäväkseen symboloida henkistä kamppailua.

Tiikerin vuonna syntyneet ovat oman tiensä kulkijoita. He käyvät pelottomasti käsiksi haasteisiin. He ovat aina valmiita auttamaan ja puolustamaan läheisiään. Tiikerien syntymävuosia ovat 1926, 1938, 1950, 1962, 1974, 1986, 1998, 2010 ja 2022. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Piirros © Daniel Wai Lwin Moe