Silkki ja Kiina liittyvät mielikuvituksessamme yhteen. Ylellisten silkkikankaiden kauppa lainasi myös nimen tuhatvuotiselle kulkureitille Kiinan Xi’anista Konstantinopoliin, Damaskokseen ja edelleen Välimeren yli Euroopan suurin kaupunkeihin. Se on tosin myöhempää alkuperää: saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra Ferdinand von Richthofenin nimesi reitin Silkkitieksi vasta vuonna 1877. Myytti rohkeasta ja uskollisesta hevosesta liittyy yllättävällä tavalla legendaan silkkiä tuottavan mulperiperhosen toukasta.

Kauan sitten Kiinan keisari hankki miehiä armeijaansa. Maanviljelijän perheessä ei ollut poikia, joten isä joutui värvätyksi joukkoihin. Tytär itki ja kaipasi kauas kotiseuduiltaan päätynyttä isäänsä. Kului kuukausia, eikä perhe tiennyt oliko isä elossa vai kuollut. Isän hevonenkin riiputti kaulaansa ikävöidessään isäntäänsä. Eräänä iltana tytär vei apetta hevoselle. Hän hyväili eläimen kaulaa ja vannoi tulevansa hevoselle vaimoksi, jos tämä vain etsisi isän sotatantereelta ja toisi tämän turvallisesti kotiin. Seuraavana aamuna hevonen oli poissa, mutta kuukauden kuluttua se ravasi talon pihaan isäntä selässään. Isä kauhistui kuultuaan, että tytär oli lupautunut hevoselle vaimoksi. Raivoissaan hän meni ja tappoi uskollisen eläimen. Hevonen nyljettiin ja sen nahka ripustettiin ulos kuivumaan. Kun tytär asteli pihamaalle, tuuli tarttui nahkaan, kietoi sen neitokaisen ympärille ja lennätti hänet matkoihinsa. Tyttöä etsittiin kaikkialta, mutta tämä oli kadonnut. Lopulta isä huomasi pihan mulperipuun lehdellä toukan, jolla oli hevosen pitkää kalloa muistuttava pää: tyttö oli muuttunut silkkiäisperhosen toukaksi.

Hevoset olivat muinaisille kiinalaisille arvokkaita eläimiä. Niiden arveltiin olevan jumalten sanansaattajia ja monella tapaa ihmeisiin kykeneviä olentoja. Keski-Aasiasta kotoisin olevia Ferghanan hevosia arvostettiin niin paljon, että niitä hankittiin naapurimaista keisarillisiin talleihin sotajoukkojen voimalla. Silkkiäistoukan legenda antaa aavistaa, että hevosia myös uhrattiin jumalille. Hevosten uhraaminen on ollut tapana lukuisissa kulttuureissa, vaikka eläintä ei aina seremoniassa surmattu.

Shintolaisessa Japanissa hevosen lahjoittaminen kami-jumaluudelle (jinme, myös shinme) on tapa, joka juontaa juurensa Nara-kaudelle (710-794). Mustan tai ruskean hevosen lahjoittaminen ilahduttaa myrskyjä hallitsevia kameja. Valkoinen hevonen on lahja keisarilta. Elävät hevoset ovat kallisarvoisia, mutta myös hankalia ja pyhäkölle runsaasti ylimääräisiä kustannuksia tuottavia lahjoja. Niinpä suurin osa kansalaisista luottaa kamien hyväksyvän myös puiset, savesta muovaillut ja pronssiin valetut hevoset. Tavallisten kansalaisten toiveet kulkevat jumalille yksinkertaisimmillaan puiseen ema-laattaan kirjoitettuna. Matkalainen näkee niitä maan kaikilla pyhäköillä myös nykypäivänä. Eläviä jinme-ratsuja on edelleen muutamilla tärkeillä pyhäköillä. Valkoisen hevosen näkeminen uudenvuoden pyhäkkökäynnillä on erityisen hyväenteistä.

Perinteisen kiinalaisen horoskoopin mukaan hevosen vuonna syntyneet ovat rohkeita, intohimoisia ja valmiita uhrauksiin läheistensä puolesta. Hevosten syntymävuosia ovat 1930, 1942, 1954, 1966, 1978, 1990, 2002 ja 2014. Koska kyseessä on kuukalenteri, tammi-helmikuun vaihteessa syntyneet voivat tarkastaa eläinmerkin vaihtumisen päivät netistä, esim. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiinalainen_horoskooppi

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe
Piirros (c) Daniel Wai Lwin Moe