Lokakuun iltojen hämärtyessä on ihana kutsua ystävät vieraisille. Hyvä ruoka kuuluu tietysti asiaan. On kiva kokeilla taitoja Master Chef -tyyliin ja valmistaa koleisiin iltoihin mukavasti lämpöä tuova myanmarilainen nuudeliherkku ohno khaukswe. Se valmistuu nopeasti ja maistuu erinomaiselle.

Ensin muutama sana monelle tuntemattomasta myanmarilaisesta keittiöstä. Aasian kulinarististen suurvaltojen, Intian ja Kiinan ”väliin” jäävä Myanmar on jännittävä sekoitus naapurimaidensa parhaita kokkailuja. Varsinkin naapurimaa Thaimaan kanssa Myanmarilla on runsaasti historiallisia makumuistoja. Riisi on Myanmarissakin tärkein raaka-aine. Sitä on viljelty maassa tuhansien vuosien ajan. Buddhalaisessa maassa liikutaan kasvisvoittoisella ravinnolla, mutta kana, kala ja äyriäiset maistuvat myös munkkikunnalle. Suurten nautaeläinten lihaa vältetään melko tarkkaan. Sadekauteen osuvan paaston aikana heinäkuusta lokakuuhun monet pidättäytyvät kaikesta eläinproteiinista. Myanmarin omintakeisin makuelämys lienee pikkelöidyistä teenlehdistä, tomaatista, paahdetuista maapähkinöistä ja seesaminsiemenistä ja erilaisista voimakkaista maustekasveista sekoitettu lahpet, johon paikalliset lisäävät vielä kuivattuja katkarapuja. Suomessa harvinainen kirpeä herkku vie kielen mennessään!

OHNO KHAUKSWE (veggie-vaihtoehto)
Tämän juhlatilaisuuksien ja perhepäivällisten yllättävän nopeasti valmistuvan nuudeliherkun resepti sisältää perinteisesti kanaa, mutta ohessa on kasvissyöjille maistuva tofuversio. Myanmarilaiseen ruokaan olennaisena kuuluva suolainen kalakastike voidaan korvata soijakastikkeella. Tässä reseptissä oikaistaan muutamia ruoanlaittoa hidastavia valmisteluvaiheita käyttämällä useimmista suomalaisista supermarketeistakin löytyviä tuotteita. Reseptissä ei mainita tarkkoja määriä, sillä ne löytyvät kokeilemalla ja maistelemalla. Kokeiluerän lähtökohtana voi olla reilu teemukillinen. Ruokaa valmistetaan yleensä suuri kattilallinen. Ruoka on sosekeittomaista eli nestettä täytyy olla niin runsaasti, että nuudelit peittyvät kookosmaitoon.

Tarvitset
Mukillinen silputtua sipulia (kelta- tai punasipuleita)
Paketti Tofu à la Minuten Thai Spiced*
Valkosipulia ja hienoksi raastettua inkivääriä
Teelusikallinen kurkumaa
Chilijauhetta tai kuivattuja chilipalkoja maun mukaan
Maizena-jauhoja
Öljyä
Kookosmaitoa, ohenna hieman vedellä
Riisinuudeleita (vermiselli)
* Voit valita myös maustamattoman tofun ja paistaa sen itse kuutioina.

Tarjoiluun
Kovaksi keitettyjä kananmunia viipaloituina (optional)
Salottisipulia ohuiksi viipaloituina. Huuhdo sipulisiivut kylmällä vedellä ja purista vesi pois.
Paahdettua sipulia (kaupasta valmiina) ja / tai suolapähkinöitä
Korianteria, mung-pavun ituja, sitruuna- tai limettilohkoja

1. Kuullota sipuli, valkosipulimurska ja inkivääriraaste öljyssä. Lisää kurkuma, chilijauhe tai kuivatut chilipalot.
2. Kun seos alkaa saada väriä lisää tofukuutiot. Pyörittele aineksia, jotta tofu imee sipulin makua. Lisää seokseen hieman kuumaa vettä ja sitten kookosmaito. Sekoittele kohtalaisella lämmöllä. Mausta seos soijakastikkeella ja tarvittaessa pienellä ripauksella suolaa. Sekoita nesteeseen maizenaa, jotta keitos sakeutuu.
3. Keitä riisinuudelit erikseen. Ne saavat jäädä hieman al-denteksi. Huuhtele kylmällä vedellä.
4. Pöytään asetellaan viipaloidut kanamunat, korianteri, salottisiivut, suolapähkinät, pavunidut ja sitruuna- tai limettiviipaleet ja paahdettu sipuli. Annoksen tykötarpeet ovat yhteisesti kaikkien ulottuvilla. Mikäli pöydässä istuu tulisen ruoan ystäviä, voi heitä varten tarjolle laittaa pieniksi pilkottua tuoretta chiliä.

Kata pöytään syvät lautaset, lusikka ja haarukka. Veitsi ei kuulu myanmarilaiseen ruokapöytään. Jokaiselle ruokailijan lautaselle nostetaan kourallinen nuudeleita. Jokainen täydentää oman annoksensa kananmunaviipaleilla, korianterilla, iduilla ja sipulilla, jonka päälle puristetaan tiraus sitruuna- tai limettimehua. Kookosmaito-tofu-keitos kauhotaan annoksen päälle reilulla otteella. Nuudelien pitää peittyä makoisaan nesteeseen. Annos viimeistellään lusikallisella rouskuvaa paahdettua sipulia tai suolapähkinöitä.

Ohno khaukswen kanssa ei nautita leipää tai riisiä. Se on kokonainen ateria itsessään. Ruokajuomaksi sopii vihreä tee tai kiinalainen olut. Myanmarilaiseen tapaan ei tavallisesti kuulu erityistä jälkiruokaa, mutta tuoreet viipaloidut hedelmät raikastavat mukavasti aterian jälkeen.

—————————–
Teksti (C) Irene Wai Lwin Moe
Kuvassa kansi 1989 Yangonista hankitusta keittokirjasta,
Mi Mi Khaing, Cook and Entertain the Burmese Way, n.d.

Kōbō-daishin jalanjäljissä -kirja syntyi hyvien ystävieni Api Rajalan ja Pasi Hellstenin ideasta. Api ja Pasi ovat tehneet viisi vaellusreissua Shikokun luonnonkauniissa maisemassa. Buddhalaisen taiteen ja kulttuurin tutkijana ajatus matkasta ennalta tuntemattomaan kiehtoi heti. Kōbō-daishi on Japanissa supersankari, jonka huikea elämä on kertomisen arvoinen. Tuhatvuotisten temppeleiden tarina-aarteet kummittelevine keisareineen tarjosivat ainutlaatuista aineistoa kirjalle. Kun sain lisäksi käyttööni kokeneiden kulkijoiden matkapäiväkirjat, alkoi kirjan sisältö hahmottua. Kirjoitusprosessin viimeisteli oma hikinen kapuamiseni loputtomia portaikkoja pitkin osalle temppeleistä. Tavoitteenani oli koota kirja, jonka parissa lukija viihtyy niin nojatuolimatkallaan, kuin suunnitellessaan elämänsä mahtavinta reissua Shikokulle.

Kuka sitten oli kunnianarvoisa Kōbō-daishi? Luostarinimeltään elämänsä aikana nimellä Kūkai tunnetuksi tullut poikalapsi syntyi vuonna 774 aristokraattiseen virkamiessukuun Byobugaurassa, Shikokun saaren pohjoisessa Sanukin prefektuurissa. Japanilaisissa lähteissä Kūkain etunimeksi mainitaan usein Tōtomono, ”Kallisarvoinen”. Tarina kertoo, että Kūkain vanhemmat olivat nähneet unessa esikoisensa intialaisen prinssin hoviasuun pukeutuneena. Kertomuksessa on kaikuja historiallisen Gautama Buddhan, prinssi Siddhartan elämän alkutaivalta värittävistä myyteistä. Kūkai kiinnostui buddhalaisuudesta jo teini-ikäisenä. 15-vuotiaana hän syventyi klassisten kungfutselaisten tekstien opintoihin. Yliopiston lukujärjestykseen sisältyi kiinalaisten arvostamia tieteitä ja taiteita, mm. astronomiaa, historiaa, runoutta ja kalligrafiaa, jotka usein sivusivat taolaisuutta. Joitakin vuosia myöhemmin Kūkai palasi levottomasti sykkivästä pääkaupungista kotisaarelleen Shikokulle. Siellä hän hakeutui harvaan asutulle maaseudulle ja tiettömille vuorille, joissa keskittyminen meditaation ja mantraan olisi helpompaa. Maaseudun ilmaa raikastivat Kūkain rakastamat kusunoki –kamferipuut.

Mietiskely yksinäisillä vuorilla sai tiedonjanoisen nuorukaisen kaipaamaan lisäoppia maailmalta. T’ang-dynastian hallitsema Kiina oli aikansa oppineisuuden, tieteen ja taiteiden keskus. Keisarikuntien välillä vallitsevat ystävälliset suhteet tekivät tutkija- ja opiskelijavaihdon mahdolliseksi. Niinpä myös Kūkai nousi laivaan suuntanaan T’ang dynastian loistava pääkaupunki Chang’an, nykyinen Xi’an. Tiivis opiskelu kuuluisassa Ximing-sin buddhalaisluostarissa loi vankan pohjan Kūkain elämäntyölle. Palattuaan takaisin Japaniin Kūkai työskenteli keisarihovin palveluksessa. Hän hallinnoi useita buddhalaisia virkoja, opetti munkkikuntaa ja suoritti seremonioita. Munkin moniin maallisiin velvollisuuksiin kuului myös erilaisten rakennustöiden valvominen. Lisäksi hänen nimiinsä on merkitty runsaasti veistotaidetta ja kalligrafiateoksia. Hänen kestävin ja arvokkain saavutuksensa oli kuitenkin kokonaan uuden buddhalaisen opin luominen. Shingon-shū, ”Totuuden sanat” on esoteerinen koulukunta, jonka perusideana on mantra. Sanskritin sana mantra – ”ajatus” tai ”ajattelun kieli” on tuttu länsimaisellekin lukijalle. Mantra voi olla joko tavu tai äänne, esimerkiksi hindulaisuuden äärettömyyttä tai kaikkeutta tarkoittava om, ikuisuutta tarkoittava Dainichi Nyorain symboli äänne A, tai pidempi melodinen säe dharani. Tavun tai säkeen ei välttämättä tarvitse merkitä mitään, vain sen ääni on tärkeä. Kūkai kirjoittaa:

Istuessani yksin erakkomajassani, hiljaisen metsän keskellä
Näen päivän sarastavan
ja kuulen lintujen laulussa Buddhan äänen
Lintu laulaa kuten ihminen pohtii
Ääni, mieli, pilvet, vesi – kaikki kirkastuu.

Kūkain elämäntyö täydentyi hänen perustamallaan Kōya-vuoren temppeli- ja luostarikylässä, jonne hänet on myös haudattu. Japanilaiset uskovat, että kuolemansa jälkeen nimen Kōbō-daishi saanut munkki istuu edelleen mausoleumissaan syvään meditaatioon vaipuneena.

Kōbō-daishin jalanjäljissä johdattaa lukijan maagiselle matkalle Shikokulle. Saaren ympäri kiertävä pyhiinvaellusreitti Shikoku henro on harvojen suomalaisten tuntema aarre. Vaeltajat ovat kulkeneet Kōbō-daishin viitoittamia polkuja vuosisatojen ajan. Nykypäivän urbaanille ja kiireiselle japanilaiselle 88 temppelin kautta kulkeva reitti on nostalginen matka kadonneeseen aikaan. Suomalainen vaeltaja voi löytää Shikokulla tien Japanin hiljaiseen ytimeen, jossa legendat heräävät eloon. Lukija tutustuu ensi kertaa suomeksi ihmeitätekevään Kōbō-daishiin ja lumoavien temppeleiden historiaan. Tervetuloa mukaan matkalle.

—————————-
Irene Wai Lwin Moe
Kōbō-daishin jalanjäljissä. Vaeltajan päiväkirja Shikokulta
BASAM BOOKS, ilmestyy lokakuussa – Tilaa vaikka heti!
https://basambooks.fi/tuote/irene_wai/kobo_daishin_jalanjaljissa_vaeltajan_paivakirja_shikokulta/9789523791411

Intialainen elokuva nostaa monelle mieleen väriä, tanssia ja mukaansatempaavaa musiikkia tulvivan Bollywoodin. Mumbain unelmatehtailla syntyykin joka vuosi lähes 400 hindinkielistä filmiä. Se on kuitenkin vain osa Intiassa vuosittain tuotetuista n. 2500 elokuvasta. Valtavan maan lännessä vähemmän tunnettuja filmikaupunkeja ovat mm. bengalinkielisen Kolkatan Tollywood, tamilinkielisen Chennain Kollywood ja hauskasti oivalletulla nimellä kulkeva kannadankielinen Sandalwood Karnatakan suitsukkeistaan tunnetusta osavaltiosta. Vaikka elokuvatarjonta painottuukin suurta yleisöä miellyttävään, romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevään visuaaliseen ilotulitukseen, löytyy ensi-iltojen joukosta yhä useammin myös vakavampia aiheita.

Intialaisen elokuvan tähdet ovat usein elämää suurempia hahmoja. Heidän ihmissuhteensa ja julkiset esiintymisensä täyttävät mediat päivittäin. Erityisesti hindinkielisen elokuvan supertähdet tunnetaan kaikkialla maassa kotoisasti etu- tai lempinimeltä. Big B., Amitabh Bachchan (s. 1942) ja King Khan tai SRK, Shah Rukh Khan (s. 1965) ovat eläviä legendoja myös Intian rajojen ulkopuolella. Tähtien joukkoon kuuluu myös Aamir Khan, jonka asema nousevan keskiluokkaisen ja koulutetun intialaisen yleisön omatuntona on merkittävä.

Mohammed Aamir Hussain Khan syntyi Bombayssa 14. maaliskuuta 1965. Omena ei pudonnut puusta kovin kauas, sillä hänen vanhempansa Tahir Hussain ja Zeenat Hussain työskentelivät elokuvatuottajina. Nuori Aamir esiintyi valkokankaalla ensi kertaa 8-vuotiaana setänsä Nasir Hussainin vuonna 1973 ohjaamassa elokuvassa Yaadon ki Bhaarat. Varsinainen läpimurto suuren yleisön suosikiksi tapahtui vuonna 1989 toimintaelokuvassa Raakh. Khan on esiintynyt tähän mennessä n. 50 täyspitkässä elokuvassa. Romanttisten masala-filmien jälkeen Khan siirtyi 1990-luvulla vakavampien teemojen pariin, vaikka elokuvien sisältöä edelleen väritettiin tarttuvalla musiikilla. Aamir Khanin suurimpia menestyksiä ovat olleet Suomenkin tv:ssä nähdyt Lagaan – olipa kerran Intiassa (2001), joka oli Oscar-ehdokkaana parhaan ei-englanninkielisen elokuvan sarjassa, ja Intian itsenäistymistaistelun alkuvaiheista ja eräästä sen suurimmista sankareista kertova Mangal Pandey: The Rising (2005). Khanin kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkii esiin myös komedian suuntaan taipuvissa elokuvissa. Oppimisvaikeuksista ja erityislasten kohtaamista ennakkoluuloista kertova Taare Zameen Par (2007) oli Aamir Khanin ensimmäinen oma ohjaustyö. Itä-Aasian suurissa elokuvamaissa Kiinassa ja Japanissa potin räjäytti viimeistään vuoden 2009 menestys 3 Idiots. Se on kolmen nuorukaisen kasvutarina, jonka alavireisenä juonteena kulkevat perheen odotukset ja perinteiden painolasti. Itsemurhaan ajautuvan nuoren opiskelijan kohtalolla on kipeä kosketuspinta yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin. Sama aihelma on läsnä myös 2010 valmistuneessa, Khanin tähdittämässä ja hänen silloisen vaimonsa Kiran Raon ohjaamassa draamassa Dhobi Ghat (Mumbai Diaries, 2010). Sekä Khan että Rao ovat aktiivisia vaikuttajia, jotka pyrkivät oman turvallisuutensakin uhalla toimimaan sovittelevasti muslimien ja hindujen välisessä tulenarassa konfliktissa. Khanin arvostettu asema elokuvataivaalla on mahdollistanut hänen avoimen aktivisminsa, jossa ihmisoikeuksien ajaminen on etusijalla.

Vuonna 2011 Aamir Khan aloitti Intian televisiossa uudenlaisen talk shown vetäjänä. Keskusteluohjelman nimi oli Satyamev Jayate (”Totuus voittaa”). Ajankohtaisiin sosiaalisiin aiheisiin pureutuva keskusteluohjelma sai positiivisen vastaanoton aktivistien, intellektuellien ja esimerkiksi lääkäreiden taholta. Teemoina olivat intialaisen yhteiskunnan synkimmät varjot, naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta, uutisissa toistuvat joukkoraiskaukset, kunniamurhat, tyttövauvojen abortointi, alkoholismi ja Intian ikiaikaiseen kastilaitokseen limittyvät tasa-arvokysymykset. Monet yllättyivät, kun Aamir Khan kutsui ohjelmaansa Bollywoodin sädehtivien kaunottarien sijaan köyhän naisen, jonka kasvot aviomies oli tuhonnut kaatamalla tämän päälle happoa. Ohjelmaa esitettiin ulkoilmateatterina myös pienissä maalaiskylissä, joissa ei ole televisiota. Aamir Khan totesi itse: ”On tärkeää, että ohjelma tavoittaa tavalliset ihmiset myös kaupunkien ulkopuolella. Minulla ei ole ratkaisua yhteiskuntamme ongelmiin, mutta on tärkeää, että olemme kaikki niistä tietoisia.”

TIESITKÖ?
* Intialaisen elokuvan pioneeri Dadasaheb Phalke (1870-1944) ohjasi debyyttinsä Raja Harishchandra vuonna 1913 brittien vielä hallitsemassa Bombayssa. Phalke hyödynsi elokuvassaan teemoja Intian kansalliseepoksista.

* Intialaisen elokuvan suurimpiin ohjaajiin kuuluva Satyajit Ray (1921-1992) oli klassisen neorealismin mestari. Intian itsenäistymisen jälkeen 1950-luvulla valmistunut ns. Apu-trilogia oli kansainvälinen suurmenestys. (Tien laulu 1955, Voittamaton 1957, Apun maailma 1959.)

*Aditya Chopran ohjaama Dilwale Dulhania Le Jayenge on Intian kaikkien aikojen suosituin elokuva. Se tuli ensi-iltaan vuonna 1995 ja se on ohjelmistossa edelleen. Romanttisen komedian pääparina näyttelevät unohtumattomasti Shah Rukh Khan ja Kajol. Hienojen musiikkinumeroiden kuvauslokaationa nähdään mm. Sveitsi.

———————————————
Kuva: Elokuvajulisteessa vas. Darsheel Safary ja Aamir Khan: Taare Zameer Par – Jokainen lapsi on erityinen, 2007.

Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Kauan sitten muinaisessa Kiinassa paimenpoika Niulang eli veljensä ja tämän vaimon talossa. Vaimo ei pitänyt nuorukaisesta vaan moitti ja kiusasi tätä päivä toisensa jälkeen. Lopulta poika ajettiin matkoihinsa, vain vanha härkä ja rikkonaiset vaunut perintönään. Murheissaan hän lähti kylästä etsimään onneaan. Härkä sääli poikaa, joka oli aina huolehtinut siitä hyvin. Pojan ihmetykseksi otus puhkesi puhumaan. Se opasti hänet joen rantaan, jonne taivaallisen Jadekeisarin seitsemän tytärtä laskeutui tähtikirkkaana yönä kylpemään. Nuorukainen noudatti härkänsä neuvoa ja istui rantaruohikkoon. Kun neidot pulahtivat joen viileään veteen, piilotti nuorukainen yhden neidon vaatteet. Aamun sarastaessa muut neidot pukeutuivat ja lensivät taivaaseen, mutta Zhinu, tytöistä nuorin ja kaunein jäi etsimään vaatteitaan. Kaunotar kohtasi nuoren paimenen ja he rakastuivat. Pari avioitui ja eli onnellisena kolme vuotta. Taivaassa tytön tehtävänä oli ollut kutoa kangasta Jadekeisarin vaatteisiin. Nyt keisari suuttui ja käski vartijoitaan noutamaan itkevän tytön takaisin. Surun murtama paimen jäi kaipaamaan rakastettuaan. Keisarinna sääli nuorta paria ja piirsi taivaalle hopeisen sillan. Siellä taivaallinen kutojaneito Zhinu ja nuori paimen Niulang tapaavat kerran vuodessa tähtikirkkaana yönä, seitsemännen kuun seitsemäntenä yönä.

Yli 3000 vuotta vanha kiinalainen kansansatu elää monina toinen toistaan riipaisevampina versioina Itä-Aasian kertomusperinteessä ja taiteessa. Näyttävimmillään kutojatytön ja paimenen rakkaustarina on kesällä vietettävässä tähtijuhlassa. Kiinassa juhlan nimi on Qixi ja Koreassa Chilseok. Japanissa nimellä Tanabata tunnettua festivaalia on vietetty vuodesta 755 alkaen. Japanissa tähtijuhla asettuu gregoriaanisen kalenterin mukaan kiinteästi päivämäärälle 7.7. Kiinassa ja Koreassa ajankohta seuraa vanhaa kuukalenteria ja on tavallisesti elokuussa. Juhlan viettoon kuuluu tapa laatia rakkausrunoja, kirjoittaa ne kapeille paperipaloille ja kiinnittää liuskat temppeleiden pihapiirin bambujen tai puiden oksiin. Tuuli kuljettaa lemmenviestin salaisten tunteiden kohteelle. Toiveiden kirjo on laajentunut rakkaudesta muillekin inhimillisen elämän alueille. Mielenkiintoisin lienee kansainvälisen median huomioima Tanabata Hokkaidon Toyakossa vuonna 2008. Paikkakunnalla järjestettiin silloin G8-maiden huippukokous. Japanin pääministeri Fukuda Yasuo pyysi teollisen maailman johtajia kirjoittamaan toiveensa paperille, jotka symboloivat yhteistä pyrkimystä ratkaista maapallon ongelmat.

Vaikka Qixi, Tanabata ja Chilseok ovat romanttisten tunteiden ja runouden juhla on taivaan tarkkailulla toki laajempiakin merkityksiä. Kiinassa ja muissa vanhoissa kulttuureissa ennustajat määrittivät tulevaa taivaankappaleiden liikkeiden pohjalta. Seremonioiden noudattamisella oli tarkka aikataulu, josta myöhästymisellä saattoi olla vakavia seurauksia koko yhteisölle. ”Seitsemän sisaren legenda” tunnettiin myös Euroopassa: Plejadien tähtimuodostelma opasti merenkulkijoita Välimerellä. Myös kreikkalaisten ja roomalaisten tarinoissa taivaanrannan kaunottaret kuvataan romanttisten suhteiden pyörteissä. Nuorin Merete rakastuu kuolevaiseen Sisyfokseen ja muuttuu itsekin kuolevaiseksi. Kiinalaisen legendan puhuva härkä ja tarinan muut käänteet tuovat mieleen myös Charles Perraultin nimiin 1600-luvulla kirjatun sadun Saapasjalkakissasta. Nokkela kissa on kuitenkin kotoisin satujen ja tarinoiden ihmemaasta Intiasta, jossa se tunnettiin vuosisatoja varhaisemmin.

Seitsemän sisaren tarinasta on muokkautunut Hongkongissa erikoinen versio, jossa on vahva paikallinen väritys. Siinä päähenkilöinä on seitsemän ystävätärtä, jotka sopivat yhdessä elävänsä sisarina, avioitumatta kenenkään kanssa. Yhden tytön vanhemmat päättävät kuitenkin, että tämän on aika avioitua. Mies valitaan ja asia sovitaan tytöltä mielipidettä kysymättä. Tyttö ei rohkene vastustaa vanhempiaan. Häitä edeltävänä yönä seitsemän sisarusta tapaavat. He päättävät kuolla yhdessä ja heittäytyvät kalliolta mereen. Seuraavana aamuna meren rantaan on ilmestynyt seitsemän suurta kivenlohkaretta. Ne saivat nimen Tsat Tsz Mui Shek, ”Seitsemän sisaren kalliot”. Hongkongissa vieraileva löytää neitosten mukaan nimetyn kadun Tsat Tsz Mui Roadin saaren pohjoisosista. Aviopuolisoa ja rakastettua toivovat vierailevat rakastavaisten kivellä (Yan Yuen Sek) rukoilemassa ja lahjoittamassa suitsukkeita. Seitsemän sisaren muistoalttareille lahjoitetaan ruoka- ja juomauhrien lisäksi kampoja, vaatteita, peilejä, viuhkoja ja puuteria.

Kuva: Seitsemän sisaren alttari, Hongkong 2018
Kuva (c) Daniel Wai Lwin Moe
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

* Irlantilaissyntyinen kirjailija Lucinda Riley on kirjoittanut romaanisarjan Seitsemän sisarta. Riley kertoo saaneensa inspiraation katsellessaan tähtikirkkaana yönä taivaalla Seulasten (Plejadien) tähtiryhmää. Seitsemän tähtisisaruksen tarina oli tuttu Antiikin Kreikassa ja Roomassa. Romanttinen teema miellyttää ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta kaikissa kulttuureissa.

Kesäkauden ensimmäiset ukkosen murahdukset taivaalla inspiroivat ajattelemaan inhimillisen kulttuurin syntyä. Kuinka pelottavalta salaman sytyttämä, kuin tyhjästä syntynyt tuli onkaan tuntunut varhaisten ihmisten mielessä. Eipä ihme, että tuli on asetettu jumalaksi kaikissa kulttuureissa. Intialaisten pässillä ratsastava Agni, Kiinan lohikäärmeiden selässä taivaiden halki kiitävä Zhurong ja shintolaisen jumalpantheonin äidin Izanamin syntyessään kuoliaaksi polttanut Kagutsuchi ovat tuttuja Aasian kansojen rikkaasta mytologiasta. Tulen pelottava voimalla on mahti sekä tuottaa hyvää että vahingoittaa. Tulen jumaluudet tarjosivat apuaan ihmisille niin keittiössä kuin sotatantereella – roomalaisten Vulkanus tai kreikkalaisten Hefaistos eivät piilottaneet tietojaan mustasukkaisesti, vaan opettivat ne sepille. Meille tuttu on myös seppä Ilmarinen.

Tuli muodostaa sillan ihmisten ja jumalten näkymättömän maailman välille. Liekit nielevät viestiksi tarkoitetut kirjoitetut sanat ja pyyntöjen pontimiksi mukaan heitetyt uhrilahjat. Erityisen mieluista jumalille on lempeiden suitsukkeiden tuoksu. Homa on ainakin 3000 vuotta vanha tulirituaali. Etymologiaa tutkittaessa sanalle löytyy juuri HU, ”tuleen kaataminen”. Homa-rituaalin eri versioita tunnetaan kaikkialla Aasiassa Samarkandista Japaniin. Alun perin hindulaisuuden piirissä syntyneellä rituaalilla on luonnollisesti rinnakkaisia seremonioita niin faaraoiden Egyptissä ja Vanhan testamentin tarinoissa kuin asteekkien Xiuhtecuhtlille tarjoamissa veriuhreissakin. Homa tulkitaan usein ”uhraamiseksi” vaikka kyseessä on itse asiassa kommunikaatio jumaluuden kanssa. Mahayana-koulukunnan opetusta seuraavissa buddhalaisissa maissa tulirituaalista (goma) on muodostunut tärkeä osa uskonnon harjoittamista. Goman suorittavat siihen erikoistuneet munkit. Rukoukset suunnataan viisauden jumaluudelle Acalalle, joka Japanissa ilmenee liekkien keskellä istuvan pelottavan Fudō Myōōn hahmossa.

Koronauutiset Intiasta ovat tuoneet nähtäväksemme suurkaupunkien krematorioiden avoimet polttohautauspaikat. Vieri vieressä roihuavat roviot voivat olla ahdistava näky. Hindulaisuuden mukaan ruumiin polttaminen avaa vainajalle tien seuraavaan elämään. Tulella on puhdistava vaikutus. Omaiset toivottavat seremoniassa edesmenneen sielulle hyvää jälleensyntymää, kun tämän elämän ”kulunut vaate”, ruumis katoaa liekkeihin. Tuli toimii tässä samalla tapaa siltana elämien kiertokulussa, kuten se tulirituaalissa oli välittänyt ihmisen toiveet ja avunpyynnöt jumalten korviin.

Kirjallisuudessa ja taiteessa tuli on sopiva metafora myös elämälle. ”Hänessä on kipinää”, tai ”tunteet liekehtivät” ovat ymmärrettäviä mielikuvia kielestä tai kulttuurista riippumatta. Japanilaisten puupiirrosten ihailija on varmasti huomannut teoksissa pienen tulipallon tai puhekuplaa muistuttavan elementin kummitustarinoihin liittyvissä kuvissa. Kyseessä on hitodama, maailmojen väliseen tilaan eksyneen sielun kuva. Hitodama on sielun sammuva kipinä, elämän ja kuoleman symboli. Pimeässä yössä hehkuvat väräjävät valoilmiöt liittynevät tieteellisesti selitettäviin luonnonilmiöihin, mutta inhimillinen mielikuvitus on vilkkaimmillaan keskiyöllä, kun maailma ympärillä hiljenee. Samaa ikiaikaista taikaa on suomalaisessa yöttömän yön juhlassa, jolloin kokkojen tulet pysäyttävät kiireet yhden maagisen hetken ajaksi.


Kuva: Toriyama Sekien (1712-1788) Hitodama
Teksti (c) Irene Wai Lwin Moe

Antikvariaattien hyllyltä voi vielä löytää 1953 suomeksi ilmestyneen kirjasarjan Kansakuntien vaiheet 1-5. Alun perin Walter Hutchinsonin toimittama sarja oli nimeltään Story of the Nations (1952-1953). Nykypäivänä teos on tuulahdus menneestä maailmasta sekä kieleltään, että kuvitukseltaan. Kirjojen kuvaukset menneisyydestä nostavat usein hymyn huulille. Aika on sentään ajanut ohi tekstissä vilahtelevista eri kansakuntien “luonteenpiirteitä ja rotuominaisuuksia” määrittelevistä termeistä.

Selailtavaksi nostettu osa viisi lupaa katsauksen Itä-Eurooppaan, Aasiaan ja Amerikkaan. Artikkeleiden elävöittämisessä on käytetty mustavalkoisia valokuvia ja harmaansävyisiä toisintoja maalauksista. Lukijan mielikuvituksen herättelyllä näyttäisi olevan suuri merkitys kuvien valinnassa. Maalausten dramaattiset tapahtumat vahvistivat luultavasti lukijoiden ennakko-odotuksia. Tekstin jutustelevat sanavalinnat piirtävät hahmojen henkilöhistoriaa. Seuraavassa Japanin yhdistäjän, samuraipäällikkö Toyotomi Hideyoshin (1537-1598) kuvailua:

“Hidejosi kuului Japanin köyhimpään luokkaan ja joutui poikasena hankkimaan niukan elantonsa kaupustelemalla polttopuita. Abraham Lincolnin tavoin hän kohosi pelkällä luonteenlujuudella kaikkein mahtavimpaan asemaan valtiossa, jota palveli hyvin viisaalla ja siunauksellisella hallituksellaan.”

1800-luvun lopulla matkustamisesta oli tullut varakkaiden mieluisa harrastus. Suuri yleisö luki innokkaasti kuvauksia eksoottisista kohteista. Eurooppalaisten arkeologien tekemät löydöt virittivät kiinnostuksen muiden maiden historiaan.

Yksi 1900-luvun alun suosituimmista kirjankuvittajista oli Belgiassa syntynyt britti Walter Tyndale (1855-1943). Tyndale matkusti Euroopan lisäksi laajalti Lähi-idässä ja Japanissa. Hän myös julkaisi itse kuvittamiaan matkakirjoja. Tyndale oli ensimmäisiä taiteilijoita, joiden teokset päätyivät kirjojen sivuille kalliina neliväripainatuksina. Muodikkaan orientalismin hengessä maalatuissa “historiallisissa” maalauksissa yhdistyivät todelliset henkilöt ja romanttiset mielikuvat. Erityisesti geishat ja samurait kiehtoivat länsimaisten kulkijoiden ja taiteilijoiden mieltä. Tyndale matkasi Japanissa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Hänen matkakirjansa Japan & the Japanese ilmestyi vuonna 1910.

Walter Tyndale maalasi vesivärein, joten luonnoksia ja ehkä myös lopullisia maalauksia syntyi matkojen aikana. Tyndalen teoksia oli esillä lukuisissa näyttelyissä ympäri Eurooppaa. Hän oli Royal Institute of Painters in Watercolor -seuran jäsen. Hänen tuotannossaan yhdistyvät herrasmiehen ja taiteilijan roolit. Pittoreskit näkymät japanilaisen kaupungin kujalta tai egyptiläisestä basaarista ovat siistittyjä versioita arjen elämää rehevästi pursuavista paikoista. Ne ovat viihdyttävää katseltavaa nojatuolimatkailijalle vielä 70 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Kansakuntien vaiheet 1-5 oli 1950-luvun lopulla monessa suomalaiskodissa ensisijainen ikkuna kaukaisiin maihin. Kirjoihin painettu teksti vahvisti nyt jo onneksi unohtuneita ennakkoluuloja maailman ihmisistä. Kirjasarjan artikkelien kirjoittajat edustivat 1900-luvun alkukymmenten maailmankuvaa. Romanttinen käsitys sivistyksestä ja historiasta romahti II maailmansodan raunioihin. Kansakuntien vaiheet toteaa Japani-artikkelinsa lopuksi:

“Japani on toipunut hämmästyttävän nopeasti sodan seurauksista. (…) Sitkeinä työmyyrinä ja vähään tyytyväisinä japanilaiset kuitenkin ovat rakentaneet uudelleen hävitetyt tehtaansa ja kaupunkinsa, ja heidän kilpailunsa on jälleen alkanut herättää huolestumista muissa teollisuusvaltaisissa maissa.”

Teksti ja valokuvat (c) Irene Wai Lwin Moe

“This is Burma, and it will be quite unlike any land you know about.”
Rudyard Kipling, 1889

Marraskuu 1987. Lentokoneen nopea pyrähdys Bangkokin ruuhkaisilta kaduilta kuljettaa viikon viisumilla varustetut turistit eksoottiselle 1950-luvulle. Siirtomaa-ajan Rangoon elää omalla, hitaasti rappeutuvalla tavallaan. Korkeiden talojen julkisivut sammaloituvat suurkaupungin keskustaa viipaloivien katujen varrella. Jossain kuoren alla sykkii ylpeä kansallinen sydän, ikivanhana, pat waing -rumpukehän tahtiin. Asiat eivät ole sitä miltä näyttävät, vaan enemmän! Rankkasade kirittää ensimmäisiä askeleita pääkaupungissa. Sule -pagodin käytävillä vastaantulijat tervehtivät avoimella ja ystävällisellä hymyllä, josta seuraavien kymmenen vuoden mittaan muodostuu minulle maan ja kansan tunnusomaisin piirre. Missä muualla täyteen matkustajia pakattu bussi kääntyy kenenkään kapinoimatta viralliselta reitiltään kuljettaakseen kyytiinsä eksyneen matkalaisen määränpäähänsä?

Saavuin Myanmariin, silloiseen Burmaan buddhalaisen taiteen ja arkkitehtuurin houkuttamana. Theravada-buddhalaisuuden ja animismin liitto näyttäytyi sekä paikallisessa arjessa, että hienostuneen puuveiston ja rakentamisen historiassa. Ensimmäisen seitsemän päivän viisumini käytin Tazaungdaing-festivaalin seuraamiseen. Marraskuun täydenkuun aikaan vietettävässä valon juhlassa muistellaan Gotama Buddhan vierailua jumalten hallitsemassa Tushita-taivaassa ja paluuta takaisin maan päälle. Vanhan legendan mukaan Buddhan äiti lahjoitti pojalleen keltaisen munkinkaavun. Tazaungdaing-festivaalin aikaan eri kaupunginosista kootut neitosten joukkueet kilpailevat suurenmoisella Shwedagon -pagodilla keskenään, kuka kutoo kaapukankaan valmiiksi nopeimmin yhden yön aikana. Tunnelma öisen pyhäkön tungoksessa on iloinen ja turvallinen. Lyhtyjen ja pienten lamppujen valaisema lähes sata metriä korkean jalokivin koristeltu ja paksun kultakerroksen peittämä pagodi hehkuu taianomaisesti. Täysikuu Shwedagonin yllä ei unohdu koskaan. Luostareille koottujen runsaiden lahjoitusten juhlavat kulkueet täyttävät kadut seuraavana päivänä. Kaikkialla raikuu musiikki.

Ensimmäistä matkaani seurasi kymmenen pidempää matkaa, tutkimusviisumeita ja apurahoja. Sain ystäviä, apua ja tukea joskus odottamattomalta suunnalta. Tutustuin meedioihin, jotka tanssivat hurjien nat-henkien lumoissa ja museoiden palinkielisiä tekstejä temppeleillä resitoiviin virkamiehiin. Istuin vanhan pick-upin avolavalla sen rymistellessä pieniin kyliin, joita ei löydy kartalta, mutta joiden 150 vuotta vanhat hauraat puuluostarit olivat kuin korurasioita kuninkaallisista palatseista. Piilouduin auton jalkatilaan, kun ohitimme sotilaiden valvoman alueen rajan ja ihailin vaikeissa olosuhteissa työskentelevien arkeologien kaivauksia kadonneen pääkaupungin paikalla. Muistan myös varoitukset ulkonaliikkumiskiellon alkamisesta, kun sotatila vallitsi 1989. Jos keskustelu kääntyi Aung San Suu Kyin kotiarestiin, paikallisia hittejä soittava kasettinauhuri käännettiin kovalle. Koskaan ei voi tietää, kuka on kuulolla.

Kun nyt katson uutisia minulle niin rakkaaksi käyneestä Yangonista, tutuilta kaduilta Mandalaysta tunnen surua ja pelkoa. Maa on jälleen kerran veitsenterällä. Hiljaista vastarintaa tehneiden ystävieni pojat ja tyttäret ovat vuorostaan etulinjassa. Tiedän, etteivät he anna periksi ja tällä kertaa he eivät myöskään ole hiljaa. Buddhalainen väkivallattomuuden ideaali ei ulotu sotilaisiin. Toimittajalegenda Rauli Virtanen raportoi joskus 1990-luvun alkupuolella Myanmarista ihmetellen: ”… miksi kaikkein lempeimmät kansat joutuvat aina raakalaismaisimman hallinnon alaisuuteen?”  Järkyttävien uutisten jälkeen facebookin täyttävät kuvat kuolleista lapsenkasvoisista nuorukaisista ja valtavista mielenosoituksista. Kansalaistottelemattomuus on levinnyt kaikkien ammattikuntien piiriin. Mukana ovat myös buddhalaiset munkit ja katoliset nunnat. Kansalaisten löytämä yhtenäisyys luo toivoa, että sitkeys ja periksiantamattomuus voittavat lopulta.

Irene Wai Lwin Moe


Artikkelin valokuvat vuodelta 1987 (C) Irene Wai Lwin Moe

Ensimmäinen tunnettu dokumentti korttipelistä löytyy T’ang-dynastian hallitsemasta Kiinasta. Keisarillinen historioitsija Su E kertoo prinsessa Tongchangin pelanneen mielellään korttia hovinaistensa kanssa. Meneillään oli vuosi 868. Tiedetään, että kortit oli painettu paperille puupiirrosmenetelmällä. Vanhimmissa säilyneissä korteissa oli kuvia, mutta ei numeroita. Pelien säännöt sen sijaan ovat vaipuneet historian hämärään. Ming-kaudella aatelisten pöydissä lyötiin pöytään tikkipeliä nimeltä madiao. Siinä korttipakka oli jaettu “maihin”, jotka edustivat suositun veijariromaanin Shuihu zhuanin (Vesivarren sankarit) henkilöitä. 

1000-luvulla korttipelit olivat valloittaneet myös Lähi-idän. Hallitsemiseen ja sotajoukkoihin liittyvät kuninkaat, kuningattaret ja sotilaat löytyvät mamelukkien, Egyptiä hallinneen hurjan soturikastin suosimista korteista. Korttipelit olivat varmasti suosittuja myös tavallisten kansalaisten parissa, mutta pelivälineitä tai sääntöjä ei varhaisilta ajoilta ole säästynyt. Euroopassa kortit ilmaantuvat pelipöytiin n. 1370-luvulla. Ensimmäisenä niihin tarttuivat italialaiset. Kauppayhteydet itään olivat vilkkaat ja monet niemimaan kaupungeista olivat kansainvälisiä kulttuurien kohtauspaikkoja. Käsinmaalatut korttipakat olivat kallisarvoisia taideteoksia. Asiat muuttuivat nopeasti, kun tarmokkaat saksalaiset alkoivat 1400-luvun puolivälissä tuottaa pelikortteja painokoneella. Kiinnostava huomio on, ettei saksalaisiin kortteihin ennen 1500-lukua kuulunut kuningatarta. Korttien maailmassa kuninkaan rinnalla hallitsivat upseeri ja sotamies.

Pelikortit rantautuivat Japaniin vasta 1500-luvun puolivälissä portugalilaisten kauppiaiden ja jesuiittojen mukana. Japanin kulttuurin monet piirteet oli vuosisatojen ajan omaksuttu Kiinasta, jonne yhteydet erityisesti loistavan T’ang-kauden aikana olivat vilkkaat. Vaikka puupiirroksia, maalauksia ja erilaisia käytännöllisiä keksintöjä kulki Kiinasta Japaniin runsaasti, eivät pelikortit kuuluneet valikoimaan. Selitykseksi löytyy seikka, että japanilaisten kulttuurilähettiläitä olivat buddhalaiset munkit. Ehkäpä he eivät itse pelanneet korttia. Portugalilaiset merimiehet sen sijaan pelasivat! Japanilaista korttipakkaa tarkoittava karuta on lainaa portugalin kielen sanasta carta. Varhaisimmat kortit saivat nimen Tenshō karuta keisarillisen kauden mukaan (1573-1592). Kotimainen e-awase peli edelsi portugalilaista korttipeliä. Jo Heian-kaudella tunnetussa e-awasessa (“maalauskilpailu”) kahteen joukkueeseen jaetut pelaajat kilpailivat taidokkaiden miniatyyrimaalausten luomisessa simpukankuoriin. Seuraleikin vanhempi versio kai awase muistuttaa meikäläistä muistipeliä: maalatut simpukankuoret käännettiin nurin ja osallistujat yrittävät löytää niille parin. 1500-luvun karuta-pelikortit seurasivat portugalilaisen pakan esimerkkiä. Niissä oli 48 korttia nykyisen 52 sijaan. Numero 10 puuttui pakasta kokonaan. Kuvakorteissa esiintyivät kuningas, ritari ja naispuolinen sotilas. Kun Tokugawa-hallinto sulki saarivaltakunnan ulkopuolisilta vaikutteilta 1600-luvun alussa, kiellettiin myös suosioon nousseet portugalilaiset karutatkin. Japanilaiset korttimaakarit keksivät niitä korvaamaan abstrakteihin symboleihin perustuvat meguri karuta -kortit.

Japanilaisten kuolematon rakkaus kukkiin ja runouteen näyttäytyy myös pelikorteissa. Hanafuda, “kukkakortit” on peli, jossa kuvituksena ovat nimensä mukaisesti kukkaset. 1800-luvun puolivälissä syntyneen pelin pakassa kortit jakautuvat 12 ryhmään kuukauden mukaan. Jokaista kuukautta vastaa neljä korttia, joihin on kuvattu jokin kutakin kuukautta symboloiva kukka, lintu tai luonnonilmiö. Esimerkiksi maaliskuun korteissa aiheena ovat kirsikankukat ja runous. Pelaaja pyrkii saamaan kokoon neljän yhteenkuuluvat kortin sarjan. Idea muistuttaa siis meikäläistä Hullunkuriset perheet peliä. Uta-garuta on sensijaan peli klassisen waka-runouden ystäville. Pakassa on 100 korttia, joihin on painettu säkeitä runoista. Pelaajat pyrkivät yhdistämään runojen alku- ja jälkipuoliskon säkeet toisiinsa. Melkoista kirjallisuuden tuntemusta edellyttävän uta-garutan helpompia versioita ovat tavukortit (iroha karuta) ja kummitusten ja merkillisten hirviöiden kuviin perustuva obake karuta. Tokiossa 1910- ja 1920-luvuilla kehitettyä ja suosioon noussutta obake karutaa voidaan pitää keräilykorttien kuten pokémonien esikuvana. 

Korteista ennustamisen tähtisikermä löytyy tarot-pakasta. Tarotin historia johdattaa Italian 1400-luvun puolivälin rikkaisiin kaupunkivaltioihin, kuten Milanoon ja Firenzeen. Kaupunkien mahtimiehille huolellisena käsityönä valmistuneet kortit oli alunperin tarkoitettu pelaamiseen. 1750-luvulla tarot-kortit löysivät paikkansa esoteeristen virtausten pyörteissä. Ennustajat kääntävät niitä edelleen asiakkailleen, jotka toivovat pääsevänsä kurkistamaan tulevaisuudessa mahdollisesti odottavaa onnea.

*  Löydä kaikkien artikkeleiden luettelo TÄÄLTÄ

Artikkeli ©  Irene Wai Lwin Moe
Kuva ©  Tuula Moilanen

Kimonoasuinen kaunotar on yksi vakiintuneista Japaniin liittämistämme mielikuvista. Edo-kauden puupiirtäjämestarit varioivat viehättävää aihetta avaamalla peilien kautta intiimejä näkymiä pukeutumishuoneeseen. Peilit ja kauneudenhoito ovat ikiaikaisia naisellisia aseita. Niiden tutkiminen johdattelee taiteen ja historian jännittäville poluille.

Varhaisimmat peilit on löydetty nykyisen Turkin alueelta Anatoliasta. Noin 8000 vuotta vanhat esineet olivat kiillotettua metallia, joiden pinnasta kuvajaista tarkasteltiin. Samanlaisia peilejä käyttivät myös 4000-3000 eaa eläneet Mesopotamian ja Egyptin jumalkuninkaat, joille ihon hoito ja kaunistautuminen olivat tuttuja. Kiinalaiset kiillottivat pronssi- ja kuparilevyjä n. 2000 eaa. Japaniin peilien valmistuksessa vaadittava metallivalutaito purjehti Kiinasta 300 eaa – 300 jaa välisenä aikana.

Japanissa peilillä on kahtalainen merkitys. Se on tietenkin osa kauneudenhoitoa, mutta peili on myös pyhä esine. Sen voidaan ajatella toimivat ikkunana jumalten hallitsemaan rinnakkaistodellisuuteen. Japanin keisarillisten aarteiden joukossa on myyttinen peili, jonka uskotaan olevan Auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin lahja ensimmäiselle keisarille. Myyttistä peiliä säilytetään Ise Jingun shintolaisessa pyhäkössä ja se kuuluu Japanin keisarillisiin aarteisiin. Peili on hallitsijan vilpittömyyden ja rehellisyyden symboli. Shintopyhäkköjen metallipeilien valmistaminen vaatii erityisosaamista. Harveneva mestareiden ammattikunta jatkaa pyhien peilien valmistamista perinteisillä valumenetelmillä.

Peileistä tuli tarkempia, kun niiden pintaan lisättiin lasi. Arkeologit arvelevat keksinnön tapahtuneen Lähi-idässä 1. vuosisadan tienoolla, mutta esinelöytöjä on vasta 3. vuosisadalta. Kiinassa valmistettuja hopeoidulla taustalla varustettuja peilejä alkoi tulla Japaniin 500-luvulla. Ne olivat tärkeä osa aatelisnaisten kauneudenhoitoarsenaalia Heian-kaudella (794-1185). Varhaisissa peileissä ei ollut kädensijaa, vaan niiden takaosan keskellä oli tappi nyörin pujottamista varten. Kun peiliin myöhemmin liitettiin kädensija, vapautui takaosa kohokuvioinnille. Peilipöydät eivät kuuluneet japanilaiseen niukkaan sisustukseen. Käsipeilejä varten kehitettiinkin lattialle asetettava, näppärästi kokoontaittuva teline hemmotteluhetkiä varten. Varakas kaupunkilaisväestö sai hankittua peilejä vasta Edo-kaudella. Geishoille ja kabukiteatterin tähdille peilit olivat tärkeitä työvälineitä. Kuvajaistaan ihailevista kaunottarista tuli suosittujen puupiirrosten vakioaihe. Peili tarjosi taiteilijalle myös mahdollisuuden kuvata aihettaan kahdelta eri suunnalta.

Ehostaminen on lähes yhtä vanhaa kuin ihmiskunnan kulttuurikin. Alkujaan keholle maalattujen ja tatuoitujen kuvioiden tarkoituksena oli pitää sairauksia aiheuttavat pahat henget loitolla. Kasvonpiirteiden ja erityisesti silmien korostamisesta tuli tärkeä keino korostaa hallitsijan ja jumalten sukulaisuutta. Viehätysvoiman lisääminen oli kuitenkin tavoitteena kaikissa yhteiskuntaluokissa, vaikka mahdollisuudet kallisarvoisten tuotteiden käyttöön rajoittuivat vain varakkaimpiin. Se, miten kauneus määritellään, on kulttuurisidonnaista. Eri aikakausina keinovalikoima viehättävän ulkomuodon saavuttamiseksi vaihteli suuresti. Hampaiden mustaaminen, vihreä huulipuna ja korkealle otsalle maalatut kulmakarvat kuuluivat Edo-kaudella naisten huoliteltuun ulkonäköön. Geishojen ja aikansa ihailtujen kaunottarien ehostusvinkkejä voi tutkia tammikuun 13.päivänä Helsingissä avautuvassa näyttelyssä Kaunottaren meikkipeili. Esillä on kiinnostavaa tietoa ja valikoima klassisia ukiyo-e puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta. LISÄTIETOJA