Japanilaisten kotien ja yritysten ovenpieleen ilmestyy vuodenvaihteessa viehättävä asetelma, jossa männynoksia ja muutamia bambunrunkoja on sidottu näyttäväksi kimpuksi. Kyseessä on kadomatsu, vanha shintolainen tapa toivottaa esi-isät ja edesmenneet läheiset tervetulleeksi uudenvuoden vierailulle. Kadomatsu on juhlakauden ajan shintai, kami-henkien tilapäinen asuinpaikka. Asetelma tuodaan kotiin joulun tienoilla ja kannetaan pois tammikuun puolivälissä. Juhla-ajan päätteeksi kadomatsut poltetaan suurissa rovioissa buddhalaisten temppelien pihamailla, jolloin henget palaavat munkkien lausumien sūtratekstien saattelemana omaan maailmaansa. 

Kadomatsu asetellaan ruukkuun ja sen osat sidotaan yhteen joko shintolaisuudesta tutuilla shimenawa-nyöreillä tai koristeellisemmilla, punaista ja kultaa yhdistävillä uutuustuotteilla. Kadomatsu voi olla kooltaan hyvinkin muhkea. Komeimmat, miehenkorkuiset asetelmat voi nähdä menestyneiden suuryritysten ovella. Nykyisin suurkaupungin pilvenpiirtäjässä asuva voi hankkia kotialttarille myös pienen kadomatsun. Esi-isät eivät pahastu, vaikka materiaali olisi muoviakin.

Kadomatsu rakennettiin alun perin nimensä mukaisesti mäntypuun (matsu) oksista. Mänty symboloi Japanissa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä. Sisukas puu pitää pintansa myrskytuulten riepomilla rannoilla ja selviytyy tuliperäisen maaperän mielenilmauksista. Vuonna 2011 japanilaisia liikutti mänty, joka yksin selviytyi Tōhokun valtavaa tuhoa aiheuttaneesta maanjäristyksestä ja yli 10 metriä korkeasta tsunamiaallosta. Rujosta puusta tuli kansallisen yhtenäisyyden ja selviytymisen symboli. 

Nykyisin kadomatsu-asetelmissa korkeimmalle kurottaa kolme eri mittaista, päistään teräväksi leikattua bambunvartta. Pahantahtoiset kummitukset pelkäävät teräviä esineitä, joten kadomatsu suojelee talon asukkaita niiden hyökkäyksiltä. Ikivihreä nopeakasvuinen ruokokasvi bambu herättää varmasti miellyttäviä muistoja Aasiassa matkailleissa. Bambumetsikön kahina, paksujen, toisiinsa tuulessa osuvien runkojen kalahdus ja vuorten muotoja pilvimäisen pehmeästi rajaavat lehvästöt hemmottelevat kaikkia aisteja. Bambu on lisäksi monikäyttöinen hyötykasvi. Se taipuu asusteiksi, astioiksi, kaikenlaisiksi koreiksi, niin huonekaluiksi kuin rakennuksiksikin. Lisäksi sen versot ovat herkkua ja toimiihan ontosta rungosta leikattu osa vaikka juomakipponakin. Eipä siis ihme, että japanilaisten luonnonhenget ovat kasviin kovin ihastuneita.

”Bambu taipuu, muttei taitu” sanotaan. Kuvataiteessa bambu on suosittu aihe. Erityisesti sen lehvästöä kuvaavat mielellään tussimaalauksen taiturit. Kasvi symboloi puhtautta, voimaa ja kestävyyttä. Kaikki asioita, joiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.

TOIVOTAMME LUKIJOILLE ONNELLISTA JUHLAN AIKAA
JA MENESTYSTÄ ALKAVALLE HEVOSEN VUODELLE 2026.

Teksti © Irene Wai Lwin Moe
Kuva Tuula Moilanen

Bodh Gayan kaupunki Biharissa, Koillis-Intiassa on yksi buddhalaisen maailman tärkeimpiä paikkoja. Noin 2500 vuotta sitten kylään asteli eräs syviin mietteisiin vajonnut mies. Hän istui lehtevän pipalpuun juurelle ja sulki silmänsä. Kyläläiset olivat tottuneet kierteleviin pyhiin miehiin, mutta kaikkien kummastukseksi tämä mies ei pyytänyt almuja eikä liikkunut paikoiltaan lainkaan. Istui vain, syvään meditaatioon keskittyneenä. Kun 49 vuorokautta oli kulunut, mies avasi silmänsä. Meditoidessaan hän oli oivaltanut syyn elämän kiertoon ja kohtaloon, sekä tien ulos kärsimyksestä. Puun varjoon istuneesta Siddharta Gautamasta oli tullut Buddha, Valaistunut.

Tuo buddhalaisuuden syntyyn liittyvä paikkakunta Intiassa on miljoonien ihmisten kunnioittama pyhiinvaelluskohde. Vierailija voi hiljentyä Bodh Gayan pikkukaupungissa matalan aidan ympäröimän, ties kuinka monennessa puusukupolvessa edelleen kukoistavan pyhän bodhipuun edessä. Alkuperäisestä, Gautaman aikaan noin vuoden 500 eaa. paikkeilla kukoistaneesta puusta otetut versot ovat nykyisten puiden esivanhempia. Alkuperäisen pyhän puun jälkeläiset matkasivat Intian buddhalaisten kuninkaiden lahjoittamina eri puolille Kaakkois-Aasiaa. Samoissa laivoissa ja karavaaneissa kulkevat munkit veivät mukanaan myös uuden maailmankatsomuksen ydinopit. Gautaman valaistumisen tapahtumapaikalle rakennettiin temppeli kuningas Asokan aikana 200-luvulla eaa. Nykyisin nähtävä rakennus ja sen lukuisat replikat Kiinassa, Thaimaassa ja Myanmarissa edustavat Gupta-kauden arkkitehtuuria 400-500-luvuilta.

Vaikka pipal on tuttu nimenomaan buddhalaisten legendojen kautta, esiintyvät sekä puu että sen lehvästöt jo Indus-kulttuurin taiteessa 3300-1300 eaa. Temppeliviikuna on tarjonnut varjoisan mietiskely- ja lepopaikan niin pyhimyksille kuin kulkumiehille kautta aikojen. Vanhan hindulegendan mukaan olevaisen ylläpitäjä, sininen Vishnu-jumala syntyi pipal-puun juurella. Hinduperinteessä puun arvellaan tarjoavan toivoa ja siunausta lasta toivoville naisille.

Temppeliviikuna (Ficus religiosa) on elämänkiertonsa alkuvaiheessa epifyytti eli päällyskasvi. Se juurtuu iän myötä maahan ja kasvattaa 15-20 metrin korkeuteen kurottavan latvuksen. Puu löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa tukikasvin juuristoon, jolloin sen isäntä heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Kuten nimikin paljastaa, temppeliviikuna on sukua viikunalle. Myös monien suomalaisten kotoa löytyvä huonekasvi kuuluu samaan perheeseen. Mulperikasvien heimoon kuuluvia temppeliviikunoita löytää jokaiselta temppelialueelta ja luostareiden pihamaalta Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, mutta puu kasvaa myös villinä viidakossa.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Moni Intiassa ja Kaakkois-Aasian maaseudulla matkaillut on säikähtänyt paikallisten asukkaiden verenpunaista suuta. Ikeniä, hampaita ja huulia väkevästi värjäävän hymyn taustalta löytyy pippurikasvi Piper betle, tuttavallisemmin betel. Pajunkissaa muistuttavan kukinnon kehittävää köynnöstä viljellään laajalti Aasiassa. Erityisen haluttuja ovat sen suurehkot lehdet. Kirpeänmakeita lehtiä pureskellaan yhdessä areca-sukuun kuuluvan betelpalmun pähkinöiden kanssa. Joukkoon sipaistaan sammutettua kalkkia (calsiumhydroksidi). Makunystyröitä voidaan hemmotella lisäämällä seokseen mausteeksi kookosta, sahramia, tähtianista tai neilikkaa. Lopputuloksena on lievästi huumaava lehtikääryle paan, jonka pureskelulla on vuosituhantiset perinteet.

Paanin pureskelu on kofeiinin tapaan addiktoivaa, mutta toisin kuin kahvi ja tee, betel tuhoaa hampaat nopeasti. Sen on todettu myös lisäävän kurkku- ja ruoansulatuskanavan syöpäriskiä ja vaikuttavan haitallisesti sikiön kehitykseen. Toisaalta lehtien pureskelu raikastaa hengityksen mausteisen aterian jälkeen ja vaikuttaa suotuisasti ruoansulatukseen. Betelin suosiota on vuosituhansien ajan kasvattanut myös sen seksuaalista halukkuutta piristävä vaikutus. Mausteisten paan-kääryleiden kenties näkyvin puoli on pureskelun kiihdyttämä syljeneritys. Suurkaupunkien hieman syrjäisemmillä kaduilla näkyvät ikävät punaiset sylkiroiskeet kertovat betel-perinteen voivan edelleen hyvin.

Arkeologiset todisteet viittaavat betellehtien nauttimisen alkukodin asettuvan Filippiinien seudun saaristoon. On myös varsin mahdollista, että betelin käyttö levisi sinne Uuden Guinean suunnasta. Tutkijoiden ajoitukset – ja betelkasvin merimatka paikalliskulttuurista toiseen – liikkuvat huimissa vuosituhansissa: betelin pureskelun historia ulottuu 13000 vuodesta 5000 vuoteen. On hyvä muistaa, että ihmisyhteisöt asuttivat Kaakkois-Aasian saaria paikasta toiseen muuttaen. Lisävoimia antavia piristeitä pitkillä venematkoilla varmasti tarvittiinkin. Varmaa todistusaineistoa löytyy arkeologien esiin kaivamista haudoista. Vainajien pahoin vaurioituneet hampaat osoittavat paanin maistuneen paikallisille varsin yleisesti.

Betel-kasvin lehtiä käytetään myös ruoanvalmistuksessa. Sen pirteän pippurinen maku maustaa monia kaakkoisaasialaisia ja intialaisia perinneherkkuja. Betel sopii monenlaisiin riisi- ja kääryleruokiin, friteerattavaksi tempuran tapaan ja raakana salaatteihin ja pieniin alkupaloihin. Huumaavaa vaikutusta ei tarvitse näissä pienissä pitoisuuksissa pelätä. Suomessa uskalias kotikokki voi kysellä betelin lehtiä ainakin Helsingin etnisistä ruokakaupoista. Raskaana olevan on kuitenkin hyvä välttää näitä erikoisia maistiaisia.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

En tiedä, kuinka filosofi Karl Marx lääkitsi hidradenitis suppurativa-nimistä kivuliasta ihosairauttaan, mutta ainakin miehen uskonnon ja oopiumin liittävä lausahdus on viittaa lääkkeen vaikutusten tuntemiseen. Marxin kuolemattoman metaforan syntyä saattoivat ohjata myös hänen toisen kotimaansa Britannian Qing-dynastian hallitsemaa Kiinaa vastaan käymät oopiumsodat. Viimeistään silloin kasvin huumaavat vaikutukset löysivät tiensä uutisista suuren yleisön tietoisuuteen. Kuten muistetaan, häikäilemättömät britit salakuljettivat oopiumia Intiasta Kiinaan tavoitteenaan päästä hallinnoimaan Kiinalle suotuisaa kauppaa. 1800-luvun alkuun tultaessa kiinalaisia nopeasti addiktoiva aine heikensi Kiinaa merkittävästi. Qing-dynastia yritti kieltää huumeen käytön, mutta turhaan. On arvioitu, että ennen ensimmäistä oopiumsotaa (1839-1842) Kiinassa oli jo 10 miljoonaa oopiumriippuvaista. Tämä tarkoitti 10% Kiinan sen aikaisesta väestöstä. Oopiumista alkoholiin uutettu laudanumi oli tarjonnut lievitystä kipuihin jo 1500-luvun Euroopassa. Sen kehittäjä, sveitsiläinen okkultisti ja lääkäri Paracelcus jäi itsekin lääkkeensä koukkuun. Oopiumin päihdekäyttö yleistyi voimakkaasti 1800-luvun Englannissa, jolloin Marxkin maassa asui. Sitä saattoi ostaa kuka tahansa apteekistä varsin edulliseen hintaan.

Oopiumunikon tarina ei kuitenkaan ole pelkästään synkeä. Viehättävän punaisen kukan ruokovartensa huipuksi kasvattava yksivuotinen oopiumunikko (Papaver somniferum) on kulkenut pitkän tien ihmiskunnan rinnalla. Sitä käytettiin tehokkaana lääkkeenä Lähi-idässä ja Välimeren rannikon kulttuureissa jo 5700 ennen ajanlaskumme alkua. Ainakin Mesopotamiaa hallitsevat sumerit viljelivät unikkoa hyötykasvina. Kreikan kielen mehua tarkoittava sana opos tarkoittaa oopiumunikon kuivattua maitiaisnestettä, josta lääkkeenä ja päihteenä käytetty uute valmistetaan. Kukkivat unikkopellot tuottavat runsaasti pieniä siemeniä ja kasvi leviää helposti. Tummanviolettejä siemeniä voi käyttää turvallisin mielin vaikkapa leivonnassa. Ne eivät sekoita maukkaita sämpylöitä nauttivan pöytäseurueen päätä. Unikonsiemenistä puristetulla öljyllä on käyttöä ruoanlaiton lisäksi myös ihonhoidossa. Kenties hieman tuntemattomampi käyttötarkoitus löytyy taiteilijoiden työhuoneista: unikkoöljyä voidaan käyttää öljyvärimaalauksen sideaineena. Vanhin unikkoöljyllä toteutettu teos on afganistanilaisen luolan seinään tehty maalaus. Se on peräisin n. vuodelta 640 eaa.

Huumeparonien valvomat Afganistanin ja Myanmarin unikkopellot ovat tuttu näky mediasta, vaikka laajan kasvisuvun jäsenistä suurin osa tuottaakin viattoman koristeellisia kukkasia. Punaisen lisäksi unikosta on jalostettu muitakin loistavia värejä, mm. Kalifornian osavaltion tunnus keltainen kalifornianunikko ja häikäisevä taivaansininen himalajanunikko. Suomessa unikoita kasvatetaan kesäkukkina. Myös villiintyneitä kukkia tavataan joskus jäännösmailla. Vaikka moni mieltää unikon eteläisen ilmansuunnan kasviksi, ovat monet sen alalajit kuten Grönlannissa tavattu tunturiunikko ja kalpeankeltainen lapinunikko sopeutuneet hyvinkin karuihin maisemiin.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Suomalaisten kesäpihojen kestosuosikki, voimakkaasti tuoksuva samettiruusu on monien buddhalaisten ja hindufestivaalien tärkeä yksityiskohta. Etymologiasta kiinnostuneelle samettiruusut tarjoavat matkan maailman ympäri. Tagetes -kasviperheeseen kuuluu jopa 50 erilaista samettikukkaa. Oranssin monissa sävyissä hehkuva kasvi on itse asiassa kotoisin Meksikosta, jossa nahua-kansa antoi sille notkeaa kieltä vaativan nimen cempōhualxōchitl. Tiivisti asettuvien terälehtien kehä muistuttaa atsteekkien palvomasta auringosta. Kukalla on merkittävä rooli Kuolleiden päivän juhlallisuuksissa. Latinankielinen tieteellinen nimi Tagetes puolestaan vihjaa muinaisten etruskien uskonnon perustajaan profeetta Tagesiin, jonka kerrotaan ilmestyneen ihmisten maailmaan peltojen kyntötöiden aikaan. Samettiruusun englanninkielinen nimi marigold, ”Marian kulta” on sitten jo selvästi kristillisen ajan tuotos.

Samettiruusut matkasivat siirtomaa-ajan valloittajien laivoilla merten yli Etelä-Amerikasta Etelä-Aasiaan, jossa kaunis, kestävä ja voimakkaasti tuoksuva kukka syrjäytti samettikukkien suvun paikalliset serkut festivaaleissa ja muissa juhlissa käytettävien kukkaköynnösten materiaalina. Samettikukat kuuluvatkin Etelä-Aasiassa julkisiin esiintymisiin. Ne ovat tuttu näky intialaisten poliitikkojen ja filmitähtien tilaisuuksista, joissa juhlavieraan kaulaan pujotetaan kymmenittäin kukkaseppeleitä.

Nykyisin samettiruusua viljellään laajalti Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Tuoreita kukkia myydään temppelien edustalla päivittäin henkilökohtaisia hartaushetkiä varten tai tuottamaan onnea päivän liiketoimiin ja askareisiin. Kukkaköynnösten valmistamisen arvellaan saapuneen Kaakkois-Aasian buddhalaisiin kuningaskuntiin Intian Tamil Nadusta. Kukkakauppiaat pujottavat Thaimaassa oranssien samettiruusujen joukkoon makeasti tuoksuvia jasmiininkukkia, ruusuja ja orkidean kukkia. Tuoksuvalla phuang malai-kukkasidoksella toivotaan menestystä tai suojaudutaan epäonnelta. Kukkien miellyttävä tuoksu tervehtii usein esimerkiksi taksiin istahtavaa turistia.

Moni kotipuutarhuri tietääkin, että samettiruusupenkki karkottaa tuhohyönteisiä hyötykasvien penkkiriveiltä. Koko aurinkoisen kesän paahdetta hyvin kestävät samettikukat sopivat mainiosti myös silmäniloksi ja houkuttimeksi perhospuutarhaan. Samettiruusuista on valmistettu myös luonnonmukaiseen ihonhoitoon sopivia tuotteita. Rohkeimmat maustavat kuivatulla samettikukalla teensä tai maistelevat hunajaan upotettuja ja friteerattuja kukkasia myös salaattien lisukkeina.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Perimätieto kertoo, että 960-1279 Kiinaa hallinneet Song-dynastian keisarit hullaantuivat kameliapuun kauneudesta. Kiiltävälehtisiä kukkivia puita ja pensaita istutettiin hovin suosimiin maisemapuutarhoihin. Monissa punaisen sävyissä hehkuva kukka ikuistettiin niin silkkimaalauksiin kuin arvokkaisiin posliiniesineisiin. Ainavihantien lehtien varjosta puhkeavia kukkasia verrattiin runoissa ja näytelmäkappaleissa hovin hienostuneisiin naisiin. Kaikuja ihailusta kantautui vuosisatoja myöhemmin Eurooppaan saakka. Muistattehan Alexandre Dumas nuoremman traagisesti päättyvän romaanin Kamelianainen (1852)? Giuseppi Verdi sävelsi jo seuraavana vuonna unohtumattoman oopperansa La Traviata sen pohjalta. Kiinassa ja Japanissa luonnonvaraisena kasvava kamelia sai tieteellisen nimensä vuonna 1753 Filippiineillä kasvitieteilijänä ja apteekkarina toimineen jesuiitan Georg Joseph Kamelin mukaan. Kun kauneudelle herkät japanilaiset omivat teepensaan sukulaisen ”omakseen” saa kamelian koko nimi Camellia japonica selityksensä.

Pään irti leikkaaminen ei aivan heti yhdisty eurooppalaisessa mielikuvituksessa ruusumaiseen kukkaseen. Japanissa kamelia on kuitenkin ”samurain kukka”. Ankaran talven jälkeen kevääseen avautuva kamelia nimittäin pudottaa kukkansa kokonaisina, eikä terälehti kerrallaan kuten kirsikkapuu. Sanonta ochi tsubaki, ”putoava kamelia” herättää japanilaisissa ajatuksen kuolevasta soturista, joka muinaisten tapojen mukaan menettää epäonnisessa taistelussa päänsä. Sairasvuoteessaan toipuvalle ei siten koskaan viedä kamelian kukkia tervehdyksenä juuri tuon lähestyvään kuolemaan liittyvän yhteyden vuoksi. Toisaalta kamelian symboliikkaan on Japanissa liitetty myös samuraiden positiivisia ominaisuuksia, kuten sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja vaatimattomuutta.

Pelottavien japanilaisten kummitustarinoiden joukkoon kuuluu uskomus vanhassa kameliapuussa asustavasta olennosta nimeltä Furutsubaki-no-rei. Kuten monet yön oudot olennot, myös tämä yōkai ohjaa hämärissä kulkijoita harhaan. Perimätiedon mukaan Furutsubaki-no-rei voi ottaa kauniin naisen hahmon, mutta kuolemanvaara uhkaa huoletonta kukkien poimijaa. Pelottavista kummitustarinoista huolimatta japanilaiset naiset luottavat kameliapuusta uutetun öljyn ihoa kirkastavaan ja kosteuttavaan voimaan. Kamelia sopii myös virkistävän teejuoman ainekseksi.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Kirpeään vivahtava, houkuttelevan keltainen sahrami lienee maailman kallein mauste. Krookuksen sukuisen maustesahramin (Crocus sativus) kuivattuja heteitä on käytetty ainakin 3500 vuoden ajan lääkkeenä, mausteena ja väriaineena. Sahrami mainitaan ensimmäisen kerran assyrialaisessa kasvitieteen tutkielmassa 600-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Sen alkuperäiseksi kotiseuduksi on veikattu Iranin, Irakin (Mesopotamia), Kreikan ja Kashmirin aurinkoisia rinteitä. Mausteen ja myös kasvin nimi za’farān antaa osviittaa muinaista Persiaa hallinneiden herkkusuiden suuntaan. Villinä kasvavaa kukkaa alettiin luultavasti piankin koulia ja viljellä eri puolilla Välimerta. Nykyisin maustesahramia viljellään mm. Intiassa, Afganistanissa ja jonkin verran myös Espanjassa, Marokossa ja Arabiemiraateissa. Lähes 90% maailman korkealaatuisesta sahramista tulee kuitenkin edelleen Iranista.

Sahramia myydään joko kuivattujen heteiden muodossa tai jauhettuna. Heleän violettien kukkien keltaiset heteet kerätään käsin ja kuivataan. Kun yhdessä kukassa on vain kolme hedettä, voi lukija arvata hitaasti etenevän työn määrän. Kiloon sahramimaustetta tarvitaan noin 450 000 hedettä 150 000 kukasta! Määrä vaatii ahkeralta poimijalta 40 työtuntia. Sahramin hinta vaihtelee laadun mukaan 2000-14000 euroon / kilo. Laatu ja hinta määritellään värin mukaan. Mitä punaisempi väri, sitä kalliimpi mauste. Tuotteen päätähuimaava hinta on kaikkina aikoina houkutellut epärehellisiä kauppiaita tarjoamaan myyntiin väärennöksiä. Ankarat rangaistukset, jopa pyövelin kirves odottivat huijareita ainakin keskiajan Euroopassa. Pitkävartinen ja voimakasta keltaista väriä antava värisafflori (Carthamus tinctorius) ja Etelä- ja Kaakkois-Aasian mausteisista keittiöistä tuttu juurimukula kurkuma (Curcuma longa) tuottivat väriä ja makua niille, joiden kukkarolle aito sahrami oli tavoittamattomissa.

Hippunen kultaista jauhetta on antanut ylellistä makua ja näköä yhteisöllisiin juhlaruokiin. Sahramia on nautittu myös juomasekoituksissa ja sillä on tuoksutettu vaatteita. Sahrami on lisäksi ollut mieluisa uhrilahja niin muinaisten persialaisten kuin nykypäivän intialaistenkin jumalille. Perinteisessä lääkinnässä sahramilla on paranneltu mm. sydänvaivoja ja sitä on tarjottu avuksi masentuneisuutta potevalle. Moni muistaa, että keisarillisessa Kiinassa keltainen väri oli varattu vain hallitsijan käyttöön. Vaatteita ei sentään värjätty sahramilla, vaikka se mausteena Kiinassa tunnettiinkin. Hovin värjäreillä oli käytössään jo yllä mainittu safflori ja voimakkaan keltaisen antavat pagodipuun (Styphnolobium japonicum) nuput. Aasian tuhansilla buddhalaisilla temppeleillä vaeltavien munkkien ”sahraminkeltaiset” kaavut värjättiin aivan viime aikoihin saakka edullisesti kurkumalla. Edullisin suomalaisen kotivärjärin keltainen löytyy keittiön sipulipussista: villalankoja ja pääsiäismunia voi värjätä upottamalla materiaali sipulinkuorista keitettyyn tuhtiin liemeen.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Muskottipuun (Myristica fragrans) kovakuorisen siemenen matka maailman merillä on kertomus häikäilemättömyydestä, ahneudesta ja seikkailusta. Siemenen suomenkielinen nimi muskottipähkinä vie harhaan, sillä melko suurikokoinen n. 2-3cm mittainen siemen ei ole pähkinä laisinkaan. Myös englannin sana nutmeg vivahtaa pähkinään (nut) ja vihjaa lisäksi sen vahvaan myskimäiseen makuun. Siemenen lisäksi kasvista otetaan talteen sen punainen siemenvaippa, jota kutsutaan muskotinkukaksi.

Muskottipähkinällä on pitkä historia. Varhaisin tieto muskottipähkinän käytöstä on löydetty noin 3500 vuotta vanhan keramiikka-astian jäänteistä Pulau Ain saarelta Indonesiasta. Taitavina purjehtijoina ja kappamiehinä tunnetut arabit matkasivat myötäisten monsuunituulten mukana itään 500-luvulla. Intian, Kiinan ja Kaakkois-Aasian pienten kuningaskuntien aarteet, silkki, kulta ja arvokkaat tuoksupuut kuten santeli ja ihastuttava olibaanipuun pihkasta valmistettu fankinsensi kulkeutuivat heidän laivoissaan Eurooppaan. Muskottipuita kasvoi kuitenkin vain muutamilla pienillä saarilla Molukeilla, joilta sen makunystyröitä hemmottelevat siemenet levisivät ensin Intiaan ja edelleen Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin. Arabit laajensivat tutkimusmatkailuaan 1200-luvulla ja oivalsivat pian Molukkien ”löytymisen” jälkeen, ettei saarten sijaintia pidä paljastaa ahneille eurooppalaisille. Niin siinä kuitenkin kävi, että kun portugalilainen Alfonso de Albuquerque valtasi elokuussa 1511 Malakan (nyk. Melaka Malesiassa) kului vain tuokio kun kapteeni selvitti maustesaarten sijainnin.

Hippunen jauhettua muskottipähkinän kuorta tai kuivattua siemenvaippaa oli kultaakin kallisarvoisempi tuote aikakaudella, jolloin eurooppalaiset kruunupäät hamusivat aina vain suurempia alueita maailmalta omikseen. Portugalin, Espanjan, Britannian ja Hollannin kauppalaivastot kilpailivat keskenään siitä, kuka ehtii ensiksi nykyisen Indonesian saariin kuuluville Molukeille, joissa muskottipuut kasvoivat. Vaarallinen matka kesti vuosia, mutta elossa takaisin kotiin selviytyneitä odotti varhainen eläköityminen ja vauras elämä. Tuhannet merimiehet menettivät myrskyissä ja merirosvojen käsissä henkensä. Vielä karumpi kohtalo odotti maustesaarten alkuperäisiä asukkaita, joiden arki ja elinkeinot mullistuivat mausteneilikkaa ja muskottia väkivalloin kahmivien muukalaisten saapuessa rauhallisille rannikoille. Seuraavina vuosisatoina hollantilaiset ja englantilaiset kamppailivat kiivaasti merien ja maustekaupan hallinnasta. Kallisarvoisten kasvien viljely levisi etenkin britti-imperiumin toimeliaisuuden myötä Intiaan, Sri Lankalle, Sansibarille sekä läntiselle pallonpuoliskolle, mm. Grenadaan.

Vahvanmakuista muskottia käytettiin ruokien ja juomien maustamiseen sekä lääkkeenä. Muskottipähkinällä on suurina määrinä nautittuna psykoaktiivinen vaikutus, joten on hyvin luultavaa, että tietäjät ja shamaanit käyttivät sen hallusinatorisia ominaisuuksia hyväkseen. Eivät huumaavat aineet olleet vieraita Euroopassakaan. Kerrotaan, että kannabiskasviin mieltynyt näytelmäkirjailija William Shakespeare maustoi runosuontaan reippaalla mitalla muskottipähkinää. Voi toki olla, että tieto on legendaa, sillä 1500-1600-luvulla muskotti oli taiteilijan budjettiin nähden erittäin kallista. Yhden kauppalaivojen Englantiin rahtaaman vakiokokoisen n. 4,5kg säkin hinnalla saattoi nimittäin ostaa itselleen kartanon ja elellä siinä mukavasti palvelijoiden hemmottelemana loppuikänsä.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Jo muinaiset kiinalaiset yrttitohtorit sen tiesivät – vuorilla kasvava ginseng (Panax notoginseng) on lääke kaikkeen vaivaan. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät haaroittuvan pullean juurakon voimasta löytyvät vuodelta 196, mutta arvata saattaa, että suullinen perimätieto ja kansanviisaus kurottavat paljon kauemmas. Ginseng-juurta on käytetty niin erilaisten sairauksien hoitoon kuin niiden ehkäisemiseenkin. Tunnettua on, että juurakosta valmistetut uutteet kohentavat myös mieskuntoa ja vahvistavat vanhenevaa kehoa. Tiedä häntä, mutta monen Aasiassa matkailleen tuomisista erilaisia ginseng-tuotteita löytyy. Ennen ostoksille rientämistä on syytä muistaa, ettei kasvin juurta saa sellaisenaan tuoda Suomeen. Uutteena ja jauheena, tai teen muodossa sen tuonti on sallittua. Koreassa ginsengiä lisätään vahvoihin alkoholijuomiin. Kasvin eri osat soveltuvat myös ruokiin. Nykyisin piristävää ginsengiä on mukana joissakin virvoitus- ja energiajuomissa. Suomessa monipuolisin ginsengkattaus löytyy etnisistä ruokakaupoista.

Ginseng kasvaa vapaana Kiinan ja Korean luonnossa. Sitä myös viljellään laajalti, mutta paikalliset luottavat villinä vuorten kätköissä kasvaneiden juurakoiden puhtiin enemmän. Villi ginseng kuuluukin nykyisin uhanalaisiin kasveihin suuren kysynnän vuoksi. Rohto jaetaan kahteen väriryhmään, valkoiseen ja punaiseen ginsengiin. Värin muutokset ovat seurausta juuren käsittelystä. Valkoinen ginseng kuivataan. Punainen väri on seurausta juurakon höyryttämisestä ennen kuivaamista. Valkoinen ginseng on näistä miedompaa. Värillä on väliä myös säilyvyyden suhteen: punainen on näistä kestävämpi.

Kiinan ja Korean historia pitää sisällään niin vilkasta kaupankäyntiä, kulttuuriyhteyksiä kuin myrskyisämpiäkin hetkiä. Ginseng-juurakoilla on näissä kaikissa merkittävä roolinsa. Lukija ei kenties ylläty kuullessaan, että kullanarvoiset ginseng-juurakot ovat aiheuttaneet verenvuodatukseen päättyneitä rajakahakoita. Vuonna 1685 Kiinan keisari Kangxin joukot saivat vihiä, että joukko ginsengiä vuorilta etsiviä korealaisia oli ylittänyt valtakunnan rajan. Korealaiset ehtivät livahtaa takaisin kotiin, mutta kovasanaisen viestienvaihdon päätteeksi Korean hallitsija, kuningas Sukhong, joutui määräämään uhkarohkeille miehille kuolemanrangaistuksen ja vielä laatimaan nöyrän anteeksipyynnön mahtavalle naapurilleen.

Ginsengin taikavoimista kertoo Koillis-Kiinasta peräisin oleva uskomus. Sen mukaan vaalea juurimöykky pystyi muuttamaan itsensä pieneksi lapseksi. Pienokaisen pitkät hiukset ovat palmikoitu ja sidottu punaisella nauhalla. Joissakin tarinaversioissa nauha on kiepautettu hänen vatsansa ympärille. Ginseng-lapsi liittyy talon omien lasten leikkeihin. Jos vanhemmat sitovat punaisen nauhan hänen jalkaansa, lapsi katoaa. Runsas ginseng-apaja löytyy, kun näkymättömäksi muuttuneen lapsen jälkiä seurataan nauhan osoittamaan suuntaan.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen

Varhainen aamuhetki pienen lammen, hitaasti virtaavan joen tai vaikkapa hotellin puutarhan keraamisen ruukun äärellä saa Aasiassa matkailevan haukkomaan henkeään. Lämmön ja valon lisääntyessä vihertävän veden päällä kelluvien pyöreiden lehtien keskelle avautuu kymmeniä sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia. Niiden herkkä kauneus saa sydämen pakahtumaan. Ei siis ihme, että lootus (Nelumbo nucifera) on vuosisatojen ajan löytänyt tiensä eri uskontokuntien temppeliarkkitehtuuriin, maalaus- ja veistotaiteen mestariteoksiin ja koskettavaan runouteen.

Lootus on pyhän, puhtauden ja valaistumisen vertauskuva kaikkialla Intiasta itään, mutta sillä on myös muita merkityksiä. Lootusasento on varmasti tuttu kaikille joogaa harrastaneille. Kauniiseen viittaavat tytön nimet Padma ja Kamala tarkoittavat molemmat lootusta. Hindutemppelissä lootuskukka lahjoitetaan menestyksen ja onnen suojelijalle Lakshmille. Buddhalaiset ja hindujumaluudet istuvat avoimen kukan keskellä tai kantavat käsissään nupullaan olevan kasvin pitkää vartta. Hindulaisuudessa elämää ylläpitävän jumalan Vishnun navasta kasvaa lootus, jolla istuu luojajumala Brahma. Kaakkois-Aasiassa nupullaan olevia lootuksia myydään kaikkien temppelien sisäänkäynnillä. Kukkia ei hankita kodin kaunistukseksi, vaan ne ovat aina lahja korkeammille voimille.

Buddhalaisuudessa lootus on aivan keskeinen symboli. Syvälle mutaiseen lampeen juurensa upottava kasvi kurottaa vartensa sameiden vesien läpi avautuakseen pinnalla puhtaana kukkana. Mahayana-buddhalaisuuden tärkein teksti on nimeltään Lootus-sutra. Se sisältää Gautaman opetuksen ytimen. Tiibetin buddhalaisuudessa mantra Om Mani Padme Hum johdattaa etsijän oikealle tielle, kohti oivallusta. Mantran suorasanainen suomenkielinen käännös, Kunnia Jalokivelle Lootuksessa – tiivistää myötätuntoisen bodhisattva Avalokiteshvaran olemuksen. Avalokiteshvara, ”Hän joka kuulee maailman rukoukset”, on valaistunut olento, joka on luvannut auttaa kaikkia elollisia, ei siis vain ihmisiä – irrottautumaan kärsimyksen ja jälleensyntymien kehältä. Voidaan siten hyvin pitkälle yksinkertaistaen tulkita, että bodhisattva edustaa jalokiveä ja lootus buddhalaista tietä valaistumiseen. Lienee syytä todeta, että niin sutran resitointi kuin mantran toistaminen ovat rituaalista toimintaa, verrattavissa kenties gregoriaaniseen kirkkolauluun tai ortodoksisen kirkon lauluresitaatioon. Äänen luoma maaginen tunnelma virtaa ajan tuolta puolen. Sen äärelle hiljentyminen on olennainen osa uskonnollista kokemusta.

Pyhä lootus voi yllättää myös temppelin ulkopuolella. Kiinalaisessa lääketieteessä lootuksen siemeniä on käytetty lääkkeenä sisäelinten, kuten sydämen ja munuaisten vaivoihin. Perinteitä kunnioittavat kiinalaiset hoitavat lootuksensiemenillä myös stressiä ja potenssia. Hauskannäköinen lootuksen juuri on maukas ruoka-aine. Se voidaan keittää, paistaa tai friteerata, kuivata ja maustaa rapeaksi naksuksi tai pistellä poskeensa vaikka raakana. Herkullisella lootuksen juurella on lisäksi monia terveysvaikutuksia. Juurta saa nykyisin Suomessakin hyvin varustelluista etnisistä ruokakaupoista. Kukan terälehdistä valmistetaan teetä, jota nautitaan sekä kuumana että kylmänä.

Lootuksen pohjoinen pikkuserkku suomenlumme (Nymphaea tetragona) ilahduttaa kotimaassa matkailijaa varmimmin itäisessä Suomessa. Viehättävä kukka vie ajatukset kansanrunouteen, vedenneitoihin ja taruun Ainosta. Suomenlummetta tavataan kotoisten järviemme lisäksi mm. Pohjois-Japanissa, Koreassa ja Vietnamissa, mutta muista Pohjoismaista se puuttuu kokonaan. Ehkä kasvin siemenet kulkeutuivat Suomeen kaukaa vaeltaneiden matkamiesten kapsäkeissä. Vaikka muinaiset suomalaiset käyttivät lummetta lääkkeenä, ei kotikokin ei ole syytä innostua soveltamaan kiinalaisen keittiön lootusreseptejä lumpeeseen. Lumme on kokonaan myrkyllinen. Sen punainen värimuunnos on rauhoitettu.

© Irene Wai Lwin Moe
Kuva, Tuula Moilanen