Teos: Kolme osakuvaa tanssivia hahmoja esittävästä senjafuda-sarjasta Tekniikka: Puupiirros Yhden vedoksen koko: 95 x 142 mm Hankintapaikka ja -aika: Antikvariaatti Kiotossa, Japanissa 2013
————————————————————————————————————
Esiteltävä vedossarja pohjautuu mestaripuupiirtäjä Katsushika Hokusain (1760-1849) vuonna 1815 julkaisemaan kirjaan Hokusai Manga (vol. 3), joka kuvaa mm. Japanin perinteisiä kansantansseja. Nämä senjafudat kuvaavat Suzume Odoria eli ”Varpustanssia”, jonka muurarit kehittivät omaksi ilokseen uurastaessaan Sendain linnan rakennustyömaalla 1600-luvun alussa. Hokusain puupiirroksena painetun mangakirjan aukeamalla on 33 varpustanssin asentoa kuvattuna humoristisena liikesarjana. Miespuolisen tanssijan kasvot peittää pyöreä työläisten olkihattu. Tanssiva hahmo on pukeutunut lisäksi perinteiseen happii-takkiin ja fundoshi-lannevaatteeseen, joka jättää pakarat paljaaksi. Asu viittaa kansanomaiseen juhlapäivään, matsuriin, johon kuvan henkilö osallistuu vinhalla tanssillaan. Tanssijan kuvaikkunan vieressä vasemmalla on keräilyryhmän jäsenten nimiä. Niiden taustaksi on painettu kankaan kuviointia muistuttava pinta.
Senjafudat (joskus myös senshafuda) ovat buddhalaisille temppeleille tai shintopyhäköille jätettäviä ”käyntikortteja”. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Tuhannen pyhäkön lappusta”. Senjafudien historiaa tunnetaan ainakin hienostuneesta hovikulttuurista muistetulta Heian-kaudelta (794-1182), jolloin buddhalaisuus oli vakiinnuttanut asemansa Japanissa. Alunperin puisen nimilapun oli tarkoitus toimia näkyvänä todisteena vierailusta temppelillä. Henkilökohtaisella senjafudalla oli myös toinen, uskontoon liittyvä tehtävä: senjafudan myötä pieni osa henkilöstä jäi ikäänkuin pysyvästi temppelille, jolloin hän sai sekä nauttia maallisen elämän iloista, että pysytellä symbolisesti uskonnon luoman pyhän tilan suojassa.
Fudalappunen liimattiin temppelin porttiin pitkän harjan avulla. Kuvan senjafuda sijoittuu Uenoon ja keräilysarjan pääsponsorin nimi Yamaguchi Shigeru on vedoksessa mukana suurilla kirjaimilla
Pyhiinvaellusmatkojen suosion kasvaessa Edo-kauden loppupuolella senjafudia ryhdyttiin valmistamaan puupiirroksina. Henkilön nimen yhteyteen sommiteltiin joskus myös kuva tai symboli, joka kertoi senjafudan painattajan persoonasta. Vähitellen kuva-aiheet monipuolistuivat ja niissä alkoi näkyä kauppiaiden (myös kauppojen) ja fudakeräilyä harrastavien ryhmien nimiä. Kauneimmista pyhäkkölipuista otettiin suuria painoksia ja niitä vaihdeltiin muiden harrastajien kesken.
”Natsuo” -nimen senjafuda
1830-luvulla Japanissa toimi kolmisenkymmentä senjafuda-keräilyryhmää. Keräilijät olivat varakkaita kulttuurihenkilöitä, jotka myös usein kustansivat julkaistavia fudasarjoja. Senjafudat saivat Meiji-Taisho-kaudella (1868–1926) taiteellisesti entistä kunnianhimoisempia ja vaihtelevampia muotoja. Aiheet heijastelivat monia inhimillisen kiinnostuksen kohteita kuvaten mm. astrologisia eläimiä, kansantaidetta, leluja, kuuluisia maisemia ja kabuki-teatteria ukiyo-e tyyliin. Onkin selvää, että nämä senjafudat olivat tarkoitettu ensisijaisesti keräilijöille, ei temppeleiden seinille kiinnitettäviksi. Senjafuda-lappuja ei siksi voida oikeastaan luokitella uskonnollisten painotuotteiden ryhmään.
Monet varhaisen Edo-kauden matkailijat kiertelivät liimailemassa yksinkertaisia nimilappusiaan pyhäköille ilman sen syvällisempää hartautta. Saattoihan temppelille viety lappunen tuoda arkeen onnenkantamoisen, kukapa tietää. Samalle pyhäkölle matkattiin usein toisenkin kerran, katsomaan ja ilahtumaan oman senjafudan jälleennäkemisestä. Nykyisin lappusten liimaaminen temppeleille ja pyhäköille on kiellettyä.
Silmää Taiteelle 