Kimonoasuinen kaunotar on yksi vakiintuneista Japaniin liittämistämme mielikuvista. Edo-kauden puupiirtäjämestarit varioivat viehättävää aihetta avaamalla peilien kautta intiimejä näkymiä pukeutumishuoneeseen. Peilit ja kauneudenhoito ovat ikiaikaisia naisellisia aseita. Niiden tutkiminen johdattelee taiteen ja historian jännittäville poluille.

Varhaisimmat peilit on löydetty nykyisen Turkin alueelta Anatoliasta. Noin 8000 vuotta vanhat esineet olivat kiillotettua metallia, joiden pinnasta kuvajaista tarkasteltiin. Samanlaisia peilejä käyttivät myös 4000-3000 eaa eläneet Mesopotamian ja Egyptin jumalkuninkaat, joille ihon hoito ja kaunistautuminen olivat tuttuja. Kiinalaiset kiillottivat pronssi- ja kuparilevyjä n. 2000 eaa. Japaniin peilien valmistuksessa vaadittava metallivalutaito purjehti Kiinasta 300 eaa – 300 jaa välisenä aikana.

Japanissa peilillä on kahtalainen merkitys. Se on tietenkin osa kauneudenhoitoa, mutta peili on myös pyhä esine. Sen voidaan ajatella toimivat ikkunana jumalten hallitsemaan rinnakkaistodellisuuteen. Japanin keisarillisten aarteiden joukossa on myyttinen peili, jonka uskotaan olevan Auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin lahja ensimmäiselle keisarille. Myyttistä peiliä säilytetään Ise Jingun shintolaisessa pyhäkössä ja se kuuluu Japanin keisarillisiin aarteisiin. Peili on hallitsijan vilpittömyyden ja rehellisyyden symboli. Shintopyhäkköjen metallipeilien valmistaminen vaatii erityisosaamista. Harveneva mestareiden ammattikunta jatkaa pyhien peilien valmistamista perinteisillä valumenetelmillä.

Peileistä tuli tarkempia, kun niiden pintaan lisättiin lasi. Arkeologit arvelevat keksinnön tapahtuneen Lähi-idässä 1. vuosisadan tienoolla, mutta esinelöytöjä on vasta 3. vuosisadalta. Kiinassa valmistettuja hopeoidulla taustalla varustettuja peilejä alkoi tulla Japaniin 500-luvulla. Ne olivat tärkeä osa aatelisnaisten kauneudenhoitoarsenaalia Heian-kaudella (794-1185). Varhaisissa peileissä ei ollut kädensijaa, vaan niiden takaosan keskellä oli tappi nyörin pujottamista varten. Kun peiliin myöhemmin liitettiin kädensija, vapautui takaosa kohokuvioinnille. Peilipöydät eivät kuuluneet japanilaiseen niukkaan sisustukseen. Käsipeilejä varten kehitettiinkin lattialle asetettava, näppärästi kokoontaittuva teline hemmotteluhetkiä varten. Varakas kaupunkilaisväestö sai hankittua peilejä vasta Edo-kaudella. Geishoille ja kabukiteatterin tähdille peilit olivat tärkeitä työvälineitä. Kuvajaistaan ihailevista kaunottarista tuli suosittujen puupiirrosten vakioaihe. Peili tarjosi taiteilijalle myös mahdollisuuden kuvata aihettaan kahdelta eri suunnalta.

Ehostaminen on lähes yhtä vanhaa kuin ihmiskunnan kulttuurikin. Alkujaan keholle maalattujen ja tatuoitujen kuvioiden tarkoituksena oli pitää sairauksia aiheuttavat pahat henget loitolla. Kasvonpiirteiden ja erityisesti silmien korostamisesta tuli tärkeä keino korostaa hallitsijan ja jumalten sukulaisuutta. Viehätysvoiman lisääminen oli kuitenkin tavoitteena kaikissa yhteiskuntaluokissa, vaikka mahdollisuudet kallisarvoisten tuotteiden käyttöön rajoittuivat vain varakkaimpiin. Se, miten kauneus määritellään, on kulttuurisidonnaista. Eri aikakausina keinovalikoima viehättävän ulkomuodon saavuttamiseksi vaihteli suuresti. Hampaiden mustaaminen, vihreä huulipuna ja korkealle otsalle maalatut kulmakarvat kuuluivat Edo-kaudella naisten huoliteltuun ulkonäköön. Geishojen ja aikansa ihailtujen kaunottarien ehostusvinkkejä voi tutkia tammikuun 13.päivänä Helsingissä avautuvassa näyttelyssä Kaunottaren meikkipeili. Esillä on kiinnostavaa tietoa ja valikoima klassisia ukiyo-e puupiirroksia Tuula Moilasen kokoelmasta. LISÄTIETOJA